Kuusi viikkoa kesään

Odotan kesää. Sitä Suomen valkoisten öiden ja punaisten mansikoiden aikaa. Tuoreutta ja raikkautta, vehreyttä ja maailman puhtainta ilmaa. 

On ollut paljon kaikkea. 

Ollaan sanottu heipat meidän kaikkien silmäterälle, reilulle vuoden ikäiselle Analle, joka adoptoitiin viime viikolla. Olen hoitanut häntä seitsemän päivän ikäisestä, nähnyt ensimmäiset askeleet ja nukuttanut kymmeniä kertoja syliin. Olen uskonut perheeseen ja toivonut sitä, rukoillut tasaista tietä ja hyvää kotia. Siellä hän nyt on ja meillä jo ikävä. 

Olen seurannut vierestä selvitystyötä ja traumaa,  kun yhden ystävän mies sai tietää tulleensa vastasyntyneenä ryöstetyksi sairaalasta ja eläneensä koko elämänsä perheessä, joka hänet sieltä käärönä kotiin kantoi, varastettuna.

Olen mennyt käymään yhden slummiystävän luona, joka oli jättänyt kolmevuotiaan lukkojen sisään siksi aikaa, kun meni itse asioille. Ei ollut kuulema ketään kenelle hoitoon jättää. Samana päivänä oli satanut sisään niin että maalattia oli yhtä mutaa ja vettä nilkkoihin asti. Yöllä tuuletin oli kipinöinyt. Heidän serkkunsa kuoli samanlaiseen tilanteeseen pari vuotta sitten, talo syttyi palamaan eikä hän päässyt pois. Sieltä kettingillä lukitun oven välistä yritin jututtaa tyttöä ja kysyä, onko kaikki hyvin. Jäin odottamaan, että äiti palasi. 

Turvakodin tytöt on kriiseilleet. Ranteita on ollut auki ja kaaosta monena iltana. Kaikki on väsyneitä ja tytöt vaan kipeitä vuosien hyväksikäytöistä, oireet astetta kovemmat. Yhden tytön kipu on sitä, että vaikka perhe on olemassa, kukaan perheessä ei halua häntä takaisin. Olisi edellytykset ja huoltajat, mutta he sanovat ei. Siinä 12-vuotiaalla on pohdittavaa, kun on aikuisellakin ihan näin vaan vierestä seuratessa.

Sitten on oman tiimin väsyneitä ihmisiä, isoja kysymyksiä ja pitkiä päiviä. Välillä ilma tuntuu raskaalta hengittää.

Kuusi viikkoa kesään, sitten ilmakin on hetken kevyempää ja akut saa latautua. 

Sillä välin etsin jotain iloista jokaisesta päivästä. Niitäkin on, onneksi.

Minä uskon sinuun

Maanantaina istuin meidän basella katsomassa vähän syrjästä, kun satapäinen brassijoukko lauloi täysillä paikallista ylistysbiisiä. Tähdet oli korkealla ja maa allani päivän helteestä kuuma, tuuli kevyesti ja hymyilytti brasilialaisten into ja kovaäänisyys, nämä on niin tunteella eläviä kaikessa ja kaikella. 

Minun viereen ilon kyyneleitä pyyhkimään istui 12-vuotias Jessica. Hän on meidän lastenkodista se, jolla oli ensimmäiset synttärijuhlat ikinä tänä vuonna. Jessica nojasi minuun ja minä häneen ja hän halusi kertoa miten hän on onnistunut hiljalleen ymmärtämään kirjoitettua tekstiä. Jessica aloitti koulun vasta viime vuonna ja on nyt hitaasti opetellut lukemaan. Yksi meidän työntekijöistä auttaa häntä siinä viikottain ja valmistaa ajatuksella hetkiä, jotka on Jessicalle onnistumisen iloa ja rohkaisua matkalla lukutaitoa kohti. 

Jessica jatkoi, että hänen on opittava lukemaan nopeasti. Hän kertoi, ettei voi enää hukata yhtään vuotta, koska hänen haaveensa on tulla asianajajaksi tähän maahan ja puolustaa naisten oikeuksia. 

Sanoin, että tykkään siitä unelmasta ja uskon, että se on ihan mahdollinen toteuttaa ja että hän jos kuka olisi niitä naisten oikeuksia juuri oikea ihminen puolustamaan. En nyt tähän kerro hänen taustaansa, mutta jos nuori tyttö elää kadulla vanhempiensa kanssa 11-vuotiaaksi, voit kuvitella, mitä kaikkea siihen kuuluu ruoan etsimisestä ja yöpaikan löytämisestä lähtien. 

Se realisti minussa epäilee sitä unelmaa, mutta täällä olen oppinut, että ihan kaikki on oikeasti mahdollista, niin hyvässä kuin pahassakin. Upeimmat tarinat ja ne rumimmat näkee täällä ihan eturivin paikalta, niiltä ei vain voi sulkea silmiä. Ihan oikeita kauniita ihmeitä näen viikottain ja aina olen ihan yhtä mykkä niiden äärellä. Niinpä uskon Jessicaan ja unelmaansa tulevaisuuden urasta huolimatta siitä, että kouluvuosia on takana vasta yksi ja turvallista elämää saman verran. En malta odottaa niitä hetkiä, kun hän ottaa konkreettisia askelia unelmaansa kohti. Minä aion olla ensimmäisenä hurraamassa ja matkan varrellakin kannustaa kaikessa missä pystyn.

40,5 C

Viime viikon lämpötilat on olleet neljänkympin kuumemmalla puolella. Paikalliset vitsailee, että suomalaisena minä olen kuumuuteen tottunut ja että yritä nyt nauttia, kun on sitä saunaa ikävä. Minä yritän epätoivoisesti selittää, että ei sauna ole mitään tähän verrattuna ja lopulta aina päädytään siihen iäisyysihmettelyyn, että käyttekö oikeasti alasti siellä saunassa ja eikö se ole ihan hävytöntä. Kerroin niille, että meillä on saunassa suunnilleen saman verran päällä kuin täällä paikallisilla rannalla ja sauna on sentään (yleensä) kotona. Oikeasti, yksistä suomalaisista bikineistä saa kolmelle brassille rantsuasun helposti. Uimapukua ei käytä kukaan, se on selvä merkki siitä, että oot tullut jostain tosi kaukaa maasta jossa ei ole hiekkarantoja. 

Brasilialaisen omistaman auton tunnistaa myös helposti. Se on aina puhdas ja kiiltävä sisältä sekä ulkoa. Suurin osa meidän naapureista pesee autonsa kahdesti viikossa tuossa pihassa. Yläkerran naapuri soitti yhtenä päivänä ja kertoi pesseensä minun auton. Olin että kiitos tosi paljon, en edes huomannut. En viitsinyt kertoa, että en ole pessyt sitä koko aikana mitä olen sillä ajanut. Yritin sopertaa, että joo kato kun mä työskentelen tuolla slummeissa ja se on aina aika mutainen. Naapuri sanoi, että sitä hän ajattelikin, kun ei kellään muulla ole niin likaista kulkuneuvoa. Olin että no kiitos vaan. 

Onneksi sadekausi on tulossa. Pysyy auto puhtaana ihan itsestään eikä naapureiden tarvitse miettiä, että on tuokin suomalainen epäsiisti ihminen. Toki sadekaudella myös tulvat lisääntyy ja slummiin ajamisesta tulee seikkailu vailla vertaa. Lammikoista ei koskaan tiedä miten syviä ne on ja pääseekö läpi, kaatuuko auto ja jos pääsee läpi, pääseekö enää takaisin? Living on the edge, guys. 

Onneksi pääteillä ei sentään tarvitse arpoa, ajaako johonkin kraateriin vaikka vettä olisikin polviin asti. Joku on kuitenkin kantanut jonkun vanhan sohvan ja nakannut sen pystyyn tiellä ammottavaan reikään, helposti pystyy väistämään. Välillä mietin, että mikä on se ajatusprosessi, että hei, meillä on tuo vanha sohva, mihis me se vietäis...ai no mutta tuohon aukkoonhan sen voisi upottaa...

Tulipa yllättäen Tielaitosta ikävä.