R-a-f-a-e-l-a

Katukirkossa jututin 15-vuotiasta Rafaelaa. Hän on kaunis tyttö, joka asuu keskustan yhdessä isossa slummissa ja tulee iltaisin viettämään aikaa kadunkulmaan saadakseen ruokaa ja paetakseen slummin mahdollisia ammuskeluja. Kotinsa on myös ahdas ja kaverit myös niillä kaduilla. 

Rafaela istui lakkaamassa minun kynsiä - se on yksi torstai-iltojen huveista monille tytöille ja me tuodaan lakat mukanamme, jotta kaikki halukkaat saa niitä käyttää. Samalla on hyvä hetki jutella ja kuunnella viikon tapahtumat. Kysyin siinä vähän kuin ohimennen, että mistä muuten Rafaela unelmoit. Hän tuijotti käsiäni ja sanoi hiljaa, ettei enää mistään. Kertoi sitten, että vielä pari vuotta sitten unelmoi siitä, että oppisi kirjoittamaan oman nimensä, mutta että enää ei jaksa siihenkään uskoa.

Siinä istui tämä satoja kirjoja lukenut maisteri eikä osannut korkeasta koulutuksestaan huolimatta vastata yhtään mitään. Mietin tätä mahdollisuuksien maailmaa ja sitä, miten erilainen maailma meille monesti on, riippuen siitä, missä se koti sijaitsee ja kuka meihin uskoo ja eteenpäin rohkaisee. 

Ehkä kysyt, että opetinko häntä kirjoittamaan nimensä sinä iltana? En opettanut. Olisin hyvin voinut, helpostikin. En vaan halunnut lannistaa sitä käsiään tuijottavaa neitoa sillä, että valkoinen ulkomaalainen, gringa, tulee noin vaan tänne kadulle kaukaa hänen kotiinsa ja osaa vielä kirjoittaakin. Minusta olisi melkein tuntunut lällättelyltä, vaikken ole tehnyt mitään niiden uskomattoman rajattomien mahdollisuuksien eteen, mihin Suomessa olen päässyt käsiksi kysymättä tai kyseenalaistamatta. 

Jos siellä Suomessa alkaa pahoinvointi ärsyttää ja tuntuu, että yhteiskunta horjuu ja koulutuksen taso heikkenee, kun leikataan sieltä ja täältä vähän pakon edessä, tuu tänne. Hoida matkavakuutus ja rokotukset, maitohappobakteerit ja buranat - jokaisen suomalaisen vakkarivarustus - ja pakkaa vaikka omat kynät mukaan. Täällä odottaa avartava maailma ja lukutaidottomat lapset, teinit ja aikuiset ja niillä on sulle paljon annettavaa, joskus enemmän kuin sinulla niille. Kokemusta on.

Turvaton kaupunki

Katselin aamulla uutisia kun vihdoin alan ymmärtää niitä portugaliksi ja paikallisuutiset kiinnostaa ihan turvallisuussyistäkin. 

Ei olisi pitänyt. 

Sitä elää sellaisessa omassa lähiökuplassaan, jossa on kuitenkin suhteellisen turvallista. Tästä on keskustaan joku reilu kymmenen kilometriä ja siellä sattuu ja tapahtuu niin, että muistin taas miksi tämä kaupunki on yksi maan vaarallisimmista ja taitaa löytyä maailman 30 vaarallisimman kaupungin listaltakin, jos en ihan väärin muista. 

Uutisissa kerrottiin, että alkuvuonna keskimäärin kuusi bussilinjaa päivässä ryöstetään aseellisesti tässä kaupungissa. Murhia ja tappoja on ollut tammikuun alusta lähtien 1100 pelkästään meidän osavaltiossa. Eilen Olindan rannalla oli tapettu mies kesken auringonoton, ranta oli ollut täynnä perheitä niin kuin sunnuntaisin aina. 

Täällä ei pidä tulla hysteeriseksi ja miljoonien ihmisten kaupungissa todennäköisyys kaikkiin noihin omalle kohdalle osuakseen on aika pieni. Silti on tosi surullista, että kaikki tuo on totta ja tapahtuu ihan minun lähellä jollekin. 

Mutta sitten on hyviäkin uutisia, niin kuin se, että meidän lastenkotiin tuli kahden kuukauden ikäinen vauva turvaan kasvamasta niillä kaduilla, missä kaikki tuo tapahtuu. Hän saa kaupungin parasta hoitoa ja on jo nyt meidän kaikkien silmäterä. Yksi isompi tyttö tuli meidän huostaan myös, ei tarvitse olla paritettavana enää hänenkään. Ja saatiin lahjoituksena täysi alkurahoitus kahvilalle, johon voidaan työllistää naisia ja tarjota toimeentulo ja kouluttaa heitä samalla niin ettei tarvitse olla öitä töissä kadulla eikä tyttäriäänkään sinne kannustaa. 

Kyllä tämä tästä, ihminen kerrallaan. 

 

Laguunin rannalla

Missä sinä leikit lapsena? Oliko ehkä joku lähimetsä tai pihan leikkipaikka tai lähiön kulmat? Minulla oli röllimetsä, takapiha lampineen, hiekkatietä ja vihreää metsää metsäautoteineen kilometritolkulla. Mustikassa sai käydä niin kaukana, että kotiin vielä näki. Talvisin ajettiin moottorikelkalla takapellolla ja järvelle eväiden kanssa, syksyisin sinne käveltiin. 

Tänään leikin 5-vuotiaan Lucaksen kanssa slummissa. Lucas täytti viisi viime viikolla, äitinsä luuli, että juhlapäivä on vasta toukuussa ja huomattiin yhdessä tuumin tänään, että synttäripäivä olikin ehtinyt mennä ohi. Lucaksen äiti ei osaa lukea ja syntymätodistuksessa sen päivän tarkistaminen on siksi vähän haastavaa ja kun ei ole kalenteria, menee viisivuotiaan merkkipäiväkin helposti ohi. 

5-vuotias halusi näyttää minulle, missä aina leikkii itsekseen, lempipaikkansa. Olin aika otettu. Siinä seisottiin ison laguunin rannalla, seisova vesi oli levästä ja liasta vihreänä monta metriä rannasta, roskaa oli niin paljon, että mietin, miten hyvää kala on, jota miehet näkyi sieltä pyytävän vähän matkan päässä. Aurinko poltti niin että olkapäät paloi.

Lucas kahlasi veteen. Yritin estellä, voin vaan kuvitella, mitä pöpöjä sieltä saa ja juuri yritettiin hoitaa äitinsä jalkojen ihottumaa, joka on tullut siitä kun sateella joutuu kävelemään lantakasojen keskeltä kotiin sandaaleissa. Lucas ei välittänyt, se vain nauroi, että tia, aina teen näin, älä huoli. Noukki vedestä likaisen pullon toivoen, että siellä olisi joltain viesti. Oli kuullut pullopostista koulussa. 

Huomasin rantavedessä vähän kauempana koiran päättömän raadon. Rantaan tallusteli hevonen juomaan. Tiedän, että siellä on myös isoja käärmeitä, olen nähnyt kuvia kun ne luikertelee slummien olohuoneisiin tulva-aikaan, silloin kun sen laguunin vesi ulottuu taloihin sisälle asti.

Siinä on Lucaksen lempipaikka, jota hän ylpeänä ja pelottomana esitteli. Likainen, haiseva laguunin ranta vihreine vesineen ja ne aarteet, joita hän vedestä nosteli ja minulla oli tänään kunnia sitä päästä katsomaan. 

Olen sanonut tämän ennenkin, mutta ei minulta mitään puutu - ei kokemuksia, ei aarteita eikä elämää muuttavia hetkiä. Tänään sen taas muistin.  

Arkipeliä

Brasiliassa pelataan sellaista hauskaa kohteliaisuuspeliä joka päivä. Sen pelin nimi on äläkoskaanloukkaaketään ja sen esiintymisaluetta on erityisesti tämä nordeste, koillinen. Siinä pelissä ei voi sanoa kenellekään ei tai puhua mitään suoraan, koska pelin ehdottomana sääntönä on välttää minkäänlainen toisen loukkaaminen tai epämukava tila. Sanoja pitää varoa. Tekoja pitää varoa. Ajatuksia pitää varoa.

Se ilmenee myös puheessa kohteliaisuutta vilisevien sanojen ja ilmaisujen runsaana käyttönä. Konditionaali on koko pelin kunkku. Olisinkohan mitenkään voinut kysyä sinulta yhtä asiaa? Voisitko ystävällisesti auttaa minua, por favor? Anteeksi, minun olisi pitänyt huomata että sinäkin haluat mennä tästä ovesta samaan aikaan, anteeksi tosi paljon. Myös kutsumanimet, kuten rakkaani, ystävä, kulta, kaunis ym. ovat erittäin tärkeitä ja niitä tulee viljellä ihan ventovieraille epäsopivissakin hetkissä.

Siihen peliin liittyy myös etunimet. Ne on tärkeät. Kahvilassa keskustelu menee suunnilleen tätä rataa: 

Tarjoilija: Hei rakkaani, mitä kuuluu ja tervetuloa. Minun nimi on Miguel. Mitä vaan haluat kysyä, ole vapaa ja sinun nimi on?

Minä: Henna, hei. Miguel, haluaisin tilata yhden kahvin. 

Miguel: Miten hienoa, Henna. (Kahvilaatujen esittelyä, tilauksen kirjaaminen...) Palaan pian, Henna. 

Miguel palatessa: Tässä sinun kahvisi, Henna. Toivottavasti maistuu, Henna. 

Minä: Miguel, saisinko laskun?

Miguel: Totta kai, Henna. Pieni hetki, Henna. 

Ja sitten se jatkuu sellaisena kohteliaisuuslätinänä hamaan loppuun saakka niin että ärsyttää. 

Mitäs sitten, jos tekee tässä pelissä virheen? Ou nou, rosvosektori. Se on kohtalokasta ja sitä pitää varoa. Seurauksena on nimittäin totaalinen loukkaantuminen ja se täällä osataan jopa Satakuntaa paremmin (nyt joku porilainen vetää herneen nenään, I so know it). Sitten ollaan ihan sydän verillä ja lakataan puhumasta ja sen voi aiheuttaa jo se, että ei ole sanonut hyvää huomenta ja halannut jotakuta. Eikä se sydänveri muuten lakkaa vuotamasta ihan heti, voi kestää viikkoja.

Nää säännöt on vähän vaikeat tällaselle suoraviivaiselle mamulle. Onneksi voin aina pelata sen, soritulenkylmästäkulttuurista -kortin. Se ei aina tosin käy. Voi joutua vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.

Sitten on niitä tilanteita, missä koko peli unohdetaan. Niin kuin kadulla kulkiessa ja kassajonossa, jossa joku puhtaalla kyynärpäätaktiikalla runnoo tiensä sun eteen ja alkaa latoa ostoksia liukuhihnalle. Siinä menee sitten sillä suomalaisella se herne tosi syvälle ja tulee sanottua pari sanaa. Brassi vetää siitä tietysti herneet ja mulkoilee sinua pahalla silmällä ja kertoo kassamyyjälle, että on muuten moukka tuo ulkomaalainen tuossa, palaisi kotiinsa ja oppisi tavoille.

Joku päivä pelaan tätä vielä ammatikseni, sano mun sanoneen. 

Post-naistenpäivänä

Aina en tiedä, mitä uskallan kirjoittaa. Aina en tiedä, osaanko kuvata tätä arkea täältä oikein, oikeutta tehden. 

Joskus on vaikea rakastaa tätä maata. Aina välillä joku kysyy, että mikä on ollut haastavinta, enkä osaa vastata siihen muuta kuin että kaikki. Kaikki on niin erilaista, että en osaa edes nimetä vaikeinta juttua. Olisi paljon kirjoitettavaa kaikesta siitä, mutta se kuulostaa vaan valittamiselta helposti enkä sitä halua. 

Tuolla köyhien keskellä työskennellessä vaikeita on jatkuvan hyväksikäytön hyväksymisen ymmärtäminen. Se, että seksuaalinen hyväksikäyttö meidän slummien naisten keskellä on niin arkipäiväistä, että sitä ei pidetä vakavana ongelmana eikä sille tehdä mitään. Se vähän niin kuin kuuluu juttuun, yksikin sanoi. 

Yhtä uutisjuttua varten haastateltiin meidän slummien naisia taas ties monennettako kertaa ja kartoitettiin sitä, kuinka moni on kohdannut seksuaalista väkivaltaa, hyväksikäyttöä tai ahdistelua nimenomaan slummissa, omiensa keskellä elämänsä aikana. Moni nainen kielsi kaiken, vähätteli eikä pitänyt kokemuksiaan minään. 

Eniten jäi mieleen minun ikäinen kuuden lapsen yksinhuoltajaäiti, joka sanoi, että ei ole ollut mitään koskaan. Sitten sivulauseessa jatkoi, että ainiin, paitsi se yksi tapahtuma. Kertoi sitten, miten hänet oli 12-vuotiaana vangittu tuntemiensa miesten toimesta, viety tuttuun metsään ja pidetty siellä seksiorjana kolmen kuukauden ajan. Hänet raiskattiin kolmesti päivässä. Yhdeksän kuukauden päästä siitä, vähän ennen kolmattatoista syntymäpäiväänsä, synnytti kehitysvammaisen tyttären, esikoisensa. Minä tunnen sen reilun parikymppisen neidon oikein hyvin. 

"Mutta ei mitään sen ihmeempää, tuo vaan", hän puisteli päätään kun sai tarinansa kerrottua. 

Minun piti kääntää pää pois ja purra huulta. Voitte arvata montako terapiakäyntiä, vammaistukea tai muuta apua hän tilanteeseensa sai. 

Siinä missä minä olen räjähtää raivosta nämä naiset hiljaisina tyytyvät osiinsa ja ajattelevat, että se nyt vaan kuuluu tähän juttuun. 

Että hyvää kansainvälisen naistenpäivän jälkeistä päivää. Meillä Suomessa voidaan puhua lasikattojen hajottamisesta ja ties mistä ja iloita naisista johtopenkeillä. Täällä nämä naistenpäivän aiheet on vähän erilaiset.