maanantai 25. marraskuuta 2019

Sähköt poikki, kirjaimellisesti

Yhdeltä mun tiimikaverilta meni toissapäivänä sähköt. Se laittoi mulle viestiä, että onko meillä sähkökatko päällä myöskin. Olin että ei ja että näyttäisi koko meidän katu olevan valaistu ja kaikki ihan normaalisti. 

Vähän myöhemmin selvisi, että tämänkin ystävän talossa kaikilla muilla oli sähköt, mutta hänen asunnossaan ei. Hän selvitti, että oli joku lasku pari päivää myöhässä ja kävi hoitamassa sen ja soitti sähköyhtiölle, että voisi taas kytkeä sähkön päälle, homma hoidossa. Sähköt ei tulleet takaisin. 

Sitten pitkän etsinnän jälkeen hän löysi sähköyhtiön nettisivuilta, että joku avoin lasku on syyskuulta, jota hän ei ollut koskaan saanut, ei sähköisesti eikä paperiversionakaan. Kävi maksamassa sen ja soitti asiasta uudelleen sähköyhtiölle. 

Sähköt ei tulleet vieläkään takaisin. 

Sitten hän meni ja löysi sulakekaapin käytävältä. Sieltä löysi sähköjohdon, joka oli katkaistu. Siis kirjaimellisesti katkaistu. Se sähköjohto. Koska ne laskut, muttei muistutuslaskua tai muutakaan yhteydenottoa. 

Nyt hän on toista päivää sähköttä ja sähköyhtiö ei ole antanut arviota siitä, milloin tulevat kytkemään sähköt uudelleen. 

Niiden pitää vaihtaa ne johdot ja siinä voi kestää. 

#brasilia me aina sanotaan, kun jotain tällaista tapahtuu. 

Hashtag Brasila, once again.


perjantai 22. marraskuuta 2019

Palkkamurhaajan kotona

Käytiin tällä viikolla yhden entisen prostituoidun kotona niin kuin aina välillä käydään - hän kertoi, että aina ne käynnit häntä motivoi jatkamaan toisenlaista elämää, vaikka arki onkin haastavaa kun rahaa ei tule niin kuin ennen ja ystävänsäkin ovat kaikonneet. 

Tällä kertaa hänen miehensä oli kotona myös. Hän on minulle aika uusi tuttavuus, mutta tiedän hänen olleen yksi vaimonsa parittajista ja kannustajista kaduille ennen. Nyt perhe on muuttunut ja elämä on hyvin erilaista. 

Istuttiin siinä heidän pienen olohuoneen iltapäivän kuumuudessa kun mies alkoi kertoa miten he olivat vaimonsa kanssa tavanneet ja millaista elämä silloin oli. Ihan neutraalisti ja silmiin katsoen hän kertoi, että oli ennen palkkamurhaaja ja että on tappanut lukuisia ihmisiä. Ensimmäisen ihan vain hetken mielijohteesta, kun heille oli tullut riitaa, ja sen jälkeen monia muita, "pahoja", kuten hän sanoi.

Minä tuijotin häntä silmiin ja yritin olla niin neutraali ilmeiltäni kuin vain pystyin. 

Nämä tarinat ei ole tavattomia täällä, minua ne eivät yllätä. 

Samalla tavalla kun ei yllätä sekään, että nyt me ollaan sen kodin olohuoneessa laulamassa ja rukoilemassa, mies kyyneleet silmissä ja erilainen tulevaisuus edessä. 

Ihmiset muuttuu, elämät muuttuu, perheet muuttuu. Hitaasti se monesti tapahtuu, mutta tapahtuu kuitenkin.


torstai 14. marraskuuta 2019

Oh Brazil

On vasta torstai, mutta tähän viikkoon on jo ehtinyt mahtua vaikka mitä, niin kuin täällä aina. 

Näin Instagramissa sellaisen meemin, joka oli suunnilleen "what a year this week has been" ja olin että aamen, aamen. 

Maanantaina mun kämppis lähti maksamaan vuokraa ja lainasi siihen mun pyörää. Täällä vuokra maksetaan käteisellä ja se meidän taloyhtiön toimisto on pienen matkan päässä. Kämppikseni mainitsi, että hän käy tulomatkalla rannalla istumassa ja ihailemassa auringonlaskua. Mulla kävi mielessä kieltää pyörän vieminen rantaan, oli jotenkin sellainen fiilis, että itse en sitä sinne veisi, vaan jättäisin vähän kauemmaksi vaikka kaupan pihaan turvaan. 

Tunnin päästä kämppikseni tuli shokissa kotiin. Hän oli istunut rannalla kun kaksi miestä oli tullut - onneksi ilman asetta, mutta kuitenkin - pyytämään häneltä kännykän sekä pyörän avaimen. Noissa tilanteissa on aina omat haasteensa. Se on selkeä ryöstö, yleensä niihin liittyy puukko tai ase ja vastarinnan aiheuttaminen tai muu hässäkkä voi olla oikeasti hengenvaarallinen. 

Mutta valoisan aikaan rannalla, jossa on muita ihmisiä, eikä ryöstäjällä selkeää asetta, tilanne ainakin näin jälkeenpäin vaikuttaa sellaiselta, että siinä olisi voinut heittää hiekkaa silmille, huutaa - niin kuin tämä suomalainen nainen kuvittelee että olisi huutanut - "heikot miehet täällä ryöstää naisia kun ei ole pokkaa ryöstää miestä tai mennä töihin niin kuin kunnon ihmiset!", ja saada aikaan sen, että tyypit joko säikähtävät tai ainakin joku voisi tulla apuun.

Kämppikseni brasilialaisena naisena ei ottanut mitään riskiä vaan rauhallisesti antoi puhelimensa ja pyöräni avaimen ja katsoi hiljaa kun miehet avasivat lukon ja ajoivat pois. Hän kertoi, että ympärillä olleet ihmiset eivät varmasti edes huomanneet, että tilanteessa oli mitään outoa tai että hänet ryöstettiin.

Minua on tietysti harmittanut. Se, että sen en ollut minä siellä rannalla; olisin jotain kaaosta saanut aikaan ihan varmasti. Mutta myös se, että kämppikseni joutui tuohon tilanteeseen ja se on tullut uniin ja ollut kaikkien huulilla. Sekin, että nyt minulla ei ole pyörää ja etten kieltänyt sen viemistä rannalle, vaikka en pitänyt ajatuksesta ja ennakoin että näin kävisi. 

Yritän saada jostain uuden edullisen pyörän, koska tarvitsen sitä päivittäin ja se tekee paikasta toiseen liikkumisen edes jollain tavalla siedettäväksi tässä kuumuudessa, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa säästyy ja liikkuminen sillä on kadulla turvallisempaa kuin käveleminen laukkuineen päivineen. 

Nämä on näitä ja pyörän nyt voi menettää Suomessakin. Mutta harmittaa silti ja ärsyttää, että täällä omaisuudestaan joutuu eroon siksi, että joku uhkaa henkeä ja syy sille on yleensä se, että sillä toisella ei ole millä elää ja se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. 

Voi Brasilia, mitä me sulle keksitään, että tämän ei tarvitsisi olla näin?

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Väsyttää

Istuin Marianan kanssa lauantaina kahvilla paikallisessa ostoskeskuksessa ja kuuntelin kun se kertoi sen paniikkikohtauksista ja miten kaikki oli alkanut kun oli ottanut huumeita vähän aikaisemmin ja miten hän oli menettänyt tajuntansa eikä ollut tiennyt mitä tehdä. 

Hetkeä aikaisemmin olin tullut slummista, jossa 15-vuotias Carol hoitaa kahden kuukauden ikäistä keskosvauvaansa Samuelia välillä itsekin itkien. Epävarmuus kalvaa ja haastavinta hänelle on, että lapsi ei ole poikaystävänsä, vaan jonkun toisen. Nyt hän ei tiedä, kuka heistä pitää huolen kun poikaystävä on mustasukkainen. 

Marianan luota lähdettyäni vastasin moneen viestiin, jossa kysyttiin neuvoa laidasta laitaan. Joku pyysi rahaa ja keneltä puuttui kännykkä, joku ei tiennyt miten tehdä kefiriä ja kombuchaa kotona ja toivoi, että menisin auttamaan. 

Otin Uberin baselle, jossa selvittelin yhden tiimikaverin tilannetta, otin kännykkänsä haltuun ja lähdimme sairaalaan, koska hänen ahdistusoireet olivat aika vahvat ja tilanne kestänyt jo pitkään. Säädin hänen vakuutusta, tulkkia mukaan ja ystävää itseään rauhoittelin, että ei, sairaalassa ei ammuta ketään ja että nyt vaan mennään, piste.

Tulin kotiin iltakymmeneltä, minulla oli nälkä koska ruoka oli jäänyt väliin ja väsytti. 

Minusta on tullut auttaja. Se, jolle kaikki soittaa, koska niin kuin ystäväni siellä sairaalassa hyvän lääkärikäynnin jälkeen totesi "I trust you so much". Olen kyllä hyvä laittamaan rajoja ja sanomaan ei, mutta joskus näitä akuutteja tilanteita tulee ja silloin on vaan luovittava. Väsyn ihan niin kuin muutkin, ja täällä nämä keissit ei myöskään aina ole kevyimmästä päästä. 

Ne on tätä luokkaa: yhden meidän lastenkodin tytön veli oli raiskannut jonkun, tappanut kaksi ja paloitellut ruumiit - nyt on vankilassa ja me mietitään, miten voidaan tätä tyttöä tukea kun koko perheensä on vangittuna eikä hänellä enää kotia, minne mahdollisesti joskus palata.

Tämän väsymyksen taltuttaakseni yriän etsiä jotain edullista rantakohdetta tästä läheltä ja ottaa yhden kokonaan vapaan viikonlopun, kirjan ja ilmastoidun huoneen ja nukkua pari päivää putkeen. Hengittää syvään, tuijottaa merta ja miettiä jotain turhanpäiväistä.

perjantai 11. lokakuuta 2019

Sisarukset, silmäterät

Meillä on tuolla Betanian lastenkodissa ihania nuoria naisia ja muutamia vauvoja, tilaa kaikkiaan kahdellekymmenelle. Nyt vuoden meillä on ollut ilonamme ihanat pienet neidit, T, joka täytti juuri kaksi ja pikkusiskonsa J, joka täyttää tässä kuussa vuoden. 

Kun he tulivat meille oikeuden päätöksellä, T:llä oli tukka täynnä täitä, niitä käveli kasvoilla asti ja hän oli niin likainen että suihkussa vesi valui pitkään tummana kun kuurattiin pientä puhtaaksi. J oli vain muutamia viikkoja vanha pieni suloisuus, jolle muistan kuiskineeni, että ottaisin sut kotiin jos voisin. 

Kuulin tänään, että heille on löytynyt loppuelämän koti. 

Kurkkua kuristi, niin kuin aina näissä hetkissä. Niissä onnellisissa, että koti, vihdoin! Ja samalla että apua, nähdäänkö me koskaan? 

Mun tiimikaveri, joka hoitaa ihan toista aluetta meidän ministryssä, kysyi että miten sä selviät näistä. 

Sanoin, että me tiedetään, että nämä lapset on vain lainassa täällä. Niillä on loppuelämän kodit jossain valmisteilla, valittuina jo ja me vain varmistetaan että se aika ennen sitä on mahdollisimman hyvä, kaunis ja täynnä rakkautta niin etteivät he - eikä perheet, äidit ja isät - harmittele niitä väliin jääneitä vuosia, kun vielä odottivat, kummatkin tahoillaan, ehkä toisistaan tietämättä, unelmissa vasta. 

Samaan hengenvetoon lisäsin, että vaikka minä en siellä Betanian lastenhuoneessa ole kuin joskus vähimmillään kolme tuntia viikosta, ne on lopulta ne kaikkein merkittävimmät kolme tuntia mitä minulla on. Joskus ne on leikkiä täynnä, joskus nukutusta tai hammaslääkärikäyntiä (jossa hammaslääkäri muuten sanoi, että näytän ihan T:ltä, että voisi olla minun), syöttämistä, mitä vaan. Mutta ne on sijoitus niiden lasten elämään. Kukin meistä tekee osansa, kuka työvuoronsa ja kuka vapaaehtoistuntinsa, jotta all they would know is love. 

Ja ne hetket jossain lasketaan, ne muistetaan ja niitä varten minä täällä olen. Sitten me kyynelsilmin katsotaan, kun perheet kohtaa toisensa, lapset vanhempansa, ja miten tutustuttuaan se kaksivuotias rientää heitä vastaan kiljuen "äiti tuli!" ja se yksivuotias, joka kaikkia aina vierastaa, hakeutuu isänsä syliin käsiään ojentaen. Siinä me hiljaa nojataan toisiimme ja mietitään, miten maksaa itsensä takaisin se vaivannäkö ja huolehtiminen, ja miten katkeransuloista on ne lapset koteihinsa onnellisena lähettää, vaikka vähän kurkkua kuristaakin.

keskiviikko 18. syyskuuta 2019

Claudinha

Eilen ajoin Recifen hullussa ruuhkassa meidän piskuista Kombia kaupungin toiselle puolen yhdessä muutaman muun tiimiläisen kanssa tapaamaan Claudinhaa, upeaa ikäistäni naista, johon ensin olen tutustunut kadulla. Claudinha työskenteli pitkään prostituutiossa, vuosia elätti perhettään miehensä pyynnöstä myymällä kehoaan vieraille yöstä toiseen. 

Kadulla hän oli aina tosi laitettu, rauhallinen ja jotenkin järkevän oloinen. Istui kadunkulmassa asiakkaita odottaen ja meitä aina tervehti iloisesti kun tultiin moikkaamaan. 

Muistan vuosi sitten yhdellä meidän illallisista - me järjestetään näille naisille hotellissa banqueteja, joissa on mahdollisuus jutella paremmin hyvän ruuan ja musiikin äärellä - miten istuttiin samassa pöydässä ja juteltiin ja jaoin joitain juttuja mitä tuli mieleen siinä hetkessä, Claudinha itki vuolaasti ja oli että en halua tätä elämää enää. 

Eilen siellä rintelllä olevassa slummissa hänen kotinsa pienessä olohuoneessa kun laulettiin ja rukoiltiin, oli tosi hyvä olla. Claudinha itki, miehensä jututti meitä ja kertoi, että he ovat avanneet ravintolan ja tekevät nyt töitä yhdessä. Jaloissa pyöri monta lasta, joista pienin, vuoden ikäinen poika, on meidän kaikkien suosikki. Claudinha oli nimittäin toisella kuulla raskaana kun yksi meidän tiimiläinen hänen puolesta rukoilessaan tuolla kadulla vielä tuli kaikesta tietämättä sanoneeksi että "en tiedä miksi, mutta musta tuntuu, että pitää sulle sanoa, että 'älä tee sitä'". Claudinha meni valkoiseksi ja alkoi sitten itkeä. Kertoi meille myöhemmin, että oli huomannut olevansa raskaana ja pelännyt että lapsi ei ole miehensä, vaan jonkun asiakkaan ja päättänyt tehdä abortin. Sen kohtaamisen jälkeen hän kuitenkin päätti pitää lapsen ja dna-testi paljasti (ja  nyt myös yhdennäköisyys!), että lapsi on miehensä ja hänen yhteinen. Nyt tämä vuoden ikäinen poika on koko perheen ilo ja silmäterä ja iso syy sille, miksi Claudinha lähti kaduilta ja elää nyt toisenlaista elämää.   

Isä ja poika


Eilen siellä musiikin pauhatessa ja perheen muutosta katsellessa piti minun pidättää kyyneliä. Nämä on ihmeitä joissa saan olla täysin ansiotta mukana. Siinä näin mielessäni, miten Jeesus istui sohvalla mun vieressä lukemassa sanomalehteä ja sanoi, että lukee tämän perheen ylle hyviä uutisia, asuu siinä talossa, on siellä kotonaan sohvalla lehti kädessä. Kerroin tämän ajatuksen ja sitten me itkettiin kaikki vähän lisää. 

Päätin, että ajan siellä samassa ruuhkassa kerran kuussa tapaamaan tätä perhettä pieneen siniseen taloon slummin rinteille, vaikka se kirjaimellisesti maksaa hikeä ja kyyneleitä, mutta on ihan kaiken sen arvoista. 


lauantai 7. syyskuuta 2019

Mariana

Jotenkin ihmeellisesti minun elämään on siunaantunut näitä nuoria tyttöjä, jotka alkaa kutsua minua äidiksi ja joiden elämässä saan olla mukana pyytämättä ja ansaitsematta. 

Kuvankaunis Mariana, 17, tuli meidän lastenkotiin ihan kamalasta taustasta. Ensimmäisen viikon hän sai paniikkikohtauksia koko ajan eikä uskaltanut poistua huoneestaan. Hitaasti alkoi kuitenkin luottaa ja saada varmuutta olemiseensa. Ja hän löysi taas kynänsä, alkoi kirjoittaa kauniita runoja, lauluja, sanoja paperille ja sitä kautta me löydettiin yhteys, puhuttiin kirjoittamisesta ja inspiraatiosta ja siitä, miten sanat vaan soljuu ja löytää muotonsa paperilla. 

Yhtenä iltana ajettiin bussilla erään sillan alta tästä aika läheltä ja Mariana otti minua kädestä ja sanoi, että kato, Henna, noilla penkeillä mulla oli tapana nukkua. Siinä, keskellä tätä öisin hurjana sykkivää kaupunkia, ison liikenneympyrän keskellä siltojen alla se kuvankaunis tyttö nukkui, kun pakeni kotoaan, jossa äitinsä lukitsi päiväkausiksi vessaan ilman ruokaa. Kotoaan, jossa setänsä raiskasi ja jossa äitinsä lopulta yritti tappaa. 

Marianan koko keho on viiltojen peitossa. Hän on viiltänyt ihonsa rikki kaikkialta mistä on pystynyt, ihossa on paksuja arpia, joita hän hermostuksissaan sormeilee kun tulee joku jännittävä tilanne. 

Yhtenä päivänä Mariana katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi, voisinko adoptoida hänet. 

En tiennyt mitä vastata. Että en, mutta miksi en? Että tietysti, mutta miten? 

Sitten siitä viikko ja lastentuomari siirsi hänet toiseen lastenkotiin vaarallisuutensa vuoksi. Mariana oli piilotellut veitsiä huoneeseensa ja käyttänyt koulussa huumeita. 

Minä käyn häntä edelleen siellä toisessa lastenkodissa katsomassa. Tällä viikolla hän antoi minulle kolme kirjettä ja korun, jonka oli säästämillään rahoilla ostanut. Kirjeissä hän kertoi tarkemmin tarinaansa ja minä itkin niitä lukiessa. Minua hän kutsuu suomalaiseksi äidikseen ja kertoi, että ei halua enää huumeita eikä viillellä enää koska on ihmisiä, jotka uskovat häneen. Hän sanoi, että haluaa vaan että olen hänestä ylpeä. 

Tämä ei ole mikään epätavallinen tarina täällä. Ei se, mitä hänelle on tehty eikä se, miten hän kiintyy yhteen suomalaiseen uuden elämän toivossa. Minä tunnistan nämä polut kyllä. 

Mariana täyttää 18-vuotta kolmen kuukauden päästä. Mitä sitten? Mihin hän menee? Tytölle joka on elänyt kadulla ne kadut on tutut ja hänellä on "cara da rua", kadun kasvot. Hän solahtaa sinne helposti, luontevasti ja löytää tiensä ansaitakseen rahaa ja etsiäkseen ihmiset jotka "pitävät huolta", jos ei ole muuta. Meidän turvatalo ei ole hänelle vaihtoehto, sillä me ei voida ottaa tyttöjä, joilla on mielenterveyshaasteita, koska meillä ei ole tarjota osaavaa kuntoutusta eikä tilanne silloin ole turvallinen kenellekään, valitettavasti.

Minulla on muutama kuukausi tässä aikaa miettiä, mitä minä voin tehdä. Sitä ennen aion tavata häntä kerran viikossa epävirallisesti mentoroiden, juoda kahvit ja puhua elämää ja toivoa, vakuuttaa että hän ei ole yksin.