keskiviikko 22. tammikuuta 2020

This life.

Arki rullaa, on tolkuttoman kuuma, on kiirettä ja kaikkea hoidettavaa. Mutta sitten on iltoja, kun se minun Vitoria laittaa viestin, että hei Henna ostettiin pala maata ja aletaan rakentaa taloa ja selvittää, miten on laskenut että töistä saadut rahat riittää ja jaksaa projektin, koska sitten on oma talo ja avioliitto. Lähetti minulle kuvia tontista ja pyysi, etten näytä muille, että ihmiset eivät ajattele, että hän on jotenkin erityinen. 

En voisi olla hänestä ylpeämpi. 

Tuntuu ihan hullulta, että jossain Recifen kaupunkin laidalla rakentaa taloaan yksi tyttö johon lastenkodissa tutustuin ja jota hetken mentoroin ja joka nyt minulle kuvia tontistaa lähettää ja kiittää, että on saanut hyvät eväät elämään. 

Ja toinen, jolle pidin tänään enkun tuntia, halasi tunnin lopuksi ja kiitti että jaksan häntä auttaa matkalla asianajajaksi joku päivä. Olin että mutta minähän vaan opetan sinulle viikonpäiviä ja vuodenaikoja ja sanomaan hyvää huomenta, mutta hän heti näkee pidemmälle ja oivaltaa, että unelmat alkaa just siitä, muovisen pöydän ääreltä helteeltä varjossa Mondayta toistellen.

Ja kolmas, minun Yasmine, sai töitä. Se oli yhteistyön tulos ja nyt hän koulun ohella tekee oppisopimuksella duunia yhdessä isoimmista ja parhaimmista firmoista täällä, eikä missään tehtaan puolella, vaan hallinnon ihmisiltä oppien ja englantiaan käyttäen ja on joka päivä niin innoissaan, että minua hymyilyttää. Nyt alkuun saa minimipalkasta puolikasta, 120 euroa kuussa, mutta on siitäkin niin haltioissaan kun ei ole koskaa rahaa tiennanut muutoin kuin kehoaan myymällä ennen, että avasi pankkitilin ja opettelee nyt - parikymppisenä - miten pankkikortti toimii. Ja niin hienosti halusi itse eväitä töihin omalla rahalla ostaa, vaikka ehdotin, että ne voi kyllä mennä turvakodin budjettiin. Sekin on jo tosi iso juttu tytölle, joka on aina elänyt niin, että joku muu on huolen kaikesta pitänyt. 

Mutta sitten on Mariana, jossain tuolla kadulla, josta se minulle välillä viestiä laittaa ja kertoo, että ei nyt käytä huumeita, mutta että menee paikasta paikkaan etsien rauhaa. Valitsee ne kadut kun koti ei ole turvallinen eikä muuta paikkaa minne mennä. Me ei voida häntä ottaa, puuttuu psykiartrinen sairaanhoitaja ja riskeerattaisiin niin monen muun turvallisuus. Haluan uskoa, että Marianakin löytää vielä oikean suunnan, ajoissa, että joku päivä laittaa minulle Vitorian tavoin kuvia rakenteilla olevasta talostaan ja tekee töitä unelmaduunissaan, niin kuin Yasmine. 

Ja ettei yksinään näistä koskaan joudu kehoaan enää myymään, eikä kotonaan pelkäämään tai huonoa kohtelua kestämään. Että olisi taloja, kielitaitoa, oppimisopimuksia, ammatteja ja toteutuvia unelmia yksi toisensa perään. 


keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Natal


Minä istun sohvalla, joulupäivän iltana, levänneenä ja hyvinsyöneenä. Vieressä mentorikollega pelaa verkossa jotain ampumapeliä, josta en ymmärrä mitään. Minun huoneessa musiikkia kuuntelee se meidän mentoroitava, entinen lapsiprostituoitu (tämä on väärä nimitys muuten, kukaan lapsi ei ole prostituoitu. Ne on aina lapsenraiskauksia, lasten hyväksikäyttöjä, mitä vaan muuta, mutta ei sitä, että ne lapset kehoaan jotenkin vapaaehtoisesti toisille antaisivat), joka on koko päivän hihkunut, miten ihanaa hänestä on olla minun kodissa.

Näitä juhlapyhiään uhraa, katsoo haikeana kännykän ruudulta videopuhelun välityksellä kun elämänsä tärkeimmät pienet ihmiset avaa lahjojaan kaukana täältä ja on saatavilla täällä niille, jotka minua tarvitsee enemmän kuin ne kotona iloitsevat pienet. Ja sitten yksi tuollainen mentoroitava vaeltaa asunnossani ympäriinsä huokaillen, miten ihanaa hänellä on ja miten haluaa myös uudenvuoden täällä viettää, olla vielä yhden yön, syödä minun ruokia ja kulkea päivän yökkärissä, koska voi. Sanoo, että ei ole tällaista perhejoulua ollut hänellä moneen vuosiin. Että oma vessakin!

Tätä kirjoittaessa pyyhin kyyneleitä silmäkulmasta, koska minulla on myös ollut tosi hyvä joulu. Ei sellainen suomalainen jouluisa, mutta sellainen kodikas ja nyt kun kynttilät tässä neljänkymmenen asteen helteessä kahdesta tuulettimesta huolimatta lasipurkeissa pysyy liekissä ja olohuoneessa soi musiikki, jaan Yasminen fiilikset. Tämä on minun perheeni täällä, nämä ihmiset. Näille laitan ruokaa, vatkaan perunamuusia ja teen punaviinistä vähän fiinimpää kastiketta, avaan oveni juhlapyhinä ja arkenakin, huoneeni ja sen vessan, pesen lakanat ja sanon, että ei tarvitse pyyhettä suotta ottaa mukaan. Ja tämän haluan tehdä aina, vaikka se maksaa sen, että en ole kotona tai aina niin mukavasti lepäämässä jossain lomalla, mutta jos se orvolle avaa ovet kotiin ja saa sen onnellisena yönsä levollisena nukkumaan (”en ole koskaan nukkunut näin hyvin, sulla on ihana tyyny” – sen tyynyn sille jo omaksi annoin), olkoon se niin. Maksakoon se hinnan, mutta tuokoon hedelmää myös.

Eilen, aattoaamuna, Betaniassa meidän orpojen vauvoja sylissä heijatessa mietin, että en minä itse koskaan täällä jää maksajaksi, en häviä missään, mitään. Jos jostain luovun, aina saan jotain tilalle, hyvää.


sunnuntai 22. joulukuuta 2019

Joulutunnelmissa

Jouluvalmistelut on varmaan itsekullakin täysillä käynnissä, leivotaan ja siivotaan ja etsitään lahjoja ja odotetaan sitä satumaista rauhaa ja hetkeä hengähtää kuusen valossa, hämärässä. 

Täällä en ole sitä fiilistä tavoittanut. Joulukuu on tosi kiireinen ja suurin osa meidän tiimistä on matkustanut koteihinsa vuodenvaihdetta juhlimaan. Me, jotka tänä vuonna päätettiin jäädä tänne, tai ne, jotka on Recifestä kotoisin, ollaan sitten pidetty hommaa liikkeessä senkin edestä. Nyt toki jouluksi vähän rauhoittuu ja välipäivät ollaan lomalla - toki meidän turva- ja lastenkoti ei lomaile, joten vauvat on hoidettava ja tytöille keksittävä aktiviteetteja koulujen ollessa kiinni, turvakodissa on jonkun nukuttava turvallisuussyistä ja ruokaostokset tehtävä.

Jouluna me pidetään basella jouluruokailu, jonka minä olen koordinoinut ja otan turvakodista Yasminen luokseni pariksi päiväksi myös joulun viettoon. 

Me täällä toistellaan päivittäin, että miten ollaan yhtä perhettä ja perhe sitä ja perhe tätä. Minä en aina sitä oikein tavoita, kun minussa ei virtaa sellaista brasilialaista verta, joka aina kaipaa kaikkia kutsua perheekseen ja jokaista paikkaa kodikseen. Ja näin joulun aikaan mietin sitäkin, että ne oikeat ystävyydet ja "perheenjäsenet" erottuu kyllä niistä, jotka vain sitä tarkoittamatta hokevat. 

Mutta minulla on yksi ystävä, joka on lähtenyt kaduilta prostitituutiosta muutama vuosi sitten ja hän oli meillä basella keittiössä töissäkin ja me tavataan säännöllisesti, vaikka nyt hän asuu matkan päässä. Hän aina kertoo, että puolestani rukoilee ja lähettää rohkaisuviestejä viikoittain. 

Kuultuaan, että olen täällä joulun, tämä ystävä laittoi viestin kysyen huolestuneena, vietänkö joulun yksin. Hän kertoi, että olivat äitinsä ja siskonsa kanssa sitä mieltä, että olen ehdottoman tervetullut viettämään joulua heille, jos vain tahdon. 

Luin hänen viestiään liikuttuneena. Kukaan mun tiimistä ei kutsunut minua jouluksi kotiinsa, mutta tämä upea nainen, johon olen tutustunut kadulla hänen vielä siellä työskennellessään, on aidosti valmis avamaan ovet perhejouluunsa, jottei minun tarvitsisi olla yksin. Oh my heart. 

"The first Christmas was pretty simple. It's okay if yours is too.", luin jostain ja nyökkäsin.

 

maanantai 25. marraskuuta 2019

Sähköt poikki, kirjaimellisesti

Yhdeltä mun tiimikaverilta meni toissapäivänä sähköt. Se laittoi mulle viestiä, että onko meillä sähkökatko päällä myöskin. Olin että ei ja että näyttäisi koko meidän katu olevan valaistu ja kaikki ihan normaalisti. 

Vähän myöhemmin selvisi, että tämänkin ystävän talossa kaikilla muilla oli sähköt, mutta hänen asunnossaan ei. Hän selvitti, että oli joku lasku pari päivää myöhässä ja kävi hoitamassa sen ja soitti sähköyhtiölle, että voisi taas kytkeä sähkön päälle, homma hoidossa. Sähköt ei tulleet takaisin. 

Sitten pitkän etsinnän jälkeen hän löysi sähköyhtiön nettisivuilta, että joku avoin lasku on syyskuulta, jota hän ei ollut koskaan saanut, ei sähköisesti eikä paperiversionakaan. Kävi maksamassa sen ja soitti asiasta uudelleen sähköyhtiölle. 

Sähköt ei tulleet vieläkään takaisin. 

Sitten hän meni ja löysi sulakekaapin käytävältä. Sieltä löysi sähköjohdon, joka oli katkaistu. Siis kirjaimellisesti katkaistu. Se sähköjohto. Koska ne laskut, muttei muistutuslaskua tai muutakaan yhteydenottoa. 

Nyt hän on toista päivää sähköttä ja sähköyhtiö ei ole antanut arviota siitä, milloin tulevat kytkemään sähköt uudelleen. 

Niiden pitää vaihtaa ne johdot ja siinä voi kestää. 

#brasilia me aina sanotaan, kun jotain tällaista tapahtuu. 

Hashtag Brasila, once again.


perjantai 22. marraskuuta 2019

Palkkamurhaajan kotona

Käytiin tällä viikolla yhden entisen prostituoidun kotona niin kuin aina välillä käydään - hän kertoi, että aina ne käynnit häntä motivoi jatkamaan toisenlaista elämää, vaikka arki onkin haastavaa kun rahaa ei tule niin kuin ennen ja ystävänsäkin ovat kaikonneet. 

Tällä kertaa hänen miehensä oli kotona myös. Hän on minulle aika uusi tuttavuus, mutta tiedän hänen olleen yksi vaimonsa parittajista ja kannustajista kaduille ennen. Nyt perhe on muuttunut ja elämä on hyvin erilaista. 

Istuttiin siinä heidän pienen olohuoneen iltapäivän kuumuudessa kun mies alkoi kertoa miten he olivat vaimonsa kanssa tavanneet ja millaista elämä silloin oli. Ihan neutraalisti ja silmiin katsoen hän kertoi, että oli ennen palkkamurhaaja ja että on tappanut lukuisia ihmisiä. Ensimmäisen ihan vain hetken mielijohteesta, kun heille oli tullut riitaa, ja sen jälkeen monia muita, "pahoja", kuten hän sanoi.

Minä tuijotin häntä silmiin ja yritin olla niin neutraali ilmeiltäni kuin vain pystyin. 

Nämä tarinat ei ole tavattomia täällä, minua ne eivät yllätä. 

Samalla tavalla kun ei yllätä sekään, että nyt me ollaan sen kodin olohuoneessa laulamassa ja rukoilemassa, mies kyyneleet silmissä ja erilainen tulevaisuus edessä. 

Ihmiset muuttuu, elämät muuttuu, perheet muuttuu. Hitaasti se monesti tapahtuu, mutta tapahtuu kuitenkin.


torstai 14. marraskuuta 2019

Oh Brazil

On vasta torstai, mutta tähän viikkoon on jo ehtinyt mahtua vaikka mitä, niin kuin täällä aina. 

Näin Instagramissa sellaisen meemin, joka oli suunnilleen "what a year this week has been" ja olin että aamen, aamen. 

Maanantaina mun kämppis lähti maksamaan vuokraa ja lainasi siihen mun pyörää. Täällä vuokra maksetaan käteisellä ja se meidän taloyhtiön toimisto on pienen matkan päässä. Kämppikseni mainitsi, että hän käy tulomatkalla rannalla istumassa ja ihailemassa auringonlaskua. Mulla kävi mielessä kieltää pyörän vieminen rantaan, oli jotenkin sellainen fiilis, että itse en sitä sinne veisi, vaan jättäisin vähän kauemmaksi vaikka kaupan pihaan turvaan. 

Tunnin päästä kämppikseni tuli shokissa kotiin. Hän oli istunut rannalla kun kaksi miestä oli tullut - onneksi ilman asetta, mutta kuitenkin - pyytämään häneltä kännykän sekä pyörän avaimen. Noissa tilanteissa on aina omat haasteensa. Se on selkeä ryöstö, yleensä niihin liittyy puukko tai ase ja vastarinnan aiheuttaminen tai muu hässäkkä voi olla oikeasti hengenvaarallinen. 

Mutta valoisan aikaan rannalla, jossa on muita ihmisiä, eikä ryöstäjällä selkeää asetta, tilanne ainakin näin jälkeenpäin vaikuttaa sellaiselta, että siinä olisi voinut heittää hiekkaa silmille, huutaa - niin kuin tämä suomalainen nainen kuvittelee että olisi huutanut - "heikot miehet täällä ryöstää naisia kun ei ole pokkaa ryöstää miestä tai mennä töihin niin kuin kunnon ihmiset!", ja saada aikaan sen, että tyypit joko säikähtävät tai ainakin joku voisi tulla apuun.

Kämppikseni brasilialaisena naisena ei ottanut mitään riskiä vaan rauhallisesti antoi puhelimensa ja pyöräni avaimen ja katsoi hiljaa kun miehet avasivat lukon ja ajoivat pois. Hän kertoi, että ympärillä olleet ihmiset eivät varmasti edes huomanneet, että tilanteessa oli mitään outoa tai että hänet ryöstettiin.

Minua on tietysti harmittanut. Se, että sen en ollut minä siellä rannalla; olisin jotain kaaosta saanut aikaan ihan varmasti. Mutta myös se, että kämppikseni joutui tuohon tilanteeseen ja se on tullut uniin ja ollut kaikkien huulilla. Sekin, että nyt minulla ei ole pyörää ja etten kieltänyt sen viemistä rannalle, vaikka en pitänyt ajatuksesta ja ennakoin että näin kävisi. 

Yritän saada jostain uuden edullisen pyörän, koska tarvitsen sitä päivittäin ja se tekee paikasta toiseen liikkumisen edes jollain tavalla siedettäväksi tässä kuumuudessa, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa säästyy ja liikkuminen sillä on kadulla turvallisempaa kuin käveleminen laukkuineen päivineen. 

Nämä on näitä ja pyörän nyt voi menettää Suomessakin. Mutta harmittaa silti ja ärsyttää, että täällä omaisuudestaan joutuu eroon siksi, että joku uhkaa henkeä ja syy sille on yleensä se, että sillä toisella ei ole millä elää ja se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. 

Voi Brasilia, mitä me sulle keksitään, että tämän ei tarvitsisi olla näin?

keskiviikko 30. lokakuuta 2019

Väsyttää

Istuin Marianan kanssa lauantaina kahvilla paikallisessa ostoskeskuksessa ja kuuntelin kun se kertoi sen paniikkikohtauksista ja miten kaikki oli alkanut kun oli ottanut huumeita vähän aikaisemmin ja miten hän oli menettänyt tajuntansa eikä ollut tiennyt mitä tehdä. 

Hetkeä aikaisemmin olin tullut slummista, jossa 15-vuotias Carol hoitaa kahden kuukauden ikäistä keskosvauvaansa Samuelia välillä itsekin itkien. Epävarmuus kalvaa ja haastavinta hänelle on, että lapsi ei ole poikaystävänsä, vaan jonkun toisen. Nyt hän ei tiedä, kuka heistä pitää huolen kun poikaystävä on mustasukkainen. 

Marianan luota lähdettyäni vastasin moneen viestiin, jossa kysyttiin neuvoa laidasta laitaan. Joku pyysi rahaa ja keneltä puuttui kännykkä, joku ei tiennyt miten tehdä kefiriä ja kombuchaa kotona ja toivoi, että menisin auttamaan. 

Otin Uberin baselle, jossa selvittelin yhden tiimikaverin tilannetta, otin kännykkänsä haltuun ja lähdimme sairaalaan, koska hänen ahdistusoireet olivat aika vahvat ja tilanne kestänyt jo pitkään. Säädin hänen vakuutusta, tulkkia mukaan ja ystävää itseään rauhoittelin, että ei, sairaalassa ei ammuta ketään ja että nyt vaan mennään, piste.

Tulin kotiin iltakymmeneltä, minulla oli nälkä koska ruoka oli jäänyt väliin ja väsytti. 

Minusta on tullut auttaja. Se, jolle kaikki soittaa, koska niin kuin ystäväni siellä sairaalassa hyvän lääkärikäynnin jälkeen totesi "I trust you so much". Olen kyllä hyvä laittamaan rajoja ja sanomaan ei, mutta joskus näitä akuutteja tilanteita tulee ja silloin on vaan luovittava. Väsyn ihan niin kuin muutkin, ja täällä nämä keissit ei myöskään aina ole kevyimmästä päästä. 

Ne on tätä luokkaa: yhden meidän lastenkodin tytön veli oli raiskannut jonkun, tappanut kaksi ja paloitellut ruumiit - nyt on vankilassa ja me mietitään, miten voidaan tätä tyttöä tukea kun koko perheensä on vangittuna eikä hänellä enää kotia, minne mahdollisesti joskus palata.

Tämän väsymyksen taltuttaakseni yriän etsiä jotain edullista rantakohdetta tästä läheltä ja ottaa yhden kokonaan vapaan viikonlopun, kirjan ja ilmastoidun huoneen ja nukkua pari päivää putkeen. Hengittää syvään, tuijottaa merta ja miettiä jotain turhanpäiväistä.