lauantai 16. toukokuuta 2020

Uruburetamassa

Kävelin kevätauringossa eilen ja jostain tuli mieleen toissa vuonna toteutettu reissu Brasilian pohjoisosassa sijaitsevaan Fortalezaan. Entinen kämppikseni meni siellä naimisiin ja iso osa meidän tiimistä matkusti tunnin lentomatkan päähän häihin. Minä ja yksi ystäväni jäätiin sinne pitkäksi viikonlopuksi aikomuksena tutustua kaupunkiin paremmin. Muutama meidän tiimiläinen on kotoisin Fortalezasta tai sen lähistöltä ja meillä oli etuoikeus päästä tutustumaan heidän koteihinsa. Toisen äiti kutsui meidät yhteen kaupungin vaarallisimmista slummeista sunnuntailounaalle, sinne ahtauduttiin pieneen kotiin ja syötiin yksi parhaista aterioista ikinä. Toisen luona illastettiin ja sitten seuraavana aamuna aikaisin otettiin uber ja matkustettiin parin tunnin matka sisämaahan, yhden meidän tiimiläisen pieneen kotiin Uruburetaman kylään.

"Noustaan sitten sellaiselle rinteelle, se varmaan on ok? Siinä on vähän nousua", tämä tiimikaveri oli etukäteen kysynyt. Minä ja ystäväni nyökyteltiin varmoina kunnostamme ja oltiin, että ei mitään ongelmaa, kiva päästä näkemään maisemia. 

Me noustiin sille kukkulalle lähes kaksi tuntia ja minä melkein kuolin jo ennen puoliväliä. Nousu oli tosi jyrkkää, kuljettiin pientä polkua pitkin, eikä maisemia siinä paljoa voinut katsoa kun pidättelin oksennusta. Tiimikaverini kulki sen matkan reteästi varvassandaaleissa ja tuli tyylikkäästi vielä alaskin kaatumatta. 
Maisemat nousun puolivälistä

Huipulla oli pari alkeellista taloa, paljon sellaista kasvillisuutta, mitä en ole ikinä nähnyt ja hengästyttävät maisemat (ja kyllä, olin muutenkin hengästynyt...). Poimittiin hedelmiä suoraan puista ja löysin vihdoin sen kuuluisan paikan, missä pippuri kasvaa, niitä nimittäin kasvoi siellä puun runkoa pitkin monessakin kohtaa. Saatiin kunnia lounastaa yhdessä niistä taloista, ne oli tiimikaverini sukulaisia ja riisi ja pavut ei ehkä koskaan olleet maistuneet niin hyvältä. Ensimmäinen hörppy jääkylmää vettä oli myös jotain ihan taivaallista kun ylös asti päästiin. Siinä en paljoa miettinyt, oliko vesi filtteröityä vai ei, joku vatsapöpön uhka ei siinä vaiheessa tuntunut oleelliselta. 

Kohteess

Alas palattiin samaa reittiä ja se oli yhtä taiteilua myöskin, en käsittänyt enää siinä vaiheessa, miten olin selvinnyt rinteen huipulle ehjänä. Perillä alhaalla meille tarjottiin tiimikaverini olohuoneessa tuoretta mangomehua, enkä tiedä onko mikään mehu koskaan ollut parempaa. Lopuksi saimme moottoripyöräkyydin bussipysäkille ja sieltä tultiin kolme tuntia hotellille. 

Jotenkin se tiimikaverini alkeellinen koti, sukulaistensa elämänmeno kukkulan huipulla, tuore mangomehu on jääneet mieleeni yhtenä parhaista kokemuksista Brasiliassa. Ehkä siksi, että se on ollut aitoa elämää kaukana tavallisesta ja vaikka olen ties missä slummeissa vieraillut, on siinä jotain erityistä, kun saa ystävien kotiin mennä ja samalla heidän tarinaansa linkittyä  yhä vahvemmin. 

Nyt tämä tiimikaveri on palannut kotikaupunkiinsa eikä työskentele enää Recifessä, näin häntä pitkästä aikaa yksissä häissä tänä keväänä. Kummallakin oli kyyneleet silmissä kun kuulumisia vaihdettiin. Naurettiin meidän vuoriseikkailulle ja kaikille niille muille hetkille, mitä ehdittiin yhdessä työtä slummeissa tehden kokea. 

Näitä haluan lisää. Kiipeämisiä, alkeellisia koteja, ihmisten tarinoita ja sitä mangomehuakin. 

Odottakoon Brasiliassa taas uudet seikkailut, kun sinne asti pääsen. Uutta ja ihmeellistä, niitä juttuja mitä muistaa vuosienkin päästä.

torstai 7. toukokuuta 2020

Koronakevät kaukana tropiikista

Tätä kun kirjoitan niin tilanteet ovat eskaloituneet ja tätä koronakreisiyttä eletty nyt jo toista kuukautta, tässä välissä olen lähetellyt uutikirjettä ja elämöinyt Instagramissa ja vähän Facebookissakin, mutta tänne en ole mitään päivittänyt siitä, että tadaa, nyt olen Suomessa ja hetken olenkin. 

Olin siis onnellisesti maaliskuussa palannut Brasiliaan eikä minulla ollut aikomusta tulla sieltä koronan alta pois, vaan ajattelin että epidemia pyyhkäisee yli ja tulen sitten kesällä Suomeen niin kuin olin ajatellutkin. No, tilanne toki eteni vauhdilla eri puolilla meidän kaikkien yllätykseksi ja siinä vaiheessa kun Eurooppa alkoi laittaa rajoja kiinni, oli kiire päättää, mitä teen. 

Päätin tulla Suomeen. Brasilia meni vauhdilla sekin karanteeniin ja kadut alkoivat autioitua - rikosten määrät kohosi pilviin sillä samalla viikolla minkä minä odottelin Portugalissa pari päivää lentoa Suomeen peruuntuneen tilalle. Brasiliassa on tilanne huonontunut jatkuvasti ja henkirikoksia tehdään enemmän kuin tavallisesti, monesta syystä, mutta myös siksi, että ainakin Recifessä päätettiin, että tuhkausta ja hautaamista varten ei tarvitse nyt epidemian aikana näyttää kuolintodistusta. Käytännössä siis henkirikoksen uhrin voi haudata ilman että rikos selviää, voi sepittää tarinan koronasta tai ties mistä ja sitä ei koskaan selvitetä. 

Recifessä on sekä yksityksen että julkisten sairaaloiden tehopaikat nyt täynnä, ihmisiä kulkee kadulla kuin ei mitään, katson kauhulla uutiskuvia ja videoita täysistä kaduista, pankkijonoista ja luen Brasilian presidentin arvioita tilanteesta päätäni pudistellen. 

Suomi on yksi onnela, enkä tiedä ymmärrämmekö me sitä oikeasti koskaan. On kyse sitten kriisinhoidosta, viestinnästä, kansalaisten turvallisuuden takaamisesta tai jopa taloudellisesta hyvinvoinnista, meillä menee niin hyvin että sokaistumme sille ja pandemian keskelläkään ei siihen välttämättä herätä. 

Olen täällä onnelassa niin kauan, että Brasiliaan on turvallista palata, on pakko odottaa että korona väistyy, mutta myös katsottava, mitä tapahtuu kaduilla ja milloin niillä on turvallista myös päiväaikaan liikkua - en pelkää tai ole huolissani, mutta järkevä pitää olla ja nyt kun meidän työ on Brasiliassa seisahduksissa, on hyvä täällä hengitellä ja odottaa sopivaa hetkeä palata. 

Sillä välin videopuhelinlangat laulaa ja istun milloin opettamassa, mentoroimassa ja kokoustamassa ruudun ääressä. Onni on internet ja teknologia! 

torstai 5. maaliskuuta 2020

Helteessä, helteestä helteeseen

Palasin Suomesta Teneriffan kautta kuukauden mittaiselta lomalta takaisin helteiseen Recifeen. Olisin voinut olla poissa kauemminkin, on vaikea selittää, miten tämä kuumuus lamauttaa ja miten onnellista on herätä paksun peiton alta talviaamun viilentämässä huoneessa. 

Teneriffalla nautittiin perhehetkistä ja ihmeteltiin hiekkamyrksyä ja samalla viikolla sinne rantautunutta koronavirusta - tuntui että Teneriffa ylitti uutiskynnyksen joka päivä sen loman aikana myös suomaisessa mediassa. 

Nyt arki on alkanut taas rullata, aikaerosta toivuin nopeasti, mutta tähän kuumuuteen kestää taas hetki keholla tasaantua. Hikoilen niin että käyn kuudesti päivässä suihkussa, yölläkin, koska yölämpötilat eivät laske alle 32 celsiuksen sisällä. 

Tänään pidin mentorointisetin Yasminen kanssa ja kuulin viimeisimmät työkuulumiset, siellä on rankkaa ja paljon uutta opittavaa ja koulua työn ohella, mutta hienosti hän pärjää. Tiimikaverit on varanneet kalenterini täyteen tapaamisia, kuulumisten vaihtoa ja "kaiken oksentamista", niin kuin täällä aina sanotaan - sitä kun suolletaan ulos mitä kaikkea on tapahtunut ja mitä fiiliksiä siihen liittyy, kuukausi poissa on pitkä aika silloin kun arki on intensiivinen. 

Tälle viikolle on myös vielä kolmet synttärit ja yhdet häät tiedossa, juhlaa juhlan perään arjen vastapainoksi. Tässä välissä kun olin poissa, on ollut karnevaalit, Betanian 4-vuotissynttärit, meidän henkilökunnan virkistysviikonloppu ja ainakin kolme muuta juhlaa. Ensi viikolla avataan meidän uusi base ja isot juhlallisuudet on siinäkin tiedossa - huh ja hei taas. 

Että hei täältä tropiikista, kaikki hyvin, kaikki ennallaan!


keskiviikko 22. tammikuuta 2020

This life.

Arki rullaa, on tolkuttoman kuuma, on kiirettä ja kaikkea hoidettavaa. Mutta sitten on iltoja, kun se minun Vitoria laittaa viestin, että hei Henna ostettiin pala maata ja aletaan rakentaa taloa ja selvittää, miten on laskenut että töistä saadut rahat riittää ja jaksaa projektin, koska sitten on oma talo ja avioliitto. Lähetti minulle kuvia tontista ja pyysi, etten näytä muille, että ihmiset eivät ajattele, että hän on jotenkin erityinen. 

En voisi olla hänestä ylpeämpi. 

Tuntuu ihan hullulta, että jossain Recifen kaupunkin laidalla rakentaa taloaan yksi tyttö johon lastenkodissa tutustuin ja jota hetken mentoroin ja joka nyt minulle kuvia tontistaa lähettää ja kiittää, että on saanut hyvät eväät elämään. 

Ja toinen, jolle pidin tänään enkun tuntia, halasi tunnin lopuksi ja kiitti että jaksan häntä auttaa matkalla asianajajaksi joku päivä. Olin että mutta minähän vaan opetan sinulle viikonpäiviä ja vuodenaikoja ja sanomaan hyvää huomenta, mutta hän heti näkee pidemmälle ja oivaltaa, että unelmat alkaa just siitä, muovisen pöydän ääreltä helteeltä varjossa Mondayta toistellen.

Ja kolmas, minun Yasmine, sai töitä. Se oli yhteistyön tulos ja nyt hän koulun ohella tekee oppisopimuksella duunia yhdessä isoimmista ja parhaimmista firmoista täällä, eikä missään tehtaan puolella, vaan hallinnon ihmisiltä oppien ja englantiaan käyttäen ja on joka päivä niin innoissaan, että minua hymyilyttää. Nyt alkuun saa minimipalkasta puolikasta, 120 euroa kuussa, mutta on siitäkin niin haltioissaan kun ei ole koskaa rahaa tiennanut muutoin kuin kehoaan myymällä ennen, että avasi pankkitilin ja opettelee nyt - parikymppisenä - miten pankkikortti toimii. Ja niin hienosti halusi itse eväitä töihin omalla rahalla ostaa, vaikka ehdotin, että ne voi kyllä mennä turvakodin budjettiin. Sekin on jo tosi iso juttu tytölle, joka on aina elänyt niin, että joku muu on huolen kaikesta pitänyt. 

Mutta sitten on Mariana, jossain tuolla kadulla, josta se minulle välillä viestiä laittaa ja kertoo, että ei nyt käytä huumeita, mutta että menee paikasta paikkaan etsien rauhaa. Valitsee ne kadut kun koti ei ole turvallinen eikä muuta paikkaa minne mennä. Me ei voida häntä ottaa, puuttuu psykiartrinen sairaanhoitaja ja riskeerattaisiin niin monen muun turvallisuus. Haluan uskoa, että Marianakin löytää vielä oikean suunnan, ajoissa, että joku päivä laittaa minulle Vitorian tavoin kuvia rakenteilla olevasta talostaan ja tekee töitä unelmaduunissaan, niin kuin Yasmine. 

Ja ettei yksinään näistä koskaan joudu kehoaan enää myymään, eikä kotonaan pelkäämään tai huonoa kohtelua kestämään. Että olisi taloja, kielitaitoa, oppimisopimuksia, ammatteja ja toteutuvia unelmia yksi toisensa perään. 


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Natal


Minä istun sohvalla, joulupäivän iltana, levänneenä ja hyvinsyöneenä. Vieressä mentorikollega pelaa verkossa jotain ampumapeliä, josta en ymmärrä mitään. Minun huoneessa musiikkia kuuntelee se meidän mentoroitava, entinen lapsiprostituoitu (tämä on väärä nimitys muuten, kukaan lapsi ei ole prostituoitu. Ne on aina lapsenraiskauksia, lasten hyväksikäyttöjä, mitä vaan muuta, mutta ei sitä, että ne lapset kehoaan jotenkin vapaaehtoisesti toisille antaisivat), joka on koko päivän hihkunut, miten ihanaa hänestä on olla minun kodissa.

Näitä juhlapyhiään uhraa, katsoo haikeana kännykän ruudulta videopuhelun välityksellä kun elämänsä tärkeimmät pienet ihmiset avaa lahjojaan kaukana täältä ja on saatavilla täällä niille, jotka minua tarvitsee enemmän kuin ne kotona iloitsevat pienet. Ja sitten yksi tuollainen mentoroitava vaeltaa asunnossani ympäriinsä huokaillen, miten ihanaa hänellä on ja miten haluaa myös uudenvuoden täällä viettää, olla vielä yhden yön, syödä minun ruokia ja kulkea päivän yökkärissä, koska voi. Sanoo, että ei ole tällaista perhejoulua ollut hänellä moneen vuosiin. Että oma vessakin!

Tätä kirjoittaessa pyyhin kyyneleitä silmäkulmasta, koska minulla on myös ollut tosi hyvä joulu. Ei sellainen suomalainen jouluisa, mutta sellainen kodikas ja nyt kun kynttilät tässä neljänkymmenen asteen helteessä kahdesta tuulettimesta huolimatta lasipurkeissa pysyy liekissä ja olohuoneessa soi musiikki, jaan Yasminen fiilikset. Tämä on minun perheeni täällä, nämä ihmiset. Näille laitan ruokaa, vatkaan perunamuusia ja teen punaviinistä vähän fiinimpää kastiketta, avaan oveni juhlapyhinä ja arkenakin, huoneeni ja sen vessan, pesen lakanat ja sanon, että ei tarvitse pyyhettä suotta ottaa mukaan. Ja tämän haluan tehdä aina, vaikka se maksaa sen, että en ole kotona tai aina niin mukavasti lepäämässä jossain lomalla, mutta jos se orvolle avaa ovet kotiin ja saa sen onnellisena yönsä levollisena nukkumaan (”en ole koskaan nukkunut näin hyvin, sulla on ihana tyyny” – sen tyynyn sille jo omaksi annoin), olkoon se niin. Maksakoon se hinnan, mutta tuokoon hedelmää myös.

Eilen, aattoaamuna, Betaniassa meidän orpojen vauvoja sylissä heijatessa mietin, että en minä itse koskaan täällä jää maksajaksi, en häviä missään, mitään. Jos jostain luovun, aina saan jotain tilalle, hyvää.


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulutunnelmissa

Jouluvalmistelut on varmaan itsekullakin täysillä käynnissä, leivotaan ja siivotaan ja etsitään lahjoja ja odotetaan sitä satumaista rauhaa ja hetkeä hengähtää kuusen valossa, hämärässä. 

Täällä en ole sitä fiilistä tavoittanut. Joulukuu on tosi kiireinen ja suurin osa meidän tiimistä on matkustanut koteihinsa vuodenvaihdetta juhlimaan. Me, jotka tänä vuonna päätettiin jäädä tänne, tai ne, jotka on Recifestä kotoisin, ollaan sitten pidetty hommaa liikkeessä senkin edestä. Nyt toki jouluksi vähän rauhoittuu ja välipäivät ollaan lomalla - toki meidän turva- ja lastenkoti ei lomaile, joten vauvat on hoidettava ja tytöille keksittävä aktiviteetteja koulujen ollessa kiinni, turvakodissa on jonkun nukuttava turvallisuussyistä ja ruokaostokset tehtävä.

Jouluna me pidetään basella jouluruokailu, jonka minä olen koordinoinut ja otan turvakodista Yasminen luokseni pariksi päiväksi myös joulun viettoon. 

Me täällä toistellaan päivittäin, että miten ollaan yhtä perhettä ja perhe sitä ja perhe tätä. Minä en aina sitä oikein tavoita, kun minussa ei virtaa sellaista brasilialaista verta, joka aina kaipaa kaikkia kutsua perheekseen ja jokaista paikkaa kodikseen. Ja näin joulun aikaan mietin sitäkin, että ne oikeat ystävyydet ja "perheenjäsenet" erottuu kyllä niistä, jotka vain sitä tarkoittamatta hokevat. 

Mutta minulla on yksi ystävä, joka on lähtenyt kaduilta prostitituutiosta muutama vuosi sitten ja hän oli meillä basella keittiössä töissäkin ja me tavataan säännöllisesti, vaikka nyt hän asuu matkan päässä. Hän aina kertoo, että puolestani rukoilee ja lähettää rohkaisuviestejä viikoittain. 

Kuultuaan, että olen täällä joulun, tämä ystävä laittoi viestin kysyen huolestuneena, vietänkö joulun yksin. Hän kertoi, että olivat äitinsä ja siskonsa kanssa sitä mieltä, että olen ehdottoman tervetullut viettämään joulua heille, jos vain tahdon. 

Luin hänen viestiään liikuttuneena. Kukaan mun tiimistä ei kutsunut minua jouluksi kotiinsa, mutta tämä upea nainen, johon olen tutustunut kadulla hänen vielä siellä työskennellessään, on aidosti valmis avamaan ovet perhejouluunsa, jottei minun tarvitsisi olla yksin. Oh my heart. 

"The first Christmas was pretty simple. It's okay if yours is too.", luin jostain ja nyökkäsin.

 

maanantai 25. marraskuuta 2019

Sähköt poikki, kirjaimellisesti

Yhdeltä mun tiimikaverilta meni toissapäivänä sähköt. Se laittoi mulle viestiä, että onko meillä sähkökatko päällä myöskin. Olin että ei ja että näyttäisi koko meidän katu olevan valaistu ja kaikki ihan normaalisti. 

Vähän myöhemmin selvisi, että tämänkin ystävän talossa kaikilla muilla oli sähköt, mutta hänen asunnossaan ei. Hän selvitti, että oli joku lasku pari päivää myöhässä ja kävi hoitamassa sen ja soitti sähköyhtiölle, että voisi taas kytkeä sähkön päälle, homma hoidossa. Sähköt ei tulleet takaisin. 

Sitten pitkän etsinnän jälkeen hän löysi sähköyhtiön nettisivuilta, että joku avoin lasku on syyskuulta, jota hän ei ollut koskaan saanut, ei sähköisesti eikä paperiversionakaan. Kävi maksamassa sen ja soitti asiasta uudelleen sähköyhtiölle. 

Sähköt ei tulleet vieläkään takaisin. 

Sitten hän meni ja löysi sulakekaapin käytävältä. Sieltä löysi sähköjohdon, joka oli katkaistu. Siis kirjaimellisesti katkaistu. Se sähköjohto. Koska ne laskut, muttei muistutuslaskua tai muutakaan yhteydenottoa. 

Nyt hän on toista päivää sähköttä ja sähköyhtiö ei ole antanut arviota siitä, milloin tulevat kytkemään sähköt uudelleen. 

Niiden pitää vaihtaa ne johdot ja siinä voi kestää. 

#brasilia me aina sanotaan, kun jotain tällaista tapahtuu. 

Hashtag Brasila, once again.