lauantai 7. syyskuuta 2019

Mariana

Jotenkin ihmeellisesti minun elämään on siunaantunut näitä nuoria tyttöjä, jotka alkaa kutsua minua äidiksi ja joiden elämässä saan olla mukana pyytämättä ja ansaitsematta. 

Kuvankaunis Mariana, 17, tuli meidän lastenkotiin ihan kamalasta taustasta. Ensimmäisen viikon hän sai paniikkikohtauksia koko ajan eikä uskaltanut poistua huoneestaan. Hitaasti alkoi kuitenkin luottaa ja saada varmuutta olemiseensa. Ja hän löysi taas kynänsä, alkoi kirjoittaa kauniita runoja, lauluja, sanoja paperille ja sitä kautta me löydettiin yhteys, puhuttiin kirjoittamisesta ja inspiraatiosta ja siitä, miten sanat vaan soljuu ja löytää muotonsa paperilla. 

Yhtenä iltana ajettiin bussilla erään sillan alta tästä aika läheltä ja Mariana otti minua kädestä ja sanoi, että kato, Henna, noilla penkeillä mulla oli tapana nukkua. Siinä, keskellä tätä öisin hurjana sykkivää kaupunkia, ison liikenneympyrän keskellä siltojen alla se kuvankaunis tyttö nukkui, kun pakeni kotoaan, jossa äitinsä lukitsi päiväkausiksi vessaan ilman ruokaa. Kotoaan, jossa setänsä raiskasi ja jossa äitinsä lopulta yritti tappaa. 

Marianan koko keho on viiltojen peitossa. Hän on viiltänyt ihonsa rikki kaikkialta mistä on pystynyt, ihossa on paksuja arpia, joita hän hermostuksissaan sormeilee kun tulee joku jännittävä tilanne. 

Yhtenä päivänä Mariana katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi, voisinko adoptoida hänet. 

En tiennyt mitä vastata. Että en, mutta miksi en? Että tietysti, mutta miten? 

Sitten siitä viikko ja lastentuomari siirsi hänet toiseen lastenkotiin vaarallisuutensa vuoksi. Mariana oli piilotellut veitsiä huoneeseensa ja käyttänyt koulussa huumeita. 

Minä käyn häntä edelleen siellä toisessa lastenkodissa katsomassa. Tällä viikolla hän antoi minulle kolme kirjettä ja korun, jonka oli säästämillään rahoilla ostanut. Kirjeissä hän kertoi tarkemmin tarinaansa ja minä itkin niitä lukiessa. Minua hän kutsuu suomalaiseksi äidikseen ja kertoi, että ei halua enää huumeita eikä viillellä enää koska on ihmisiä, jotka uskovat häneen. Hän sanoi, että haluaa vaan että olen hänestä ylpeä. 

Tämä ei ole mikään epätavallinen tarina täällä. Ei se, mitä hänelle on tehty eikä se, miten hän kiintyy yhteen suomalaiseen uuden elämän toivossa. Minä tunnistan nämä polut kyllä. 

Mariana täyttää 18-vuotta kolmen kuukauden päästä. Mitä sitten? Mihin hän menee? Tytölle joka on elänyt kadulla ne kadut on tutut ja hänellä on "cara da rua", kadun kasvot. Hän solahtaa sinne helposti, luontevasti ja löytää tiensä ansaitakseen rahaa ja etsiäkseen ihmiset jotka "pitävät huolta", jos ei ole muuta. Meidän turvatalo ei ole hänelle vaihtoehto, sillä me ei voida ottaa tyttöjä, joilla on mielenterveyshaasteita, koska meillä ei ole tarjota osaavaa kuntoutusta eikä tilanne silloin ole turvallinen kenellekään, valitettavasti.

Minulla on muutama kuukausi tässä aikaa miettiä, mitä minä voin tehdä. Sitä ennen aion tavata häntä kerran viikossa epävirallisesti mentoroiden, juoda kahvit ja puhua elämää ja toivoa, vakuuttaa että hän ei ole yksin.

torstai 5. syyskuuta 2019

Jalanjäljet sementissä

Muistatteko sen jalanjäljen, jonka painoin siihen märkään sementtiin? No eikö ne ollu laittaneet siihen uuden kerroksen päälle ja se siitä. Se oli jo kuivaa kun menin uudelleen ohi enkä voinut jättää uutta enää. Ja siis jos joku nyt siellä ajattelee, että olen ainoa vandaali näillä kulmilla, olet väärässä. Näillä jalkakäytävillä on kuulkaa koiranjälkiä, hevoset on menneet myös, syviä jalanjälkiä ihan ihmiskengästä, kirjoituksia tikulla ja ties mitä. Se on yhteinen paikallinen huvi ja kisa, kuka ehtii ensin ja kenelle jää viimeinen sana.  Mä niin hävisin tällä kertaa.

Olen tuskastellut psykiatrisen sairaalan puutetta. Eilen kävin siellä yhdessä päiväsairaalassa slummiystäväni kanssa ja olihan taas. Onneksi saatiin päivystysaika ihan ihmeellisesti, vaikka ensin myivät eioota vähän aikaa. Minä siihen, että me ei lähdetä ilman vastaanottoaikaa ja samaa hoki mukanani ollut asianajaja, jonka nohevana hoidin mukaan. Tilanne siis hallinassa toistaiseksi. Me odotettiin siellä useampi tunti ja ehdin siinä välissä saada lukuisia uusia tuttavuuksia ja vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, kuka olen ja miksi olen siellä. Tapasin myös vihdoin paikallisen legendan, Eriksonin, joka pyöräilee päivittäin 50 kilometriä ympäri Recifeä hakemaan lääkkeensä ja kun on oikein huono vaihe menossa, kulkee kadulla paljain jaloin kantaen raakaa lihakimpaletta päänsä päällä. Hänet olen nähnyt monesti ja aina miettinyt, kuka ja mitä ihmettä. No nyt juteltiin pitkä tovi siitä, miten Erikson oli aikanaan opiskelemassa Englannissa ja siellä ollessaan erehtyi käyttämään kokaiinia ja siitä se lihavaihe sitten alkoi eikä ole koskaan loppunut. 

Kaikkea sitä.

Jos tätä nyt lukee joku psykiatrinen sairaanhoitaja tai terveydenhoitoalan muu ammattilainen niin sanon vaan sen, että sulle olis töitä täällä ja paljon olisikin. Ihan voit perustaa yksityisen klinikan ja asiakkaita tulee virtana. Tuolla päiväsairaalassa on seitsemälle henkilölle päivystysaika per päivä. Tämä kaupunki isomman Recifen kyljessä on Helsingin kokoinen väkimäärältään. S e i t s e m ä n henkilöä pääsee konsultaatioon per päivä jos hyvin käy, siis arkisin. 

Tässä ohessa olen jo ehtinyt yhteen toiseen lastenkotiin käymään moikkamaan ystävääni Marianaa, josta kerron vaikka oman postauksen verran lisää - ihana kirjoittava kaunokainen, joka tulee sellaisesta perheestä, että itkettää joka kerta kun luen hänen papereitaan. Olen myös opettanut englantia, mentoroinut meidän turvakodin tyttöjä ja tehnyt muutamat puhelut jo tänään. 

Onnellisen täyttä tämä arki ja tästä mä tykkään!




tiistai 3. syyskuuta 2019

Mitä kuuluu?

No Henna, mitä kuuluu? No mitäs tässä, eipä paljoa. 

Eipä. 

Vajaa kaksi viikkoa takaisin täällä ja naurattaa miten paljon on ehtinyt tapahtua tässä hullussa arjessa. 

Tai naurattaisi, jos en olisi väsynyt päivästä ja valmista unille vaikkei kello ole vielä edes yhdeksää. 

Tänään oli taas näitä tällaisia päiviä, kun vauhdissa kuviot muuttui ja päädyin ensiavun ovelle odottamaan. 

Aamulla menin hoitamaan vauvoja, niin kuin perustiistaina aina. Sieltä lounaalle, parit palaverin sopimiset ja sieltä kotiin opiskelemaan - aijoo, tästä kerron lisää ihan pian -, sitten yksi innostava coaching-puhelu jota ennen pientä säätöä joka eskaloitui. 

Slummissa on yksi tyttö joka on-off meitä haluaa nähdä, yleensä eniten silloin kun tarvitsee vaikka rahaa, ruokaa, hammaslääkäriä tai mitä vaan. Nyt tilanne oli kuitenkin vakavampi ja hän laittoi viestiä yhden meidän tiimiläisen kautta minulle. Pyysi käymään tänään koska on tosi huonona. Ensin olin että en kyllä irtoa mihinkään uuteen slummiin ilman autoa, etenkään kuin se slummi on tämän alueen vaarallisimpia. Toiseksi olin, että en mene yksin ja ainoa vaihtoehto mukaanlähtijäksi on sellainen hento ulkomaalainen tyttö, joka osaa kyllä portugalia, mutta herättää joka paikassa huomiota, koska on ihan tajuttoman kaunis (mikä ongelma, mikä haaste!), ja kolmanneksi epäilin, että päädyn sosiaalityötekijä-terapeutti-rooliin ja ihan just tänään en olisi jaksanut. 

Mutta menin ja onneksi menin. Uber ei tietty suostunut ajamaan perille asti, koska slummi ja mitäkaikkea, mutta käveltiin loppumatka ongelmitta. Vastassa oli ahdistunut, monta yötä ja päivää valvonut tyttö jonka puoliso ihan rikki kaikesta huolesta. Tämä tyttö on ollut itsetuhoinen ja myös satuttanut tyttöystäväänsä ja  käytännössä itki koko illan läpi sikiöasennossa ahdistuneena. 

No parit puhelut ja selvittelyt, missä on lähin psykiatrinen päivystys. Tadaa, sehän on se sama sairaala siellä tunnin matkan päässä, missä olen käynyt jo useita kertoja Liliä katsomassa. Ihan kamala paikka, mutta ainoa vaihtoehto jos päivystykseen haluaa. Muistin ne sen talon kissat, avoimet ovet ja pakkositeet ja mietin, että ei kyllä tänään. 

Pienen säädön jälkeen päästiin kuitenkin läheiseen ensiapuun, jossa toivoin tytölle rauhoittavia siihen asti, että huomenna päästään toiseen sairaalaan. Tyttö jo ehdotti, että voisiko tulla mun luo yöksi. Olen auttaja ja teen kaikkeni, mutta mulla on myös todella terveet rajat - ja myös keittiössä terävät veitset - ja olin että ei kyllä tänään. 

No se ensiapukin oli että ei tänään, eikä me mitään lääkkeitä saatu, että yön selviäisi rauhassa. Sitten apteekki sentään suostui myymään jotain kevyttä luontaisesti rauhoittavaa (mitä ikinä se onkaan?) ja huomenna sitten aamukasilta menen hakemaan tytön sairaalaan. 

Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä ja mietin, että enpä vaihtaisi muuhun. 

Tulomatkalla painoin mun jalanjäljen märkään jalkakäytävän sementtiin tuossa sivukadulla ihan vaan että voin siitä ohikulkiessa muistaa, että jonkun jäljen olen Candeiasiin joskus jättänyt. Naurattaa vieläkin.


maanantai 26. elokuuta 2019

Takaisin kotona

Huhuu, tropiikki täällä tervehtii! Mutta tervehtii lopputalven ihanuudesta, jossa on niin viileää, että voi pitää farkkuja keskellä kirkasta päivää ja hikoilla vaan vähän. Kahden suihkukerran päiviä nämä kahdenviiden asteet. Nautin vielä kun voin!

Saavuin Brasiliaan sujuvan kotimatkan jälkeen torstai-iltana. Kotona minua odotti brasilialainen seurue - lentokentällä muuten onneksi suomalaiset ystävät, jotka ovat täällä käymässä, ei kulttuurishokkia eikä "tervetuloa kotiin!" -kylttejä tai ryhmävalokuvia - jotka kämppikseni oli kutsunut meille minun infernaalisen 24 tunnin matkapäivän päätteeksi illallistamaan. Ne hihkui keittiössä, että tehtiin sulle papuja ja riisiä, vaikka olin just lentokoneessa hetkeä aikaisemmin miettinyt miten tympeää on palata brasilialaisiin ruokiin kahden kuukauden ruokataivaan jälkeen. 

No, siinä matkaväsymyksessäni sain syötyä pavut ja riisit ja hymyillen vielä.

Ekana päivänä pienessä jetlag-huurussa ensitöikseni aamuviideltä järjestelin kaapit kohdilleen ja purin laukut ja päädyin vielä slummiinkin, jossa pienet juoksi syliin onnellisena. Kuva todisteena.


Meidän tiimiläiset tietysti kiljui ja huusi kun päädyin baselle, ne kehui että näytän levänneeltä ja niin eurooppalaiselta taas. En tiedä johtuiko se siitä, että oikeasti olen levännyt kaksi kuukautta vai siitä että epätoivoissani aloitin kaikenmaailman anti-ageing seerumit Suomessa ollessani kun tajusin, että ikä alkaa näkyä naamasta ja ehkä tropiikki myös. 

Nyt teen parasiittihäätökuuria jonka unohdin Suomessa ollessani, joskin koleran ennaltaehkäisin viikkoa ennen lähtöä. Toivon, että näillä dropeilla vältän sen aina niin ihanan paluutaudin, josta kestää kolme viikkoa toipua. Tänä vuonna en aio sellaista ottaa. 

Kaikenkaikkiaan paluu on ollut yllättävän smooth ja helppo. Taidan ottaa tavaksi nämä pitkät breikit, kun selvästi se tekee ulkosuomalaiselle hyvää. 

Nyt lähden tuonne asfaltoiduille teille (edelleen tätä on vaikea uskoa!) katsomaan miltä tropiikin maanantai näyttää.

torstai 15. elokuuta 2019

Tropiikki odottaa taas

Viikon päästä palaan Brasiliaan. Kaksi kuukautta poissa arjesta on pitkä aika, mutta sopiva siihen, että ehtii saada perspektiiviä ja muistaa taas, miksi ja mitä - siellä kaukana ja täällä toisessa kodissa. 

Sain kämppikseltä viestiä, että ovat asfaltoineet meidän kotikadun. Olin että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Että onko kaikki hiekkatiet mennyttä ja tuleeko enää ikkunasta ohutta hiekkapölyä ollenkaan sisään ja miten minä sateella osaan kävellä, kun ei tarvitse arvailla, miten syvät vesilammikot on?

Siis paperillahan meidän kadut on olleet asfaltoituja jo pitkään. Ainoa vaan, että se joku jonka piti kaupungilta se homma kotiin hoitaa, piti rahat itsellään ja kirjasi virallisiin dokumentteihin, että päällystetty on koko Candeias, vaikka todellisuudessa samaa hiekkaa siellä on ollut koko ajan eikä tietyökoneita mailla eikä halmeilla. 

Turvakotiin on tullut uusi tyttö meidän lastenkodista aikuistumaan. Siinä oli ollut jotain hässäkkää siinäkin, kun lastensuojelun väki oli lomilla - siis tyylikkäästi kaikki kerralla ja oli vähän pitkittynyt se käsittely. 

Muutenkin tuntuu, että kaikenlaista on siellä lämpimämmässä kodissa tapahtunut ja niin montaa asiaa taas muuttunut, että huh. Se arki on sellaista hektistä ja vaikka Brasilia hidas itsessään, asiat kyllä ehtii muuttua ja tilanteet ja tulla vaikka mitä ylläreitä. Mutta olen tottunut siihen - ja siihenkin, että aina ensi alkuun pitää hetki hengitellä ennen kuin aloittaa yhtään mitään työtä tekemään, että muistaa, mihin jäi. 

Tänä vuonna toivon, että en saa mitään helvetillistä vatsapöpöä palatessani. Kävin uusimassa kolerarokotteen ja toivon, että vähintään se auttaa. Parasiitit pitää häätää myös ensitöikseen. Siis minusta, kodin siivouksesta on brassikämppiset mitä luultavimmin pitäneet huolen. Siinä ei klooria eikä happoja säästellä, joten olen aika luottavainen. Toinen kämppis on nyt lomalla ja ilmoitti, etten saa antaa kenenkään nukkua sen huonessa hänen poissaollessaan, "ettei tule kenekään pöpöjä ja matoja". 

Että torakat ja skorpionit, tropiikin aurinko, asfalttitiet (!) ja slummit - get ready, täältä tullaan taas suomalaisella suoruudella ja sarkasmilla keskuuteenne. Tuon suklaata, jos se ei ketään muuta auta, niin minua ainakin. 

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Suomessa

Olen Suomessa käymässä. Heinäkuun on alkanut viileissä merkeissä ja minua on paleltanut. Vaellan sisätiloissakin villasukissa ja fleece päällä. Mutta en valita, tämä ei vastaa kesäsääodotuksiani, mutta on ehdottomasti miellyttävämpää kuin monen kuukauden trooppinen kesä. 

Suomessa ollessa tekee aina huomioita ja väistämättä vertaa elämänmenoa minun normaaliin. Vaikka todellisuus täällä ei oikein sovi verrattavaksi Recifen hiekkateihin niin en voi olla huomaamatta, miten kunnollista kaikki Suomessa on. Proper. Ihmiset on kunnollisia, tiet on kunnollisia, kaupat on kunnollisia. Suomi kansana on kunnollinen ja tunnollinen - jopa siihen pisteeseen asti, että se on saanut minussa sisäisesti aikaan vastareaktion: tekisi mieli koko ajan rikkoa jotain sääntöä ja olla vähän kapinallinen, kun kaikki on niin hyvin ja kauniisti. 

Liikenteessä etenkin tekisi mieli ajaa brasilialaisittain kurvaillen ja törkeästi ohitellen ja omaa etua ajatellen. Melkein kuin todistaakseen - itselle kai eniten - että voi sitä kuulkaa elää eritavallakin ja silti säilyä hengissä. 

Paitsi että juuri kuulin kaksi kuolinuutista slummeista ja näitä on tässä keväänkin aikana liian monta nähty. 

Minun kadulla kuoli kaksi nuorta auto-onnettomuudessa samalla viikolla kun lähdin. Yhden slummitytön todella nuori äiti kuoli johonkin mitä ei saatu sairaalassa parannettua. Ja toinen nuori äiti huumeiden yliannostukseen. Taas. 

Järjestelin niille perheille ruokakasseja vietäväksi ja mietin, että eikö me parempaan pystytä? Että olisi parempi jotenkin ennaltaehkäistä näitä eikä sitten suru-uutisen tullessa kantaa jotain ruokapakettia ja ottaa osaa. Olen tässä alkanut taas haaveilla sellaisesta isosta talosta, jossa olisi isot avoimet ovet näidenkin äitien tulla ja olla osa perhettä ja yhteisöä, kuulua johonkin ja tulla nähdyksi. Yksi tiimikaveri kysyi, että olenko huomannut vuokrattavana olevan ison talon basen lähellä. Hätkähdin, koska en missään nimessä ollut ajatellut että nyt jo jotain sellaista oikeasti tekisin. 

Että terveisiä vaan unelmavalmentajalta, niin ne isot unelmat pelottaa täälläkin. Mutta se talo on siellä odottamassa vuokralaista ja muistuttamassa, että joskus on aika odottaa ja joskus vaan toimia ja lakata odottamasta - toteuttaa sekin, mikä pelottaa, puuttuvista askelmerkeistä viis. Aion kävellä sen talon ohi monta kertaa kun palaan.

tiistai 7. toukokuuta 2019

Psykiatrisella käymässä

Olen nyt muutaman viikon ajan käynyt moikkaamassa Lilianea psykiatrisessa sairaalassa. Niitä sairaaloita on koko osavaltiossa vain kaksi ja ennen ensimmäistä vierailua piti tehdä vähän henkistä valmistautumista, koska arvasin, että kyseessä ei ole mikään suomalainen sairaala olosuhteineen. 

Eikä ollutkaan. 

Tästä tunnin matkan päässä minua odotti vanha, ränsistynyt sairaala, jossa ihan ensitöikseen minua tervehti läjä kissoja, jotka kulkevat avoimista ikkunoista ja ovista miten lystäävät - niitä on sisällä huoneissa ja ruokapöydillä ja ties missä. Huoneet ovat isoja, nissä on sinisellä nappamuovilla päällystetyt sängyt ja joillain onnekkailla ja ei-itsetuhoisilla lakanat. Se osasto, missä kävin ensin, oli sellainen joihin tulee omainen mukaan. Heille ei ole sänkyjä, vaan iso sali oli täynnä vaikka mitä tuoliviritelmiä, joista oli tehty makuupaikkoja potilaiden sänkyjen viereen perheenjäsenille. Omaiset tuntuivat siellä olevan vähän niin kuin sairaanhoitajan apukäsiä, minä sain yhdeltä naapuripedin potilaan äidiltä yksityiskohtaisen selvityksen Lilianen tilanteesta ja meni hetki hoksata, että jaa, tämä leidi ei olekaan täällä töissä, mutta tyttärensä seuralainen 24/7. 

Toinen osasto, jolla Liliä kävin katsomassa oli sitten omaa luokkaansa sekin. Lilin sisko, minun brasilailainen tyttäreni Vitoria, pyysi minut mukaansa, koska "ei halua astua siihen rakennukseen koskaan yksin". Mietä odotti avoin, iso tila ja huoneet, joissa ei ollut ovia. Vessat olivat myös ovettomia ja samoin suihkut. Yksi potilas oli lepositeissä siinä käytävällä, toinen makasi lattialla, kolmas poltti tupakkaa ja yritti myydä sitä minullekin. Muutama valkotakkinen hoitaja ja psykiatri siellä pyöri, mutta muuten likaiset ja osin homeiset huoneet olivat potilaita täynnä. 

Toisella kertaa siellä oli siivouspäivä ja hajukin onneksemme lievempi. Minun vaalea ihoni ja hiukset olivat tietysti nähtävyys ja yksi jos toinenkin kävi halaamassa, silittelemässä mun ihoa ja levittelemässä tukkaa ihastuksissaan. Yhden naisen sormet olivat oudosti turvoksissa ja katse niin intensiivinen, että teki mieli väistää. Hoksasin, että hän oli ollut sidottuna sänkyynsä aiemmin, siitä turvotus ja muodottomat sormet. Onneksi olen aika tottunut ja sain sieltä monta uutta ystävää ja kymmeniä pyyntöjä ottaa heidät mukaani. Nauratti, että herkempää olisi voinut huimata, mutta Brasilia on koulinut minusta kovaotsaisen mutta herkkäsydämisen lähetystyöntekijän ja selviän oudoista olosuhteista yllättävän vähällä. Yhdellä kertaa mukanani ollut meidän Betania-talon johtaja itki autossa kotimatkalla, että miten tällaisia paikkoja on hänen rakkaassa Brasiliassa. Minä olin meistä se vähemmän yllättyneempi.

Viime viikonloppuna psykiatri kertoi, että tekevät kaiken potilasraportoinnin käsin ja hän pahoitteli, että ei ole yhtään perillä Lilin tilanteesta, koska ei löytänyt oikeaa vihkoa. Lilin matkalaukku oli hänen pöytänsä alla varastossa ja huone pieni ja tunkkainen, katossa pyöri laiskasti tuuletin ja ikkunalaudalla istui tietysti kissa. 

Sisäänkäynti suljetulle osastolle kera kissan, kuinkas muutenkaan


Liliane itse voi hyvin, joskin on vahvasti lääkitty ja puheesta on ajoittain vaikea saada selvää, mutta itsetuhoisuus on jäänyt ja hän saa pitää sängyssään lakanaa. Siellä me sitten lauletaan ja jutellaan ja lakataan kynsiä ja luetaan Raamattua - Lili sanoi, että se on ainoa asia, mikä auttaa kun hän kuulee outoja ääniä. 

Sieltä kun hyppään uberiin ja tulen takaisin kotiin, on aina monta ajatusta. Niin kuin se, että apua. Ja se, että mihin Lili sieltä menee? Koko osavaltiossa ei ole mitään laitosta tai sairaalaa, jossa olisi hänelle paikka. Ehdottivat, että entä jos hän muuttaisi yksin asumaan ja auttaisivat ruokakasilla viikottain. Sanoin, että entä jos tyttö on asunut lastenkodissa koko ikänsä eikä koskaan elänyt omillaan - että nyt tässä mielenterveyden horjuttamassa tilassa ei ehkä ole ihan paras vaihtoehto, jos koskaan. Me yritettiin pitää Liliä silloin kaksi viikkoa ja loppuajasta oli vaarassa hänen oma terveytensä ja meidän muiden turvallisuus, että ei. Pelasin mun sosiaalityöntekijä-kortilla ihan rohkeasti saadakseni heidät oikeasti miettimään parempia vaihtoehtoja, koska kaupunki on hänen hoidostaan vastuussa. 

Tänään Lilin sisko laittoi viestiä, että Lili on siirtymässä äitinsä luokse tähän ihan lähelle asumaan. Edellisen kerran sitä auttutta kesti tunnin, äiti uhkasi tappaa tyttärensä ja Lili joutui taas kadulle, josta sitten meni sinne sairaalaan. Sairaalasta sanoivat nyt, että täysi-ikäistä ei voi väkisin siellä hoidettavana pitää ja että muutenkaan ei ole tilaa. 

Huoh.