Reality check

Olin että kirjoitan jotain sellaista kevyttä ja iloista vaihteeksi, niin kuin vaikka yhdestä vaelluksesta, joka brasilialaisittain muuttui suunnitellusta 16 kilometristä vaihtelevassa maastossa 24 kilometriin, josta osa maantien laitaa. 

Mutta tämä maa on taas yllättänyt todellisuudellaan ja olen vähän väsynyt tänään. 

Täällä alkoi yleislakko. Se on seurausta bensan hinnasta ja ammattikuljettajien protestista ja ties mistä. Arjen tasolla tarkoittaa sitä, että bensaa ei ole. Kaupoista on loppumassa ruoka. Minä olen hamstrannut viisi kiloa kanaa, että pärjään jos venähtää. Paitsi että myös keittiön kaasu on loppu koko kaupungista että ei sitä raakaa kanaa paljoa syödä. 

Peruin ensi viikon lentoliput Rioon, koska mihin ne koneet ilman bensaa lentää. Suurin osa lennoista on jo nyt peruttu. Suomen lennot odottaa parin viikon päässä, katsotaan miten niiden käy.

Auto, jonka rahalla ja vaivalla sain korjattua, ei käynnisty jostain syystä. Toki ei ole sitä bensaa ostaa että ei sillä voisikaan ajaa, jos voisi. 

Meidän talon sähköaita on rikki, huomasin sen eilen ja soitin korjaajan. Korjaaja teki oharit. Toivotaan, että viime viikon murtoyritys ei toistu ja että kadun vartijan moottoripyörässä riittää polttoainetta. Ja poliiseilla. 

Yritin maksaa tänään sähkölaskua - joka on viikon myöhässä - kolmatta kertaa. Ne kun ilman mitään ennakkoilmoitusta lakkauttivat sähkölaskujen maksamisen siellä lottericassa, missä kaikki muut maksut hoituu. Ei onnistunut tänään sen maksaminen siellä, missä se pitäisi maksaa, koska laitteet ei vaan toimineet. 

Ja aamun opetuslapseusryhmässä slummin naiset kertoivat perheväkivaltatilanteitaan. Jokaisella oli jotain, jopa meidän tiimiläisillä - kaikilla paitsi minulla. Kuka oli raiskattu kotonaan raskaana ollesaan ja kenet heitetty ikkunasta ulos ja kellä ollut asetta ohimolla ja kaikki vaan sanoi, että vähemmän tämä on kuin mitä äitinsä ovat kokeneet ja että jokainen on miehensä halunnut tappaa moneen kertaan.  Että sellaisia ne miehet vaan on.

Että Brasilia, mä oon vähän väsynyt. Ja voisiko se viisumilaki nyt vuoden odottamisen jälkeen vihdoin tulla voimaan että voisin edes jatkaa tässä maassa asumista, vaikka just tänään en tiedä, onko se edes hyvä asia. 

Ei mulla muuta just nyt.

Só Deus

Nyt kun sain auton sellaseen kuntoon, että illalla voi huoletta liikkua lyhyitä välimatkoja ilman että tarvii pelätä ryöstöjä niin eikö sitten joku yritä murtautua tähän taloon, jossa olen talovahtina vielä kolme viikkoa.

Huoh. 

Talossa on - niin kuin kaikkialla täällä - korkea muuri ja sen päällä vielä korkea sähköaita ja muurissa liukuva portti, joka toimii vain kaukosäätimellä ja on lujaa tekoa, eikä siitä näe läpi pihalle. Lähtökohtaisesti talo on siis turvallinen. Katu on suhteellisen vilkas, valaistu, ja ollaan ihan isomman kadun kulmassa, jossa on liikennettä myös öisin. Yöllä tällä kadulla ajaa moottoripyörällä edestakaisin myös maksettu vartija. 

Tiistaina lähdin aamulla vauvavuoroon, kun huomasin portin ulkopuolella maassa meidän portin lukkopesän, joka oli irrotettu taitavasti ja lisäksi puhelinlangat oli sidottu meidän sähköportin puomeihin kiinni niin kuin niiden avulla olisi yritetty kiivetä muurin yli. 

Olin että argh, koska tuollainen lukon irrotus on ammatti-ihmisen hommaa, sellaisen, joka tietää miten manuaalisesti avata näitä isoja ovia. Koira ei ollut herännyt, eikä naapuritkaan tienneet asiasta mitään, jututin heitä myöhemmin. 

Onneksi se murto jäi yritykseksi. Soitin lukkomiehen paikalle ja hän kertoi, että porttia oli myös yritetty runnoa pois paikoiltaan ja siltä uralta, millä se liikkuu, jolloin sen olisi potentiaalisesti voinut nostaa osin pois jos olisi riittävän vahva tyyppi kyseessä ja saada siihen sellaisen raon aikaan, josta pääsisi pihalle. Korjasivat lukon ja laittoivat urat kohilleen, maksoin siitä kiltisti 100 euroa. Paikallinen ystäväni vakuutti, että murtautujat eivät tule takaisin, koska kukaan ei jaksa pelleillä yhden portin parissa pitkään ja olivat jo huomanneet, ettei sitä saa manuaalisesti auki ilman lukkopesääkään.

Kyselin paikallisilta tutuilta, mitä teen jos joku pääsee pihaan. Olivat että et paljon mitään, poliisit ei ainakaan auta. Naapurin rouva pyöritteli päätään ja oli että só Deus, minha filha. "Vain Jumala, tyttöseni".

Mutta sain mun lähislummin puhelinkopin numeron ja ohjeet, että et sitten soita ellei ole oikeasti tosi kyseessä. Koska sieltä tulee apuja ja jälki ei välttämättä ole kaunista. 

Tämä selvä.

Mun sankarit

Tiistai-iltapäivisin meidän lähislummissa juodaan kahvit ja jutellaan, joskus luetaan tai kuunnellaan Raamattua, kaikki naiset eivät osaa lukea ja se vähän hankaloittaa sitä lukemispuolta ja sitten mietitään, mitä ne jutut voisi meidän elämän kannalta tarkoittaa. Minun tiimikaveri Larissa tekee uskomattoman hienoa työtä niiden naisten keskellä viikosta toiseen ja valmistaa yksinkertaisia opetushetkiä niin että kaikki pysyy mukana.

Siellä istuu mukana myös Dona Eliane, yli kuusikymppinen jo harmaantunut nainen, jonka silmät on välillä lujat ja ilmeettömät.

Nyt ne on kuitenkin alkaneet hymyillä kotonakin, niin että miehensä kysyi, että mitä te siellä oikein juttelette, kun olet kuin eri nainen. 

Istuin Elianen sohvalla viime viikolla ja kuulin sen koko tarinan niiden kovien silmien takana ja itkin lähtiessä niin kuin en pitkään aikaan. 

Seinällä oli iso juliste, jonka poikansa oli antanut kolme vuotta sitten äitienpäivälahjaksi, julisteessa on kaikista aikuisista Elianen lapista kuvia, myös lapsuusmuistoja ja pojan omat kasvot kymmeninä kuvina kuin kehyksenä. "Feliz Dia das Maes", siinä lukee isoin kirjaimin. Hyvä äitienpäivää. 

Kaksi kuukautta sen julisteen antamien jälkeen poikaa ammuttiin bussipysäkillä. Ensin luulivat, että se oli ollut ryöstö joka oli mennyt pieleen, mutta kävi ilmi, että se olikin ollut sekaannus. 

"Poikani hengestä maksettiin 500 realia (reilu 100 euroa)", äiti itki. 

Tämä 25-vuotias poika, jonka nimeä äitinsä ei pitkään halunnut lausua kivultaan, oli ollut odottamassa bussia kun tuntematon mies oli tullut tivaamaan, että oletko Laerte. Poika oli kertonut, että ei ole, vaan Pedro, ja toinen oli inttänyt, että ei kun olet ja asut tässä ja tässä osoitteessa. Poika oli kertonut, että olet erehtynyt henkilöstä ja oli kurottanut ottamaan henkkarinsa näyttääkseen, että nyt on kyseessä väärä ihminen, mutta mies oli ottanu aseen esiin ja ampunut tätä kasvoihin. Pedro oli yrittänyt pakoon ja mies oli ampunut tätä kahdesti selkään. 

Sairaalassa poika vielä hengitti. Oli siskoltaan kuiskaten pyytänyt, että viedään tämä juttu oikeuteen, se oli palkkamurha ja kohde väärä. 

Samana iltana hän menehtyi vammoihinsa. 

Eliane kertoi, että kahteen ja puoleen vuoteen hän ei nukkunut kunnolla. Valvoi yöt miettien miten tappaisi tappajan. Ensin suunnitteli murhaavansa hänet oikeussalissa, sitten jossain kadulla, kotona, autossa, missä vaan. Kertoi, että ei itkenut edes poikansa hautajaisissa, koska ei vihaltaan pystynyt. Kantoi sitä mukanaan kaikkialla, vanheni hetkessä, sairasteli, lakkasi puhumasta, sulkeutui ja oli vain varjo entisestä. 

Sitten alkoi käydä niissä tiistaihetkissä. 

Ja nyt ne silmät hymyilee. 

Koska sydän on muuttunut. Koska anteeksianto ja rakkaus, joka muuttaa. Koska ymmärrys, että ei se viha tee muuta kuin tapa sisältä ja kosto ei tuo poikaansa takaisin. Nyt näkee poikansa joskus unessa, koska on pystynyt taas nukkumaan kokonaisia öitä, saanut elämänsä takaisin ja vaikka suu välillä menee tiukaksi viivaksi, se heltyy kuitenkin nauruun enemmän kuin pitkään aikaan. 

Nämä äidit on mun sankareita. Niin rohkeita, että ihmetyttää. Sain rukoilla Elianen puolesta siinä pienessä kodissa viime viikolla ja sanoin, että se on mulle kunnia. Hän piti kädestäni kiinni ja kuiskasi, että ja minulle se, että olet täällä. 

Että oppisin rakastamaan

Joku kysyi tässä taannoin, että onko mulla ollenkaan vapaa-aikaa, kun tuntuu että olen koko ajan jossain jutussa mukana. On ja ei ole.

Minä teen töitä vapaaehtoisesti, en saa palkkaa, työaikaa ei ole, kaikki riippuu ihan minusta. Olen tavallaan vapaa ihan kaikesta ja toisaalta vapaa ihan kaikkeen. Minun arjessa on vaan aikaa, ei töitä tai vapaa-aikaa erikseen, on elämä ja siinä monta palasta niin että yritän joka päivä mennä onnellisena nukkumaan. 

Mitä sitten teen? Viikottain yksilöohjaan viittä eri ihmistä, lifecoachaan, vedän pienryhmää, opetuslapseutan, vietän aikaa slummissa ihmisten kanssa neljään eri otteeseen, autan mun tiimin jäseniä järjestelmään aikansa paremmin, osallistun meidän rukoussetteihin, emännöin ja kutsun monia syömään mun kotiin, käyn kuntosalilla ja vedän treenejä meidän tiimin naisille, kirjoitan kirjaa, pidän tätä blogia, opiskelen portugalia, opetan englantia, teen opetusmateriaalia unelmien toteuttamisesta, mentoroin, autan meidän turvakodissa, hoidan vauvoja meidän lastenkodilla, ajan meidän autoja, lounastan basella, käyn kadulla kohtaamassa prostituoituja ja kodittomia, tanssin, luen oppiakseni uutta, nyt myös talovahdin ja hoidan yhtä koiraa. Lisäksi tietysti ruokaostokset, pyykinpesut ja tiskaamiset ja se ruuanlaitto. Olen viime aikoina joutunut sanomaan ei yksilöohjauksille ja salille hipsin ensitöikseni viimeistään aamuseiskalta, että ehdin kaiken.

Säikähdin itsekin kun luin tuota listaa. Kun oikeasti kipuilen sen kanssa, että en saa mitään aikaan ja vuodet vaan seuraa toisiaan ja pysähdyn aika ajoin miettimään, teenkö mitään olennaista ja mitä kaikkea haluaisin vielä elämässä tehdä ja saavuttaa. 

Ainakin päivät on täynnä, ja sydänkin. Ymmärrätte, miten Suomessa lomaillessa tulee helposti pitkä aika ja alkaa nopeasti kaipaamaan tänne takaisin. 

Mutta tiedättekö mikä on sitten lopulta kuitenkin kaikkein olennaisinta? Ei täysi kalenteri tai mitkään teot tai kiire tai aikaansaaminen. Vaan ihmiset. 

Ja se, että voisin näiden vuosien jälkeen sanoa, että kyllä, opin rakastamaan hyvin ja näkemään kultaa siellä, missä ennen näin vaan roskaa. That I learned to love the unloved. Ja että löysin Jeesuksen silmät kaikkialta, että niihin olen katsonut niin kaduilla kuin slummeissa, omien tiimikavereiden keskellä ja lähikaupan kassalla, ja että yhtälailla ne on omistani heijastuneet, toivoa tuoneet ja rakkautta välittäneet. Silloin olen tehnyt jotain oikein ja nämä toisiaan seuraavat päivät ja hetket ovat olleet kaiken vaivannäön arvoiset.  

Ei ihan niin kuin elokuvissa

Näitä tosielämän tarinoita täältä voi olla hienoa lukea ja ehkä tulee sellainen toiveikas fiilis, että ihmiset voi muuttua ja elämät ja että kaikki on mahdollista. Hyvä, jos tulee. Elämät ja asiat voi muuttua ja kaikki on mahdollista, olen ehdottomasti samaa mieltä. 

Mutta yksi pieni pointti. 

On helppo kertoa highlightit, tarinat tiivistetysti niin että isot onnistumiset näkyy. Niinhän me aina tehdään. Mutta se työ ja consistency mikä niissä on takana, ei monesti näy. 

Joskus yhden prostituoidun auttaminen pois parituksesta tavalliseen elämään vie oikeasti vuosia ja siihen mahtuu ylä- ja alamäkiä, askelia eteen ja taakse ja ne kaikki on osa sitä hänen elämänsä todistusta, mutta se näyttää kerrottuna vaan tosi yksinkertaiselta. 

Eikä aina kaikki mene niin kuin menisi elokuvissa. 

Niin kuin vaikka se Mayara, joka nyt opettelee sitä bussilinjaa. No siellä slummissa oli niin pahat tulvat että koko porukka vietiin turvakotiin siksi aikaa, että taloihin voi palata. Turvakodissa kun on yhden slummin ystävät ja vihamiehet, voi sattua yhtä ja toista. Nyt siellä oli tullut joku selittämätön riita, jossa Mayaran naapuri (nainen) oli lyönyt Mayraraa ja hän vastannut samalla mitalla ja jossain siinä hässäkässä tämän naapurin sormi mennyt Mayran silmään. Sen sijaan että asiaa olisi jotenkin järkevästi tai aikuismaisesti käsitelty, Mayraran mies ja veljet olivat päättäneet että sen naapurin mies pitää ehdottomasti päästää nyt hengestään kostoksi. Oli etsitty veitset ja systeemit ja nyt on tappouhka päällä. Tuntuu naurettavalta viestien päästä kirjoittaa, että ota iisisti ja hengitä syvään. 

Että lifecoachingista vaan päivää, pieniä character issueita on vielä käsittelemättä. Ja se hammaslääkäriaika edelleen varaamatta. 

Tai meidän tyttöjen turvatalosta yksi vaan lähti omille teilleen. Pakkasi kamat, otti dokumenttinsa ja oli että adios, meen kaduille. Jututettiin tyttöä pari päivää myöhemmin ja hän sanoi, että kyllä tiedän mitä teen ja rahaa tiedän miten ansaitsen ja on ystäviä joiden luona olla. Suomeksi tarkoittaa, että hän menee myymään itseään ja on joku joka parittaa ja "pitää huolen". Hänellä on vapaa tahto, ikää riittävästi ja meillä hyvät ajatukset ja suunnitelmat työstä ja koulutuksesta, joita hän ei tahdo omalle kohdalleen. 

Että on tämä arki tätäkin.

Katukirkossa

Eilen olin pitkästä aikaa katukirkossa. Oli taas sellanen ilta, että mietin miten saisin katukirkon mahtumaan mun kalenteriin joka viikko. 

Me vaihdettiin puistoa siitä missä yleensä ollaan ja nyt levitettiin matto keskelle hektisintä keskustaa, sen pimeää iltaa ja kymmeniä ihmisiä, jotka tulevat sinne puistoon odottamaan ruokaa, jota monet tahot jakavat säännöllisesti. 

Me ei jaeta ruokaa koskaan, mutta ollaan läsnä mitä milloinkin puuhaten. Me tarjotaan aikaa, turvaa ja iloisia hetkiä.

Lapsia oli kymmeniä. Minun syliin yksi äiti toi vauvan huolehdittavaksi siksi aikaa kun hän söi, en tuntenut äitiä enkä lasta. Pienet tytöt lakkasivat kilvan mun kynsiä, pojat esittelivät piirrustuksiaan, pieni Davi laittoi kyniä mun käteen ja arvaili värejä isosti hymyillen. 11-vuotias Renata, joka on raskaana, tuli lakkauttamaan omat kyntensä ja sai rukousta samalla. Lucas nukahti siihen meidän punaiselle matolle ja toinen pienempi poika hänen viereensä, oli ehkä tasaisimmat ja turvallisimmat unet pitkään aikaan. Ympärillä isommat pelasi jalkapalloa meidän tiimin kanssa, pienemmät kävivät pissillä puun juuressa mun tiimikaverin avustaessa pitämällä torakat poissa.

Yksi meidän jalkapalloilijoista oli ollut mukana ryöstössä hetkeä aikaisemmin. Poliisit tuli isosti paikalle ja ottivat aseet esille tehden ruumiintarkastuksen. Hetken puisto oli hiljainen kun joku  huusi että poliisit on tulossa ja lapset painautui lähemmäs ja osa juoksi etsimään vanhempiaan. Tilanne oli nopeasti ohi ja pelit jatkui. 

Pieni Isabella antoi minulle osan kekseistään, jotka oli saanut hetkeä aiemmin ja hörppi vettä mun pullosta. Me juteltiin timanteista, niin kuin aina juttelen ja piirrettiin niitä paperille. Ruokaa jakavat valkopaitaiset tädit tuli kysymään mistä me ollaan ja mitä ihmettä me oikein tehdään, kohta ne istui meidän kanssa siinä matolla manikyyrissä ja niiden hiusten suojana olleet myssyt oli lasten päässä ja yksi kiikutti meille lisää vettä. 

Välillä lapset tappelee ja yksi ihan pienimmistä kutsuu minua rumaksi tädiksi, tiedä keneltä on oppinut ja tuijottaa nappisilmillään ja yrittää lyödä. Torakat juoksee meidän matolle ja joku varastaa kynsilakanpoistoainetta laukusta. 

Mutta kotiinlähtiessä on aina hyvä fiilis. Väsyttää, koska ilta on ollut pitkä ja intensiivinen, mutta aina sen arvoinen. Aina.

Minhas meninas lindas

Meillä on täällä lastenkoti, josta tytöt sitten täysi-ikäisiksi tultuaan siirtyvät kuka minnekin. Me avattiin ennen joulua hyvin epävirallinen turvatalo niille neidoille, joilla ei ole muuta paikkaa kun kadut ja elämässä vielä askelia opeteltavana ennen aikuisuutta eikä juuri turvaverkkoa ympärillä. Meillä on nyt neitoja kolme ja minä mentoroin heistä kahta mikä on osoittautunut yhdeksi antoisimmista hommista mitä olen pitään aikaan tehnyt. 

Tällä hetkellä olen talovahtina isossa (!) talossa itsekseni kera yhden koiran ja tytöt harva se päivä laittavat viestiä kysyäkseen saavatko tulla syömään tai uimaan altaaseen. Meillä on ihan tolkuttoman hauskaa ja opin portugalia koko ajan lisää kun tytöt nauraa mun lauseille ja siten yrittävät selittää, miksi mun ilmaisut on niin hauskoja. 

Ilokseni huomaan muutosta meissä kaikissa näiden yhteisten hetkien myötä. Tytöt kysyy, miten kanasta saa mehevää uunissa ja minä kysyn, miksi brassit kehuu kun tuoksut hyvältä - sitten joku kertoo, miten mummunsa oli huumekauppias ja yritti häntäkin parittaa ja toinen, että näki jo lapsena miten ihmisiä ammuttiin kadulla. 

Sitten syödään ruokaa tai hypitään altaaseen, tutkitaan täit (minun) päästä ja lopuksi hymyillään yhdessä, että kiitos oli kivaa. 

Siihen menee sunnuntait ja joskus arkipäivätkin, mutta en täällä laske tehtyjä tunteja tai sijoitettua aikaa. Nämä ihmiset on tärkeämpiä kuin minun aikataulut tai työtunnit tai vapaapäivät. 

Olisipa tällainen talo joskus ja aina avoimet ovet, turvallinen paikka ihmisten tulla ja istua ison pöydän ääreen.

Mayara

Viikottain istun yhden alkeellisen kodin pienellä sohvalla tuolla minun lempislummissa ihan tässä lähellä. Talossa ei ole vessaa, mutta tiskit saa pestyä juoksevalla vedellä. Nyt siellä on vaan likaa ja mutaa, koska tulvat, mutta kesä tulee taas. 

Siinä sohvalla minulla on kädessä vihko ja kirjaan ylös muistiin sitä, mitä Mayara minulle kertoo. Hän on pienen Adriellen äiti, alle kolmekymppinen iloinen nainen. Me puhutaan unelmista ja elämästä ja siitä, miten elämässä voi ne unelmat saavuttaa. Että ne olosuhteet on vain asioita, tärkeintä on se, mitä hän niillä resursseilla tekee ja että ottaa askelia itse eikä jää odottamaan, että joku tulee ja pelastaa ihmeelliseen elämään. 

Köyhyydessä suurin haaste ei ole se itse köyhyys ja varattomuus. Suurin haaste on olemassa olevien mahdollisuuksien tunnistaminen. Niitä kun ei siinä arjessa tunnu olevan. Sen huomaa jo siitä, että kaikki tuntuu ylitsepääsemättömältä. 

Niin kuin se, että Mayaran pitäisi varata aika hammaslääkäriin. Hammas on tulehtunut ja aiheuttaa kovia särkyjä vähän väliä. Hän laittaa jatkuvasti viestiä, että voitko tuoda lääkettä. Voin toki ja aina autetaan, mutta sillä se säryn syy ei parane. Kysyin, miksi ei mene hammaslääkäriin. Siksi, että pitäisi mennä bussilla sinne omalle lääkärille noin kymmenen kilometrin päähän ja se on tosi monimutkaista kun ei osaa lukea tai tiedä, mihin se bussi menee. 

Selitin, että teet niin kuin minäkin ihan viikottain: kysyt. Asennettiin kännykkään sellainen appi, mistä voi tsekata vielä oikean bussin, katsottiin osoite, aukioloajat ja annoin tehtäväksi hoitaa ajanvarauksen ennen meidän seuraavaa tapaamista. Annettiin vielä bussiin rahaa, että ei jää siitäkään kiinni. 

Olisin voinut ottaa meidän auton alle ja kyyditä hänet sinne kymmenessä minuutissa, mutta miten sitten seuraavan kerran hän osaisi jos ei nyt opettele? En ole täällä aina auttamassa. 

Elämänmuutokset alkaa tuollaisista pienistä askelista ja siitä ajatuksesta, että kyllä minä osaan ja kyllä minusta on. Oli se sitten hammaslääkärikäynti tai unelma uudesta kodista, tai käynnistä Recifen keskustassa. Niin se maailma laajenee, rohkeus kasvaa ja kohta huomaa, että mikä vaan on mahdollista, vaikka olosuhteet olisi mitä. 

Ensi viikolla nähdään, miten Mayaran kävi. En malta odottaa, mihin hän vielä elämässään päätyy. 

Tulvavesissä

Mietin Riosta lähtiessä takaisin kotiin, että miten tuollaisen muutaman päivän satumaisen kauniissa kaupungissa olemisen jälkeen voi edes palata Recifeen, tänne Candeiasin kaupunginosaan jossa tiet on hiekkaa ja hevoset vaeltaa vastaan, kulkukoirat vartioi katujaan ja roskaa on joka puolella kasoina. Täällä kuumuus puristaa joka puolelta, ranta on haita ja huumeruiskuja täynnä ja Rion rikkaat saaret kaukana. 

Kotona odotti kaikkien aikojen tulvat. Kahden tunnin aikana oli Recifessä satanut sadekauden kuukauden edestä vettä. Kaduilla täällä Candeiasissa oli vettä ollut pahimmillaan reilun metrin verran ja ihmiset saaroksissa taloissaan, autot jumissa ja hurjasti ryöstöjä. Lapset olivat kuulema uineet siinä vedessä innoissaan ennen kuin pimeä tuli. Yksi perhe oli hukkunut autoonsa ajettuaan veteen ja auton jäätyä jumiin syvyyden yllättäessä. 

Meidän lähislummin järvi tulvi niin että talot on pilalla. Vettä oli ollut vyötäröön asti. Ihmiset odottivat kokonaisen päivän saarroksissa palolaitosta pelastamaan heidät turvakotiin siksi aikaa että tilanne selkiytyy. Vedessä ui käärmeitä ja krokotiili oli myös bongattu läheltä siitä samasta virrasta, siitä oli iso juttu uutisissakin.

Minä palasin päivä sateen jälkeen ja kadut oli jo ihan inhimilliset ja lentokonekin pääsi laskeutumaan eikä asunnossani ollut mitään merkkejä vesivahingoista, mikä on onni, koska melkein kaikilla tutuilla oli vettä tihkunut ikkunanpielistä tai katosta sisään. Rio ihanuuksineen unohtui aika nopeasti kun alettiin selvittää mistä saadaan vaatteita ja ruokaa meidän ystäville sinne turvataloon kun heillä ei ole nyt mitään.

Pahintahan tässä on se, että sadekausi ei ole oikein kunnolla vielä edes alkanut. Nyt on vasta syksy, talvi tulee kuukauden päästä. Sitten ne sateet vasta alkaa.