Olen ollut yli kaksi kuukautta takaisin Brasiliassa ja tuntuu, että on tapahtunut hurjasti kaikkea – samalla aika on madellut hitaasti pandemian keskellä kaiken tavallisen puuhastelun puuttuessa.
Asun kahden brasilialaisen kanssa nyt jo kolmatta vuotta samassa asunnossa, meillä on iso, tilava huoneisto kuumassa talossa. Olen oppinut portugalia enemmän näiden kanssa asuessa kuin koko aikana muuten ja muutenkin sukeltanut brasilialaiseen kulttuuriin tavalla, josta olen todella kiitollinen. Olen myös osaltani vaikuttanut meillä muun muassa terveellisempiin ruokatottumuksiin ja siihen, että asioista voi kieltäytyä ihan vaan sanomalla ei ja kokematta sen suurempia tunnontuskia tai sosiaalista häpeää, jos joku juttu nyt ei vaan kiinnostanut.
Yhdellä meistä todettiin kuukausi sitten syöpä heti 36-vuotissynttäreiden jälkeen. Se on mullistanut koko meidän pienen asuinyhteisön elämän nopeasti tavoilla, joita en ikinä olisi odottanut.
Meidän lastenkodin koordinaattori ja sosiaalipedagogi, Sheila, joka yleensä on elämää täynnä ja mennä viipottaa joka puolella kontakteja luoden ja Betanian tyttöjä upeasti rakastaen on ollut syöpähoitojen uuvuttama, nukkunut kellon ympäri, vaivoin jaksanut nousta hetkeksi jaloittelemaan. Minä olen istunut sen unta valvoen, kuunnellut lääkärikäyntien ensifiilikset heti hänen kotiin tultuaan, me on yhdessä pohdittu miltä adoptio hänen elämässään voi näyttää tulevaisuudessa, kun hoidoissa kohtukin on pakko poistaa, vaikka iso kasvain onkin paksusuolessa. Olen ihmetellyt Sheilan rohkeutta katsoa vakavaa sairautta silmiin ja julistaa, että Deus é bom, Jumala on hyvä – hänen ensisanansa myös syövän varmistuttua. Olen herännyt monena yönä siihen, että Sheila on ovella painajaisineen, keittänyt kasviskeittoa että söisi edes jotain, matkustanut Rioon, mutta joka päivä soittanut, että miten hei siellä menee.
Toinen kämppikseni on kotonaan toisessa osavaltiossa vielä kuukauden. Minusta on kehkeytynyt omaishoitaja, jollaiseksi en ole koskaan itseäni mieltänyt. Tiedän nyt sädehoidoista ja sytostaateista enemmän kuin haluaisin, olen lukenut ja opiskellut aihetta, niin kuin aina teen, kun joku uusi juttu tulee vastaan. Hoidot alkoivat, mutta jatkuvat vielä pitkään. Meidän on pakko miettiä, miten pidetään kaikki ylimääräiset infektioriskit poissa – se tarkoittaa pandemian keskellä yhä tiiviimpää pysymistä kotona ja kaiken liikkumisen miettimistä tarkkaan. Onneksi siihen on jo totuttu. Minä olen pohtinut kaikkien vastuutehtävien jättämistä kevääksi ja keskittymistä Sheilan auttamiseen. Kemoterapian eteneminen näyttää, mikä on järkevintä.
Sitä tulee auttamaan slummiäitejä ja katulapsia ja sitten löytää itsensä itkemästä toisen auttajan rinnalla. Ymmärrän, että auttaminen ja lähetystyö ei katso kohdetta, sitä ollaan siinä missä tarvitaan milloin kenenkin rinnalla. Nyt se on omien seinien sisällä. Se on panostus Betanian ja meidän tyttöjen hyvinvointiin Sheilan kautta, se on sitä, että valitsen pitää ilmapiirin täällä kevyenä, toisen sairastaa välillä nauraen, se on sitä, että siirrän lahjoitussummia siihen, että saadaan ilmastointi Sheilan huoneeseen ennen leikkausta ja hoitojen jatkumista, että tässä kuumuudessa olisi edes jotenkin mahdollista jaksaa huonoa vointia.
Stopping for the one näyttää joskus erilaiselta, kuin ajateltiin. Se on hyvä. Sydän muuttuu silloin just parhaiten.
Slummeihin riittää menijöitä ja kaduille auttajia, sinne minäkin ehdin sitten, kun omien seinien sisällä tilanne muuttuu ja palataan uuteen normaaliin – menee siihen aikaa tai ei, täällä ja tässä olen.
