tiistai 28. marraskuuta 2017

Taivas maan päällä

Kello on yli puolenyön. Tultiin just kotiin tuolta keskustan piskuisesta puistosta, sydän on ihan vereslihalla, siksi olen tätäkin kirjoittamassa.

Oon ollut katukirkossa sen sata kertaa ainakin. Monta pitkää ja välillä väsyttävää iltaa, voimakasta liiman hajua ja sitä elämänmenoa, mikä siellä asiaan kuuluu. Tänään oli erilaista, enkä usko että unohdan koskaan tämän illan tuntoja ja sitä, mitä näin. Tavallaan kaikki oli niin kuin ihan aina ennenkin, mutta mulla oivallus taivaasta maan päällä. 

Kesken illan havahduin siihen, että meidän punaisella matolla istuu nuoria poikia liimapullot kädessä, silmät kiinni laulamassa ylistystä Jumalalle, niitä veisuja, mitä ne on pieninä oppineet kirkossa ja yhä ne muistavat ja niitä aina kysyvät. Siinä vieressä pari transvestiittia sai kynsihoidon, ja sillä luottamuksen paikalla kertoivat oikeat nimensä ja saatiin heitä sillä kutsua - nimeltä, aidosti, ilman naamareita tai mutkalla olevaa identiteettiä, ihmisenä ihmiselle. Prostituutiosta pois lähtenyt Nina tanssi musiikin tahtiin ja sai kadulta yhden tytön tanssimaan kanssaan, slummissa syntynyt Ned soitti kitaraa. Huumeista vapautunut Rapha piirsi parin pojan kanssa kuvia kodista. Sivummalla suomalainen lääkäri rukoili ihmisten puolesta, konsultti teki samoin, paikallinen psykologi istui miesporukassa heitä kohtaamassa ja heidän puolesta rukoilemassa, tuleva asiananaja kuunteli kyynelsilmin vanhemman miehen tarinaa ja piti tätä olkapäästä kiinni, amerikkalainen opettaja nauratti pienimpiä lapsia ja toinen meistä sosiaalialan ammattilaisista teki taideteoksia paperille, tämä toinen istui suihkulähteen reunalla ja pidätti kyyneleitä, kunnes ei enää onnistunut, kun yksi niistä laulavista pojista tuli halaamaan ja sanoi, että älä senhora itke, kaikki on hyvin.

Kaikki oli hyvin. Täydellisesti. Just niin kuin pitääkin. Kohtaamisia, elämää ja rakkautta se puisto täynnä. Se riittää. 

Mietin, että tälle kaikelle olen valmis sanomaan kyllä päivästä ja vuodesta toiseen, missä maailmankolkassa vaan, mihin hintaan tahansa. Siinä on taivas maan päällä. Jos et ole sellaista koskaan elänyt todeksi, haluan kannustaa sitä paikkaa etsimään. Jos Jumala tuntuu kaukaiselta epätodellisuudelta, et ehkä ole etsinyt oikeasta paikasta tai sitten jotain tosi olennaista on jäänyt sivuun. Minä tiedän parikin puistoa, joita Hän rakastaa ja köyhistä köyhimpiä, jotka Hänet tuntee. 

Ilta päättyi siihen, että koditon mies halusi meidän rukoilevan yhdessä. Sitä itketti kun se kiitti illasta, siitä että kansat tulee sen luokse vaikka hän ei ole mitään. Ja minä mietin, että kyllä se ilo ja kunnia on meidän, saada tulla sinne niiden köyhien keskelle ilman mitään ansioita, ilman niitä titteleitä koska niistä ei kukaan siellä tiedä, ihan vaan olemaan ja oppimaan. Minä aina sieltä palaan kohdatumpana kuin lähtiessä, enemmän saaneena kuin koskaan antaneena. 



Ei laiton eikä laillinen

Tuota. 

Ystäväni meni uusimaan sen vapaaehtoistyönviisumia eilen. Kävi ilmi, että prosessi on muuttunut ja neljässä eri virastossa käytyään selvisi, että itseasiassa koko laki vapaaehtoisten viisumeja koskien on loppunut jo tämän vuoden toukokuussa. 

Uutta lakia ei ole toistaiseksi tehty, eihän tässä ole mennyt kuin kahdeksan kuukautta muutenkaan. 

Koska uutta lakia ei ole, viisumin vanhennuttua kukaan meistä ei ole laillisesti mutta ei myöskään laittomasti maassa. Muut kuin eurooppalaiset eivät myöskään voi poistua sen jälkeen Brasiliasta, koska ei ole lupaa tulla takaisin. Suomalaisena minun ei tarvitse siitä huolehtia ensimmäiseen 90 päivään viisumin umpeutumisen jälkeen, mikäli lakia ei vielä siihen mennessä ole tehty, saan oleskella laillisesti turistina.

Meidän tiimiin kuuluvat asianajajaopiskelijat nauroivat katketakseen tälle kuviolle. Että ei voi olla totta. Minua ei naurata, eikä ketään meistä mamuista. 

Minun tilanne on sinänsä ihan ok, toistaiseksi kaikki hyvin ja olen laillisesti täällä ja pääsen jouluksi kotiin ja takaisin tropiikkiin sen jälkeen ja kesälläkin, jos niikseen. 

Ystävälläni jo pelkän alkuperäisen viisumin saamiseen meni neljä vuotta (vertailuksi kerrottakoon, että mulla meni kaksi kuukautta, koska Suomi), jota ennen hän maksoi järkyttäviä summia Yhdysvalloissa asianajalle, sitten korruptoituneelle konsulaatille (kolmesti useita satasia, menivät jonkun taskuun eikä paperit edenneet vastaanottotiskiä pidemmälle) ja lopulta joutui muuttamaan toiselle puolelle maata ja asua vuoden uudessa osavaltiossa töitä tehden, että pystyi anomaan viisumia toisen konsulaatin kautta. Siihenkin oli kuulema uponnut dollareita ihan kiitettävästi (minä maksoin omastastani kokonaiset 66 euroa...).

Että ymmärrän, jos nyt vähän jänskättää, että tuo prosessi pitäisi aloittaa alusta, olettaen että se laki siis vielä tulee joku päivä voimaan.  

Oh Brazil, the land that I love, but don't always understand.

maanantai 27. marraskuuta 2017

Loving well

Yksi tiimikaveri täältä kysyi, että pysähdytkö koskaan Henna miettimään, millaista elämää me oikein eletään? Sanoin, että en juuri, mutta siinä kun sitä sitten pohdin, totesin, että onhan tämä vähän omanlaistaan. Oltiin just palaamassa kaduilta perjantaiyönä istuttuamme tuttujen prostituoitujen kanssa siinä jalkakäytävällä naurammassa ja muistelemassa vanhoja juttuja muutaman vuoden takaa - tapahtumia ja ihmisiä, hulluuksia mitä on nähty ja kuultu. Aiemmin päivällä se tiimikaveri oli istunut yhden kaduilta lähteneen naisen kotona kahvilla kuuntelemassa elämän haasteista, siitä miten ei ole varaa vuokraan, häätö odottaa ja sen jälkeen koti kadulla, mutta ei halua palata myymään itseään, koska se on pahinta, mitä tietää. 

Toinen paikallinen tiimikaveri siinä kahvipöydän ääressä oli tarjoutunut myymään kalliin kellonsa auttaakseen sen kuun vuokrassa. Tekikin sen, 20-vuotias mies, joka opiskelee asianajajaksi auttaakseen näitä naisia ja miehiä täällä tulevaisuudessa vielä paremmin. 

Kolmas oli sairaalassa yhden meidän katuystävän kanssa pari päivää tukena, kun lapsi sairasti. 

Neljäs murtui kyyneliin kun näki yhden ystävänsä palanneen protituutioon pitkän auttamistyön jälkeen. Halasi ja kertoi, että olet vaan niin paljon arvokkaampi kuin mitä nämä kadut kertoo.

These people love so well. 

Mikä etuoikeus saada tehdä töitä näiden ihmisten kanssa ja rinnalla. Vapaaehtoisten, jotka kohtaa kenet tahansa sellaisella vilpittömällä rakkaudella, etten ole missään vastaavaa nähnyt. 

Kai se sitten lopulta on just niin kuin Jeesus sanoi, että siitä että rakastatte, siitä teidät tunnistetaan opetuslapsiksensa. Ei sanoista tai riidoista tai erimielisyyksistä - vaan siitä rakkaudesta, joka katsoo silmiin, luovuttamatta jatkaa, antaa anteeksi, toivoo ja uskoo. 

Niitä opetuslapsia on täällä paljon ja oh how well they reflect Him.

lauantai 25. marraskuuta 2017

Ikävä talvea


Täällä on kevät ja vaikka miten aina valmistaudun tähän tukalaan kuumuuteen, aina se silti yllättää niin kuin lumi suomalaisen autoilijan. Tähän asti on ollut ihan siedettävää, lämmin joo ja kolme suihkukertaa päivässä, tietenkin. Mutta ei näin pakahduttavan kuuma (suihkukertoina laskettuna nyt on sellainen 4-5 helle). 

Kadulla kävellessä asfaltin lämpö tunkee kengänpohjista läpi, polttaa varpaita ja talojen seinät hohkaa lämpöä ohikävellessä pitkälle yöhön. Illat ei varsinaisesti viilene, toki aurinko lakkaa porottamasta, mutta hiki valuu noroina selkää pitkin yöllä ja päivällä yhtälailla pelkästä ajatustyöstä. 

Hiekkateitä talsiessa pysähdyn monesti varjoon ihan vaan vetämään henkeä, joka tuntuu kulkevan huonommin tässä painostavassa kuumuudessa niin kuin ilma kulkisi hitaammin perille. Laguunin rannalla olevassa slummissa on tuhat astetta lämmintä ja kosteusprosentti varmaan 187. Ei ihme, että lapset juoksee paidatta ja kengittä varjoissa pysyen. 

Siksi mun Suomi-ikävä iskee aina tässä marras-joulukuun vaihteessa. Minulla ei ole ilmastointia, koska sähkö on niin kallista, joten oikeasti kylmä tai viileä ei ole missään. Viime viikon etelän reissulla yölämpötilat tippui +19 celsiukseen ja olin ihan fiiliksissä, nukuin ikkuna auki ja kuuntelin ukonilmaa, jota täällä Recifessä ei ole koskaan - kylmiä ilmamassoja kun ei oikein seilaa täällä tropiikissa. 

Lähden pakkaseen tätä hellettä pakoon jo parin viikon päästä. Lasken päiviä, tunnustan. Olen ehkä sittenkin talvityyppi, vaikka lämmöstä olen aina pitänyt. Tammikuun ajatteleminen itkettää jo nyt. Nimittäin nyt on vasta kevät. Kesä iskee ensi kuun lopussa. Kun palaan Suomesta, täällä on helposti lämpötilat neljässäkympissä, kropalla menee sellainen viikko tottuessa ja toipuessa pakkasten jälkeen. Liekö edes terveellistä sellaiset vaihtelut. 

Tämä kuumuus helpottaa suunnilleen huhtikuun lopussa. Sitten alkaa sataa. Eikä sille puolestaan tule loppua. Nää on näitä tropiikin ongelmia. Toki ei ole loskaa ja pimeää marraskuuta, mutta en kuulkaa vaihtaisi tähänkään, uskokaa pois.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Breaking the silence

Täällä taas! Puolen vuoden hiljaisuus päättyköön nyt ja tarinat jatkukoon. Ensin olin Suomessa kesän vietossa ja sitten syksy - tai täällä oli oikeasti kevät - vei mukanaan kiireineen ja pitkine päivineen eikä vaan ollut energiaa saada kaikkea haluaamansa kirjoitettua. 

Olisi taas paljon jaettavaa. Täällä kadut elää ja päivittäin tapahtuu paljon, milloin pientä ja milloin isoa. 

Viime viikolla olin etelässä Porto Alegressa käymässä ja huomasin, että en pääse mihinkään siitä, että löydän lempipaikkani aina: kodittomat kaduilla likaisine patjoineen. 

Olin turistina, kuljin monta tuntia katuja kahlaten ja silti merkittävämmäksi paikaksi nousi yksi sillan alunen asukkaineen. Niiden oma pieni yhteisö, pahvista rakennetut "kodit", lakanat niiden suojana, pesupaikat penkeillä ja pinttynyt lika jalkapohjissa. Istuin siellä hetken, tunsin ne kuviot vaikka kaupunki oli uusi. Ymmärsin kivut ja häpeän ihan vaan siksi, että olen aika monen vieressä täälläkin istunut. 

Lapsia siellä oli kadulla vähemmän kuin täällä. Ja liimaa ei impannut juuri kukaan. Silti niillä oli sama katse ja sama tarve tulla nähdyksi. Samat kysymykset ja elämäntarinat sitten lopulta. 

Näin monta hienoa rakennusta, luonnonpuistoja vesiputouksineen ja yhdet upeat häät ja silti parhaat hetket oli siellä sillan alla, oudolla tavalla omalla paikalla. 

Tulin kotiin tänne koilliseen, jossa helle piinaa ja on vaikea siinä hengittää. Samat köyhyyden kasvot, samat haasteet. En voi muuttaa olosuhteita, kenenkään. Mutta voin vaikuttaa siihen, kenen silmin niitä katsoo, ja ketä. 

Mun koti on täällä.

perjantai 12. toukokuuta 2017

Rosvosektori

Muistatteko sen jännittävän arkipelin, josta kerroin vähän aikaa sitten? Sen, minkä tärkein sääntö on olla loukkaamatta ketään ikinä?

No, minä jouduin rosvosektoriin.

Opin taas uutta kulttuurien välisestä viestinnästä ja kohtaamisesta ja siitä, miten on ikävä suomalaista suoruutta.

Homma meni kutakuinkin näin: minä en tiennyt, että olin pelannut vähän huolimattomasti ja ajautunut rosvosektoritaajuudelle. Siellä kuitenkin olin tietämättä yhtään että miksi. Kaikki kävi ilmi, kun minun yksi parhaimmista brasilialaisista ystävistäni ei puhunut sanaakaan kahteen viikkoon eikä katsonut päinkään, vaikka tervehdin iloisesti. Kokemattomampikin pelaaja hoksaa siinä vaiheessa vetää jarrusta ja palata sääntökirjan pariin. 

Minä mutustelin asiaa pari päivää, mietin, että en hitto pyydä anteeksi mitään keltään etenkään kun en tiennyt mitä olin tehnyt. Että onpa paska peli, ja epäreilu, ei tällanen maahanmuuttaja voi osata millään. 

Ei auttanut. Rosvosektori oli aika paha. Ja hiton ärsyttävä. 

Lopulta pyysin puheenvuoroa. Portugaliksi kaikki, sekin vielä. Kysyin tältä ystävältäni, että nyt en osaa lukea sun mielentiloja, sydäntä tai mitään, että mitä tein, selvitetään tämä. Hän tylyyn tyyliin kertoi, että oltiin oltu matkalla elokuviin porukassa ja minä - tollo, ajattelematon ja niin epäkohtelias, tietysti - olin puhunut autossa englantia koko viiden minuutin matkan ajan, enkä ollut huomioinut, että hän ainoana mukana olleena brassina ei osaa sanaakaan enkkua. 

Huoh. 

Jos jotain olen täällä oppinut, niin sen, että haluan vaalia ihmissuhteita enemmän kuin tarvettani olla oikeassa. Se vaatii aika monesti ylpeyden nieleskelyä ja syvään hengittämistä, useita kertoja. Niin tälläkin kertaa. 

Pyysin anteeksi, koska se oli oikea peliliike (lue: oikein), vaikken kokenut tehneeni mitään sellaista, että ansaitsin kahden viikon mulkoilun ja kylmyyden. Selitin, että en osaa pelata brasilialaista arkipeliä vielä enkä oikeasti tarkoittanut loukata, mutta kun kaikki muut siinä autossa puhui englantia, niin sitten minäkin. Ystäväni vähän nikotellen antoi anteeksi ja kiitti, että tulin kysymään, mikä vialla. Syvähengitys piti minut hiljaisena, enkä avautunut siitä, että saat saakeli jatkossa kyllä luvan tulla itse selvittämään näin naurettavat asiat ja opetella elämään monikulttuurisessa ministryssä, ja että arvaapa montako kertaa minä olen ollut samassa tilanteessa...

Loppu hyvin, kaikki hyvin ja oppia ikä kaikki. Ja ikävä Suomeen. Kesällä aio puhua englantia enkä portugalia kenenkään kanssa, ettäs tiedätte. Aion puhua suomea ja suoraan, lupaan. 



torstai 11. toukokuuta 2017

Aikuinen nainen mä oon


Aikuisten oikeesti välillä just näin.

Sitä kun asuu täällä maailman toisella puolen, vieraassa maassa ja elää kahdella vieraalla kielellä kommunikoiden, on muka niin internationaali olosuhteiden perusteella. Tiedättekö, ihmeellistä kyllä, mutta minun arkeni on kutistunut yllättävän pieneksi. Melkeinpä poikkeuksetta kaikki eläminen ja oleminen tapahtuu noin kymmenen kilometrin säteellä kotoa ja maailma on siinä mielessä paljon pienempi kuin kotimaassa koskaan. En myöskään voi lähteä mihin vain milloin vain, koska se ei ole turvallista.

Kun muuttaa toiseen maahan ja aloittaa tietyssä mielessä aikalailla alusta kaiken rakentamisen, niin ihmissuhteiden tasolla kuin arjen pienten juttujenkin, onnistumisen kokemukset yksinkertaistuu. Minä olen kokenut suurimmat voimaantumisen hetket ja fiilikset niinkin naurettavista asioista kuin Recifen keskustaan ajamisesta omalla autolla ja selviämisestä takaisin ilman, että osuin yhteenkään moottoripyöräilijään. Tai siitä kun käy apteekissa ja osaa vieraalla kielellä selvittää, että tuli ostamaan raskaustestiä slummin tytöille ja onnistuu puhumaan vielä alennuksen. Tai kun handlaa viisumikuviot niin, että meidän tiimin ulkomaalaiset tulee aina kysymään neuvoa viisumiensa validoimisessa. 

Voitte siis kuvitella, miten onnistunut olo oli tänään, kun samalla reissulla kävin tankkaamassa (tankkia ei saa itse täyttää, koko homma pitää toimittaa portugaliksi), ostamassa puhelimeen puheaikaa (ja myyjä luuli, että olen portugalista ja kehui mun kielitaitoa) ja kaiken kukkuraksi ajoin cartorioon (vähän kuin paikallinen maistraatti) ja selvisin byrokratiaviidakosta voittajana ja sain vihdoin meidän auton minun nimiini laillisesti. Lähdin sieltä ääneen nauraen, en pelkästään siksi, että nyt omistan järkyttävän peltikasan, vaan siksi, että selvisin koko hässäkästä ihan yksin ja kunnialla.

Sitä on nimittäin yllättävän avuton, kun on vieraan kulttuurin keskellä eikä osaa kieltä tarpeeksi kommunikoidakseen. Silloin kun kaikki on uutta ja opettelee perusjuttuja, on ilmeisen riippuvainen muista. Tänään mietin, että ehkä sen lopulta pitääkin mennä just niin. Että ei voikaan tehdä asioita yksin. Että ei pärjääkään vaikka puhuisi neljää kieltä ja olisi yliopistotutkinto. Että ei osaa, vaikka on aina osannut ja elämänsä tasapainoisesti hallinnut. Että joutuu pyytämään apua ja huomaamaan, että tarvitsee muita ihmisiä ja niiden taitoja ollakseen jaloillaan ja pysyäkseen pystyssä. 

Loppujen lopuksi juuri se avuttomuuden tunne johtaa siihen onnistumisen kokemukseen ja samalla oppii uutta ja melkein huomaamatta löytää itsensä sieltä cartoriosta miettimästä, että on lopulta ihan aikuinen sittenkin, vaikka ei aina siltä tunnu. 


Viralliset leimat ja allekirjoitukset. I'm in the system, o-ou.




maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kuusi viikkoa kesään

Odotan kesää. Sitä Suomen valkoisten öiden ja punaisten mansikoiden aikaa. Tuoreutta ja raikkautta, vehreyttä ja maailman puhtainta ilmaa. 

On ollut paljon kaikkea. 

Ollaan sanottu heipat meidän kaikkien silmäterälle, reilulle vuoden ikäiselle Analle, joka adoptoitiin viime viikolla. Olen hoitanut häntä seitsemän päivän ikäisestä, nähnyt ensimmäiset askeleet ja nukuttanut kymmeniä kertoja syliin. Olen uskonut perheeseen ja toivonut sitä, rukoillut tasaista tietä ja hyvää kotia. Siellä hän nyt on ja meillä jo ikävä. 

Olen seurannut vierestä selvitystyötä ja traumaa,  kun yhden ystävän mies sai tietää tulleensa vastasyntyneenä ryöstetyksi sairaalasta ja eläneensä koko elämänsä perheessä, joka hänet sieltä käärönä kotiin kantoi, varastettuna.

Olen mennyt käymään yhden slummiystävän luona, joka oli jättänyt kolmevuotiaan lukkojen sisään siksi aikaa, kun meni itse asioille. Ei ollut kuulema ketään kenelle hoitoon jättää. Samana päivänä oli satanut sisään niin että maalattia oli yhtä mutaa ja vettä nilkkoihin asti. Yöllä tuuletin oli kipinöinyt. Heidän serkkunsa kuoli samanlaiseen tilanteeseen pari vuotta sitten, talo syttyi palamaan eikä hän päässyt pois. Sieltä kettingillä lukitun oven välistä yritin jututtaa tyttöä ja kysyä, onko kaikki hyvin. Jäin odottamaan, että äiti palasi. 

Turvakodin tytöt on kriiseilleet. Ranteita on ollut auki ja kaaosta monena iltana. Kaikki on väsyneitä ja tytöt vaan kipeitä vuosien hyväksikäytöistä, oireet astetta kovemmat. Yhden tytön kipu on sitä, että vaikka perhe on olemassa, kukaan perheessä ei halua häntä takaisin. Olisi edellytykset ja huoltajat, mutta he sanovat ei. Siinä 12-vuotiaalla on pohdittavaa, kun on aikuisellakin ihan näin vaan vierestä seuratessa.

Sitten on oman tiimin väsyneitä ihmisiä, isoja kysymyksiä ja pitkiä päiviä. Välillä ilma tuntuu raskaalta hengittää.

Kuusi viikkoa kesään, sitten ilmakin on hetken kevyempää ja akut saa latautua. 

Sillä välin etsin jotain iloista jokaisesta päivästä. Niitäkin on, onneksi.







keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Minä uskon sinuun

Maanantaina istuin meidän basella katsomassa vähän syrjästä, kun satapäinen brassijoukko lauloi täysillä paikallista ylistysbiisiä. Tähdet oli korkealla ja maa allani päivän helteestä kuuma, tuuli kevyesti ja hymyilytti brasilialaisten into ja kovaäänisyys, nämä on niin tunteella eläviä kaikessa ja kaikella. 

Minun viereen ilon kyyneleitä pyyhkimään istui 12-vuotias Jessica. Hän on meidän lastenkodista se, jolla oli ensimmäiset synttärijuhlat ikinä tänä vuonna. Jessica nojasi minuun ja minä häneen ja hän halusi kertoa miten hän on onnistunut hiljalleen ymmärtämään kirjoitettua tekstiä. Jessica aloitti koulun vasta viime vuonna ja on nyt hitaasti opetellut lukemaan. Yksi meidän työntekijöistä auttaa häntä siinä viikottain ja valmistaa ajatuksella hetkiä, jotka on Jessicalle onnistumisen iloa ja rohkaisua matkalla lukutaitoa kohti. 

Jessica jatkoi, että hänen on opittava lukemaan nopeasti. Hän kertoi, ettei voi enää hukata yhtään vuotta, koska hänen haaveensa on tulla asianajajaksi tähän maahan ja puolustaa naisten oikeuksia. 

Sanoin, että tykkään siitä unelmasta ja uskon, että se on ihan mahdollinen toteuttaa ja että hän jos kuka olisi niitä naisten oikeuksia juuri oikea ihminen puolustamaan. En nyt tähän kerro hänen taustaansa, mutta jos nuori tyttö elää kadulla vanhempiensa kanssa 11-vuotiaaksi, voit kuvitella, mitä kaikkea siihen kuuluu ruoan etsimisestä ja yöpaikan löytämisestä lähtien. 

Se realisti minussa epäilee sitä unelmaa, mutta täällä olen oppinut, että ihan kaikki on oikeasti mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Upeimmat tarinat ja ne rumimmat näkee täällä ihan eturivin paikalta, niiltä ei vain voi sulkea silmiä. Ihan oikeita kauniita ihmeitä näen viikottain ja aina olen ihan yhtä mykkä niiden äärellä. Niinpä uskon Jessicaan ja unelmaansa tulevaisuuden urasta huolimatta siitä, että kouluvuosia on takana vasta yksi ja turvallista elämää saman verran. En malta odottaa niitä hetkiä, kun hän ottaa konkreettisia askelia unelmaansa kohti. Minä aion olla ensimmäisenä hurraamassa ja matkan varrellakin kannustaa kaikessa missä pystyn.



sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

40,5 C

Viime viikon lämpötilat on olleet neljänkympin kuumemmalla puolella. Paikalliset vitsailee, että suomalaisena minä olen kuumuuteen tottunut ja että yritä nyt nauttia, kun on sitä saunaa ikävä. Minä yritän epätoivoisesti selittää, että ei sauna ole mitään tähän verrattuna ja lopulta aina päädytään siihen iäisyysihmettelyyn, että käyttekö oikeasti alasti siellä saunassa ja eikö se ole ihan hävytöntä. Kerroin niille, että meillä on saunassa suunnilleen saman verran päällä kuin täällä paikallisilla rannalla ja sauna on sentään (yleensä) kotona. Oikeasti, yksistä suomalaisista bikineistä saa kolmelle brassille rantsuasun helposti. Uimapukua ei käytä kukaan, se on selvä merkki siitä, että oot tullut jostain tosi kaukaa maasta jossa ei ole hiekkarantoja. 

Brasilialaisen omistaman auton tunnistaa myös helposti. Se on aina puhdas ja kiiltävä sisältä sekä ulkoa. Suurin osa meidän naapureista pesee autonsa kahdesti viikossa tuossa pihassa. Yläkerran naapuri soitti yhtenä päivänä ja kertoi pesseensä minun auton. Olin että kiitos tosi paljon, en edes huomannut. En viitsinyt kertoa, että en ole pessyt sitä koko aikana mitä olen sillä ajanut. Yritin sopertaa, että joo kato kun mä työskentelen tuolla slummeissa ja se on aina aika mutainen. Naapuri sanoi, että sitä hän ajattelikin, kun ei kellään muulla ole niin likaista kulkuneuvoa. Olin että no kiitos vaan. 

Onneksi sadekausi on tulossa. Pysyy auto puhtaana ihan itsestään eikä naapureiden tarvitse miettiä, että on tuokin suomalainen epäsiisti ihminen. Toki sadekaudella myös tulvat lisääntyy ja slummiin ajamisesta tulee seikkailu vailla vertaa. Lammikoista ei koskaan tiedä miten syviä ne on ja pääseekö läpi, kaatuuko auto ja jos pääsee läpi, pääseekö enää takaisin? Living on the edge, guys. 

Onneksi pääteillä ei sentään tarvitse arpoa, ajaako johonkin kraateriin vaikka vettä olisikin polviin asti. Joku on kuitenkin kantanut jonkun vanhan sohvan ja nakannut sen pystyyn tiellä ammottavaan reikään, helposti pystyy väistämään. Välillä mietin, että mikä on se ajatusprosessi, että hei, meillä on tuo vanha sohva, mihis me se vietäis...ai no mutta tuohon aukkoonhan sen voisi upottaa...

Tulipa yllättäen Tielaitosta ikävä.

torstai 30. maaliskuuta 2017

R-a-f-a-e-l-a

Katukirkossa jututin 15-vuotiasta Rafaelaa. Hän on kaunis tyttö, joka asuu keskustan yhdessä isossa slummissa ja tulee iltaisin viettämään aikaa kadunkulmaan saadakseen ruokaa ja paetakseen slummin mahdollisia ammuskeluja. Kotinsa on myös ahdas ja kaverit myös niillä kaduilla. 

Rafaela istui lakkaamassa minun kynsiä - se on yksi torstai-iltojen huveista monille tytöille ja me tuodaan lakat mukanamme, jotta kaikki halukkaat saa niitä käyttää. Samalla on hyvä hetki jutella ja kuunnella viikon tapahtumat. Kysyin siinä vähän kuin ohimennen, että mistä muuten Rafaela unelmoit. Hän tuijotti käsiäni ja sanoi hiljaa, ettei enää mistään. Kertoi sitten, että vielä pari vuotta sitten unelmoi siitä, että oppisi kirjoittamaan oman nimensä, mutta että enää ei jaksa siihenkään uskoa.

Siinä istui tämä satoja kirjoja lukenut maisteri eikä osannut korkeasta koulutuksestaan huolimatta vastata yhtään mitään. Mietin tätä mahdollisuuksien maailmaa ja sitä, miten erilainen maailma meille monesti on, riippuen siitä, missä se koti sijaitsee ja kuka meihin uskoo ja eteenpäin rohkaisee. 

Ehkä kysyt, että opetinko häntä kirjoittamaan nimensä sinä iltana? En opettanut. Olisin hyvin voinut, helpostikin. En vaan halunnut lannistaa sitä käsiään tuijottavaa neitoa sillä, että valkoinen ulkomaalainen, gringa, tulee noin vaan tänne kadulle kaukaa hänen kotiinsa ja osaa vielä kirjoittaakin. Minusta olisi melkein tuntunut lällättelyltä, vaikken ole tehnyt mitään niiden uskomattoman rajattomien mahdollisuuksien eteen, mihin Suomessa olen päässyt käsiksi kysymättä tai kyseenalaistamatta. 

Jos siellä Suomessa alkaa pahoinvointi ärsyttää ja tuntuu, että yhteiskunta horjuu ja koulutuksen taso heikkenee, kun leikataan sieltä ja täältä vähän pakon edessä, tuu tänne. Hoida matkavakuutus ja rokotukset, maitohappobakteerit ja buranat - jokaisen suomalaisen vakkarivarustus - ja pakkaa vaikka omat kynät mukaan. Täällä odottaa avartava maailma ja lukutaidottomat lapset, teinit ja aikuiset ja niillä on sulle paljon annettavaa, joskus enemmän kuin sinulla niille. Kokemusta on.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Turvaton kaupunki

Katselin aamulla uutisia kun vihdoin alan ymmärtää niitä portugaliksi ja paikallisuutiset kiinnostaa ihan turvallisuussyistäkin. 

Ei olisi pitänyt. 

Sitä elää sellaisessa omassa lähiökuplassaan, jossa on kuitenkin suhteellisen turvallista. Tästä on keskustaan joku reilu kymmenen kilometriä ja siellä sattuu ja tapahtuu niin, että muistin taas miksi tämä kaupunki on yksi maan vaarallisimmista ja taitaa löytyä maailman 30 vaarallisimman kaupungin listaltakin, jos en ihan väärin muista. 

Uutisissa kerrottiin, että alkuvuonna keskimäärin kuusi bussilinjaa päivässä ryöstetään aseellisesti tässä kaupungissa. Murhia ja tappoja on ollut tammikuun alusta lähtien 1100 pelkästään meidän osavaltiossa. Eilen Olindan rannalla oli tapettu mies kesken auringonoton, ranta oli ollut täynnä perheitä niin kuin sunnuntaisin aina. 

Täällä ei pidä tulla hysteeriseksi ja miljoonien ihmisten kaupungissa todennäköisyys kaikkiin noihin omalle kohdalle osuakseen on aika pieni. Silti on tosi surullista, että kaikki tuo on totta ja tapahtuu ihan minun lähellä jollekin. 

Mutta sitten on hyviäkin uutisia, niin kuin se, että meidän lastenkotiin tuli kahden kuukauden ikäinen vauva turvaan kasvamasta niillä kaduilla, missä kaikki tuo tapahtuu. Hän saa kaupungin parasta hoitoa ja on jo nyt meidän kaikkien silmäterä. Yksi isompi tyttö tuli meidän huostaan myös, ei tarvitse olla paritettavana enää hänenkään. Ja saatiin lahjoituksena täysi alkurahoitus kahvilalle, johon voidaan työllistää naisia ja tarjota toimeentulo ja kouluttaa heitä samalla niin ettei tarvitse olla öitä töissä kadulla eikä tyttäriäänkään sinne kannustaa. 

Kyllä tämä tästä, ihminen kerrallaan. 



 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Laguunin rannalla

Missä sinä leikit lapsena? Oliko ehkä joku lähimetsä tai pihan leikkipaikka tai lähiön kulmat? Minulla oli röllimetsä, takapiha lampineen, hiekkatietä ja vihreää metsää metsäautoteineen kilometritolkulla. Mustikassa sai käydä niin kaukana, että kotiin vielä näki. Talvisin ajettiin moottorikelkalla takapellolla ja järvelle eväiden kanssa, syksyisin sinne käveltiin. 

Tänään leikin 5-vuotiaan Lucaksen kanssa slummissa. Lucas täytti viisi viime viikolla, äitinsä luuli, että juhlapäivä on vasta toukuussa ja huomattiin yhdessä tuumin tänään, että synttäripäivä olikin ehtinyt mennä ohi. Lucaksen äiti ei osaa lukea ja syntymätodistuksessa sen päivän tarkistaminen on siksi vähän haastavaa ja kun ei ole kalenteria, menee viisivuotiaan merkkipäiväkin helposti ohi. 

5-vuotias halusi näyttää minulle, missä aina leikkii itsekseen, lempipaikkansa. Olin aika otettu. Siinä seisottiin ison laguunin rannalla, seisova vesi oli levästä ja liasta vihreänä monta metriä rannasta, roskaa oli niin paljon, että mietin, miten hyvää kala on, jota miehet näkyi sieltä pyytävän vähän matkan päässä. Aurinko poltti niin että olkapäät paloi.

Lucas kahlasi veteen. Yritin estellä, voin vaan kuvitella, mitä pöpöjä sieltä saa ja juuri yritettiin hoitaa äitinsä jalkojen ihottumaa, joka on tullut siitä kun sateella joutuu kävelemään lantakasojen keskeltä kotiin sandaaleissa. Lucas ei välittänyt, se vain nauroi, että tia, aina teen näin, älä huoli. Noukki vedestä likaisen pullon toivoen, että siellä olisi joltain viesti. Oli kuullut pullopostista koulussa. 

Huomasin rantavedessä vähän kauempana koiran päättömän raadon. Rantaan tallusteli hevonen juomaan. Tiedän, että siellä on myös isoja käärmeitä, olen nähnyt kuvia kun ne luikertelee slummien olohuoneisiin tulva-aikaan, silloin kun sen laguunin vesi ulottuu taloihin sisälle asti.

Siinä on Lucaksen lempipaikka, jota hän ylpeänä ja pelottomana esitteli. Likainen, haiseva laguunin ranta vihreine vesineen ja ne aarteet, joita hän vedestä nosteli ja minulla oli tänään kunnia sitä päästä katsomaan. 

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ei minulta mitään puutu - ei kokemuksia, ei aarteita eikä elämää muuttavia hetkiä. Tänään sen taas muistin.  







perjantai 17. maaliskuuta 2017

Arkipeliä

Brasiliassa pelataan sellaista hauskaa kohteliaisuuspeliä joka päivä. Sen pelin nimi on äläkoskaanloukkaaketään ja sen esiintymisaluetta on erityisesti tämä nordeste, koillinen. Siinä pelissä ei voi sanoa kenellekään ei tai puhua mitään suoraan, koska pelin ehdottomana sääntönä on välttää minkäänlainen toisen loukkaaminen tai epämukava tila. Sanoja pitää varoa. Tekoja pitää varoa. Ajatuksia pitää varoa.

Se ilmenee myös puheessa kohteliaisuutta vilisevien sanojen ja ilmaisujen runsaana käyttönä. Konditionaali on koko pelin kunkku. Olisinkohan mitenkään voinut kysyä sinulta yhtä asiaa? Voisitko ystävällisesti auttaa minua, por favor? Anteeksi, minun olisi pitänyt huomata että sinäkin haluat mennä tästä ovesta samaan aikaan, anteeksi tosi paljon. Myös kutsumanimet, kuten rakkaani, ystävä, kulta, kaunis ym. ovat erittäin tärkeitä ja niitä tulee viljellä ihan ventovieraille epäsopivissakin hetkissä.

Siihen peliin liittyy myös etunimet. Ne on tärkeät. Kahvilassa keskustelu menee suunnilleen tätä rataa: 

Tarjoilija: Hei rakkaani, mitä kuuluu ja tervetuloa. Minun nimi on Miguel. Mitä vaan haluat kysyä, ole vapaa ja sinun nimi on?

Minä: Henna, hei. Miguel, haluaisin tilata yhden kahvin. 

Miguel: Miten hienoa, Henna. (Kahvilaatujen esittelyä, tilauksen kirjaaminen...) Palaan pian, Henna. 

Miguel palatessa: Tässä sinun kahvisi, Henna. Toivottavasti maistuu, Henna. 

Minä: Miguel, saisinko laskun?

Miguel: Totta kai, Henna. Pieni hetki, Henna. 

Ja sitten se jatkuu sellaisena kohteliaisuuslätinänä hamaan loppuun saakka niin että ärsyttää. 

Mitäs sitten, jos tekee tässä pelissä virheen? Ou nou, rosvosektori. Se on kohtalokasta ja sitä pitää varoa. Seurauksena on nimittäin totaalinen loukkaantuminen ja se täällä osataan jopa Satakuntaa paremmin (nyt joku porilainen vetää herneen nenään, I so know it). Sitten ollaan ihan sydän verillä ja lakataan puhumasta ja sen voi aiheuttaa jo se, että ei ole sanonut hyvää huomenta ja halannut jotakuta. Eikä se sydänveri muuten lakkaa vuotamasta ihan heti, voi kestää viikkoja.

Nää säännöt on vähän vaikeat tällaselle suoraviivaiselle mamulle. Onneksi voin aina pelata sen, soritulenkylmästäkulttuurista -kortin. Se ei aina tosin käy. Voi joutua vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Sitten on niitä tilanteita, missä koko peli unohdetaan. Niin kuin kadulla kulkiessa ja kassajonossa, jossa joku puhtaalla kyynärpäätaktiikalla runnoo tiensä sun eteen ja alkaa latoa ostoksia liukuhihnalle. Siinä menee sitten sillä suomalaisella se herne tosi syvälle ja tulee sanottua pari sanaa. Brassi vetää siitä tietysti herneet ja mulkoilee sinua pahalla silmällä ja kertoo kassamyyjälle, että on muuten moukka tuo ulkomaalainen tuossa, palaisi kotiinsa ja oppisi tavoille.

Joku päivä pelaan tätä vielä ammatikseni, sano mun sanoneen.