Minä näen sinut

Kyllä vaan ihmisen näkemisellä ja kohtaamisella on merkillinen voima. 

Tuolla Recifen keskustassa yhdellä aukiolla asuu penkeillä ihmisiä, ne on siellä ilman kotia, sateessa ja helteessä, penkkiä omanaan pitäen. Nyt viime viikkoina siellä on ollut yksi upea nainen, Franciska, joka osaa jopa muutaman sanan englantia. Hän on yli seitsemänkymmenen ja kaunis kuin mikä. Tukka on brasilialaisittain todella vaalea, silmät kirkkaan siniset ja iho auringosta niin ruskea, että moni suomalainen kesäihminen olisi kateellinen. 

Franciska peseytyy seisovassa suihkulähteen vedessä ja janoonsa juo sitä samaa likaista vettä. Vessa on yhden sähköpömpelin takana ja koti siinä penkillä, vähän pahveja patjana ja likainen lakana peittona, pari mustunutta tyynyä pään alla. 

                                                                    

Me nähdään torstaisin. Hän halaa lämpimästi, kun kerron, miten kauniilta hän taas näyttää. Tukka on upealla kiharalla ja ne silmät, niin kirkkaat. 

Eilen yksi meidän tiimiläinen putsasi ja lakkasi Franciskan kynnet kauniin punaisiksi, varpaat myös. Ette arvaa miten voi muuttaa koko olemuksen se pieni kaunistautumishetki. Eikä vain se lakka, vaan se hetki siinä kun joku istuu penkin viereen ja ottaa kädet käsiin, kysyy mitä kuuluu ja miten viikko on mennyt. 

Kun lähdettiin, Franciska kertoi että olemme hänen ainoat ystävät. Että viikot on pitkiä, mutta niitä torstai-iltoja jaksaa aina odottaa, että silloin se aukio on erilainen ja ihmisetkin iloisempia. 

Olisipa joulu samanlainen, ihmiset iloisia ja se aukio hyvällä tavalla erilainen, suihkulähteessä juokseva vesi ja meidän ystävillä ei vain kauniit kynnet, mutta hymykin.

Joulupuu on rakennettu

Tulin melkein vuosi sitten tammikuussa joululomalta Brasiliaan ja sain päivitetyt kuulumiset siltä kolmelta viikolta, mitä olin ollut poissa.

Eniten silloin sisintä riipi yhden tutun perheen ajankohtaiset. Neljä sisarusta oli ollut äitinsä kanssa kerjäämässä koko joulun. Pienin, 7-vuotias, oli laitettu itsekseen kaupungin toiselle laidalle, koska se tienaa parhaiten niin.

Äiti oli tehnyt diilin, että hän saa tuotoista 50% ja tytöt saavat jakaa lopun keskenään.

Siellä meni joulu. Meidän tiimi oli heidät nähnyt ja ollut ihan tippa silmäkulmassa ja miettineet, millaista elämä on kun joululahjat pitää kerjätä.

Minä kauhistelin. Kaikki kauhisteltiin.

Sitten länsimainen ajatusmaailma sai perspektiiviä.

Meillä on täällä vapaaehtoisena yksi Ned, joka on itse lähtöisin slummista. Hän pysäytti meidän kauhistelun ja kertoi omista lapsuusjouluista.

”Oli ihan parasta aina se kerjääminen. Ihmiset oli joulumielellä, saatiin tosi paljon lahjoja joka kerta, ja rahaa. Lisäksi saatiin tehdä jotain äitin kanssa kerrankin yhdessä, eikä meidän alkoholisti-isä ollut mukana. Ne on mun lapsuuden ylivoimaisesti parhaat muistot”.

Näin.

Minä ja minun suomalainen pääni.

Toki se kerjääminen on surullista ja perheen tilanne ylipäänsä, mutta minulla oli vaan se suomalainen näkökulma ja idylli lumisesta joulusta ja joulupuun rakentamisesta kun kuusen pienet kynttiläiset valaisevat kauniisti. Siinä on onni ja autuus ja jokaisen joulu.

Ei sen kaikille pidä olla sitä ollakseen onnellista.  

Mind. Blown.

Kulttuurishokkeja

Kohta koittaa pieni joululoma Suomessa. Ah, lunta ja jäätä! 

Aina Suomeen tullessa minua on vastassa viileän ilman lisäksi pieni kulttuurishokki. 

Se alkaa sillä, että kävelen kadulla ja mietin, mihin turvalliseen paikkaan voisin mennä tsekkaamaan, onko puhelimeen tullut viestejä. Pälyilen epätoivoisesti ympärilleni ja etsin turvallisen näköistä kauppaa, kunnes muistan, että hitsi, kyllähän Suomessa voi sen puhelimen ihan keskellä katuakin esiin kaivaa. Ja sen voi laittaa laukkuun tai taskuun, eikä tarvii piilotella esimerkiksi rintsikoihin. 

Vessassa olen ihan pihalla. En koskaan muista, että saiko sen paperin heittää sinne pönttöön ja kun niin tekee, iskee hirveä paniikki, että apuaaaa, oliko tämä nyt oikein. Vessassa huomaan myös tutkivani listoja ja nurkkia miettien, pitäisikö (onneksi olemattomat) ötökät myrkyttää. 

Seuraan myös ympäristöäni hyvin tarkkaan. Täällä olen oppinut, että silmät pitää olla selässäkin ja tietoinen siitä, mitä tapahtuu ja ennakoida, mitä voi tehdä, jos jotain tapahtuu. Yleensä kävelen hyvin määrätietoisesti kohteeseen ihan siksi, että näytän itsevarmalta ja huonolta ryöstökohteelta. Kaikki epäilyttävät tyypit ja kadunkulmat tsekkaan mun ryöstötutkalla automaattisesti ja olen valmis vaihtamaan kadun puolta sekunnissa. 

Meillä oli täällä vieraana yksi enkkutyttö, joka kuvasi turistikohteita avoimesti ja kulki vähän huolimattomasti ympäriinsä. Kerran seisottiin Olindassa (maailmanperintökohde) yhdellä aukiolla ja sanoin sille ihan silleen neutraalisti, että okei, tossa meidän takana on kaksi poikaa, ne tietää että meillä on kännykät ja kun me tästä lähdetään, ne lähtee seuraamaan; meidän pitää pysyä tämän tiimin mukana ja lähellä tiimiä johtavaa miestä ja mennä sisälle ekaan kauppaan ja odottaa, että noi pojat kyllästyy odotteluun ja lähtee. Se tyttö oli ihan että mistä sä tiedät ja miten sä näit ton kaiken. Olin että asun täällä. 

Suomessa voi myös jättää avaimet laukkuun tai kotiinkin. Täällä kävelen aina avaimet kädessä. Nimittäin jos joku ryöstää laukun, pääsen silti kotiin. 

Suomessa voi liikkua pimeällä missä vaan, ja on vähän pakkokin. Täällähän ei pitäisi. Liikun silti. Silloin lähden ilman laukkua, hyvät kengät jalassa ja tiedän reitit, mistä kulkea. Paikalliset pitää mua ihan hulluna. 

Kulttuurishokkia tuo myös kieli. Voin puhua mitä vaan missä vaan ja kaikki ymmärtää. Sillä on huonotkin puolensa, nimimerkillä ihmisiä ei voi kommentoida kotimaisella eikä enkuksikaan. Yritän pitää sen mielessä. 

Erityisiä haasteita tulee myös katsekontaktista, täällä kadulla sitä ei voi oikein muodostaa kenenkään kanssa, mutta sitten ihmisten kanssa jutellessa sitäkin intensiivisemmin. Yritän myös muistaa, että kaikenmaailman poskisuudelmat ja tukkasuudelmat ja kiljunnan säestämät halaukset on ihan no-no. Ja että vieraita lapsia ei voi ottaa syliin. Vieraat lapset ei myöskään tule syliin ja huuda tätiä samalla. 

 

Hetken kestää sopeutua ja sitten koittaakin paluu ja homma alkaa alusta.

Itsenäisyyspäivän ikävää

Suomi juhlii 99-vuotista itsenäisyyttään tänään ja tällaisena ulkosuomalaisena tämä on jotenkin sellaista Suomi-ikävää lietsova päivä. Täältä kaukaa minun Suomi näyttää uskomattoman hyvinvoivalta, rikkaalta ja turvalliselta - unelmamaalta asua ja elää. 

Näin itsenäisyyspäivänä olen kiitollinen niistä miehistä ja naisista, jotka antoivat kaikkensa meidän vapauden eteen ja onnellinen niistä juurista, vaikka moni maksoi ison hinnan. Mummini ja siskonsa olivat evakossa ja kasvoivat orpoina siinä vapaudessa ja rakentuvassa Suomessa, josta me on saatu melkein itsestäänselvyytenä nauttia. 

Täällä maailman toisella puolella, jossa kadulla nukkuu äitejä vauvoineen, huumesodat on todellisuutta ja tasa-arvo sukuopuolien tai ihonvärien välillä kaikkea muuta kuin totta, kaipaa välillä kotimaata.

Nyt on ollut hullun kuuma. Recifessä on kutakuinkin kaksi vuodenaikaa. Se, jolloin on kuuma ja se, jolloin on hiton kuuma. Nyt on tuo jälkimmäinen alkamaisillaan ja olen ikävöinyt Suomen talvea ihan oikeasti, vaikka olen aina ollut kesäihminen viimeiseen asti. 

Kuumuus ei lopu missään. Ei sisällä, ei varjossa, ei yöllä. Katukivetys hohkaa kuumana vielä tunteja auringonlaskun jälkeen ja kiviseinään ei voi nojata niin että iho osuu siihen, yölläkään. Helle liimaa vaatteet ihoon ja tekee olon tukalaksi, välillä on vaikea hengittää, etenkin jos ei yhtään tuule. Eikä kesä ole vielä edes alkanut. Tammikuuta odotellessa ja sitä shokkia, mikä joululoman jälkeen iskee, kun pölähdän tropiikkiin Suomen talven jälkeen.

Tässä loputtomassa kesässä lasken päiviä siihen, kun pääsen unille viileään huoneeseen, oikean peiton alle tai istumaan kirjan kanssa takkatulen ääreen. Joulukalenterini näyttää, että enää 12 päivää kaikkeen tähän ja siitä olen iloinen. 

Samalla arki täällä rullaa. Kengättömät lapset rientää nälkäisinä minua vastaan, kun ajan slummiin. Niillä on monella samat vaipat ties monettako päivää jalassa ja hampaat mustina ja vaatteet likaisina ne hyppää syliin. Lastenkodin muksut odottaa oikeita koteja, isoimmat itsenäistymistä ja vauvat sylejä. Korruptio velloo joka puolella eikä sitä saada kitkettyä millään tasolla. Iltakävelyllä rannassa huumekauppa on näkyvää, keskustan kaduilla liima pitää lapset tuntemasta nälkää ja sumentaa ymmärrystä sen verran, että kauppatavaraksi joutumisen kivun saa turrutettua. Äidit myyvät lapsiaan raiskattaviksi, yhden ystäväni jo silloin kun hän oli 8-vuotias...

Tuntuu vähän väärältä, että saan juhlia sitä 99-vuotiasta maata ja tietää, että aina on turvallinen paikka, johon palata.

Raskas päivä

Tänään on ollut jotenkin raskas päivä. Toisaalta ihan samanlainen kuin aina ennenkin, mutta aamun tapahtumat on roikkuneet mukana iltaan asti ja kädettömyys kalvanut vähän väliä. 

Tiedättekö sen tunteen, kun oma elämä tuntuu jotenkin tosi väärältä tai liian etuoikeutetulta ja pitää melkein pyytää anteeksi, että saa sitä elää? 

Meillä on sellainen lähislummi, paikka jossa käydään säännöllisesti tervehtimässä meidän ystäviä. Siellä asuu yksi perhe, joka erityisesti tänään taas pysäytti. 

On äiti, 22-vuotias supernainen, jonka naamassa on pitkä arpi muistona yhdeltä lapsensa isältä siitä, että ei koskaan pidä palata ja pyytää apua. Jaloissa pyörii 2,5-vuotias ja sylissä vuoden ikäinen tyttö. Vatsassa kasvaa kolmas, jonka on määrä syntyä ensi kuussa. Kotina on huonosta tiilestä väsätty kaksi huonetta (äläkä nyt vaan ajattele jotain kotimaista asuntoa, mihin verrata) ja epämääräinen keittiö, jossa ei ole edes allasta. Lattia on hiekkaa, huoneet on pienet, seinistä sataa läpi, joka paikassa on roskaa ja likaa, pihassa kuollut koiranpentu ja makuuhuoneessa telkkaria tuijottaa naisen kumppani, tyttöystävä, joka ei huolehdi perheestä, koska lapset eivät ole hänen, eikä voikaan olla, eikä haluaisikaan, että olisi. Rahaa ei ole vaippoihin, saati juuri ruokaan - eikä ole kaasua, jolla kokata. Vedet ja sähköt tulee jonkun muun johtoja pitkin, eikä niistä "tarvitse" maksaa. 

Tänään talossa oli kaiken tämän lisäksi äidin sisko, jolla mukanaan viiden kuukauden ikäinen vauva ja toisessa kainalossa heidän yhteisen siskonsa kuukauden ikäinen käärö. Olivat löytäneet sen pienen itkemästä siskonsa kotoa, yksin, likaisena, kolmatta päivää samoissa vaipoissa. Korvike, jota vauva sai, aiheutti verisen ulosteen ja ihottuma liasta sai kutisemaan koko ihon kauttaaltaan. 

Siinä heijasin sitä kuukauden ikäistä, kuuntelin arkieloa ja mietin, että oma aamuinen vihersmoothie tuntui vain todella typerältä hifistelyltä ja niin turhalta, vaikka se varmaan hetkellisesti mun hyvinvointiini vaikuttaakin. 

Sieltä lähdettiin ruokakassi jätettyämme ja itkevää äitiä lohdutettuamme kotiin. Kuumuus puristi joka puolelta ja tuntui vaikealta hengittää. Että heippa, ensi kerran tullaan sitten kasvomaalien kanssa ja leikitään muksujen kanssa enemmän. Moikka, pärjäilkää. 

Miten voikin olla niin tyhjät kädet ja pienetkin? Nämä minun omat. 

(Ja kyllä, tehtiin pienimmästä vauvasta ilmoitus sosiaaliviranomaisille. Kyllä, seurataan tilannetta tarkasti. Ja kun joku siitä koirasta kysyy kuitenkin, niin en tiedä, se näytti sairaalta pitkään, ehkä oli kuumuus, jota se ei kestänyt, sitä sattuu täällä, mutta se oli pienin meidän huolista, for real.)

Synttäriähky

Marraskuu ei ole kuin puolivälissä ja olen ehtinyt jo parin viikon sisällä osallistua suunnilleen kymmenille synttärijuhlille. Synttärit on täällä iso juttu. Juhlat on aina ihan överit. Yksi meidän tiimiläinen juhli 22-vuotisjuhliaan viikon. Oli juhlat joka ilta. 

Joka. 

Ilta. 

Meidän tiimin nuorimmaisen, 1-vuotiaan neidon synttäreillä oli oma valokuvaaja, äänentoisto, useita lahjoja vieraille, kymmeniä päivänsankarille, oli ammattilaisen suunnittelemat koristeet ja leipomosta kilpailutettu kakku ja lukematon määrä pikkunaposteltavaa, käsin väkrättyjä tietenkin. 

Told you so...

Kakku 1-vuotiaalle. Varmasti muistaa vielä mummona. 

Nämä täällä ei uskoneet, kun kerroin, että juhlin kolmekymppisiäni aikanaan yksin pitkän työpäivän jälkeen. Että ajoin rantakalliolle meren ääreen ja istuin siellä loppukesän illan koko ajan hymyillen. Niiden mielestä se oli surullista ja ihan kamalaa, kun kukaan ei tuonut kakkua ja että olinko masentunut. En ollut, olin ihan hitsin onnellinen ja se oli yksi parhaista synttäreistäni ikinä.

Mulla on juhlaähky enkä jaksa enää laulaa yhtään parabenspravoceta tai paljononneavaania - sekin, että ne laulut pitää aina laulaa kaikilla kielillä, mitä läsnäolevat osaa. Puhun kolmea kieltä enemmän kuin muut täällä, laulan aina yksin onnittelut sitten portugalin ja englannin jälkeen suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Kyllä, joka kerta. 

 Vielä olisi kolmet juhlat tulossa. Ilmoitin jo, että saatan olla sairaana. 

Että jos joku siellä Suomessa on nyt ihan juhlahullu ja pikkujoulukausi ei riitä, tervetuloa vaan tänne. On juhlaa joka lähtöön ja jollain jossain tänäänkin synttärit.

 

Kynnet kunnossa

Vaikka olen jo sujuvasti solahtanut brasiliaiseen aikakäsitykseen ja maailmaan, jossa ei ole kellonlyömällä ihan just niin väliä, turhaudun edelleen aikatauluista silloin kun kukaan ei tiedä, milloin jotain sovittua pitäisi alkaa, mutta jotain on kuitenkin alkamassa. 

Eilen sellaisen epämääräisen aikataulutuksen ärsytyksessä päätin lähteä tappamaan aikaa ja siinä vaellellessa kävelin sisään pikkuruiseen kynsistudioon. Brasiliassa on niitä joka kulmalla, kynnet on tärkeät ja se kynsien laitto on sellainen sosiaalinen tilanne, mihin otetaan irmat ja pirkot mukaan ja hoidetaan kaikkien kynsinauhat kuntoon samalla kertaa. 

Minua riensi vastaanottamaan keski-ikäinen nainen, joka esittäytyi ja kutsui peremmälle. Sanoi, että joo voidaan toki laittaa sun kädet kuntoon (sisältää siis jotain kynsinauhaviilausta ja lakkauksen, ei mitään geelijuttuja, nämä ei niistä ymmärrä enkä onneksi minäkään), mutta että menee ihan vähän aikaa tässä odotellessa. Meni 45 minuuttia, just for the record. 

Ne oli ehkä parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan. 

Tutustuin niihin täteihin, jotka siellä salongissa työskenteli tai oli parhaillaan asiakkaana. Ne pulputti kovaan ääneen kuulumisiaan ja välillä näyttelivät lempikohtauksia jostain telenovelasta, paikallisesta saippuasarjasta. Ensin ne luuli, etten osaa portugalia ja puhuivat minusta ja miettivät, mistä olen kotoisin, kun olen niin blondi. Niiden hämmennykseksi kerroin Suomesta ja sitäkös ne leidit ihastelemaan. Niiden mielestä olen jo puoliksi brasiliaianen nyt ja niin tavattoman kaunis ja vaalea, että voieimitenvoiolla. Lisäksi ne ihmetteli, että eikö Suomessa leikata kynsinauhoja, kun minun oli niin järkyttävän huonossa kunnossa. Sanoin, että varmaan joo, en ole vaan liiemmin missään käsihoidoissa koskaan käynyt, Brasiliassakin vain kahdesti ja ne slummissa, koska haluan tukea paikallista työtä. Niitä nauratti niin, että melkein tukehtuivat purkkaan. Että on tämä ihmeellinen tämä suomalainen.

Sain kynnet hoidettua neljällä eurolla ja kuusi uutta ystävää. Tätit sai otettua selfiet minun kanssa ja lähetettyä ne lapsilleen ihmetykseksi. Minun häälookki - jos sellaista koskaan tulee - on luvattu hoitaa viimeistä toivettani myöten. Olen ihastellut heidän lastenlastensa kuvia, kuullut tarinoita lapsistansa ja saanut kutsun reissata Kanadaan yhtä heistä tapaamaan. Lisäksi minulla on kukkarossa leidien suorat numerot, jotta voin varata ajan seuraavaa kertaa varten. 

Lähtiessä halattiin lämpimästi, heitettiin poskisuudelmat ja toivoteltiin, että vai com Deus ja nähdään taas. 

Eikä haitannut enää yhtään se puolitoistatuntinen aikataulusekoilu. Koska ihmiset on aikaa tärkeämmät ja aina jossain joku kohtaamista vailla. 

Halauksia ja poskisuudelmia

Seurasin pitkään vierestä vähän kateellisena näiden etelä-amerikkalaisten luontevaa tapaa olla tosi läsnä ja lähellä. Niille se tulee varmaan äidinmaidosta ja näyttää jotenkin vaivattomalta. Meille tuli tiimiin yksi nuori pariskunta Kolumbiasta ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen etenkin Maria solahti tänne kuin täydellisesti puuttunut palanen palapelistä. Hän otti sujuvasti kontaktia keneen tahansa lapsista aikuisiin, kohtasi katseella ja piti samalla luontevasti kättä olkapäällä ja hymyili oikeassa kohtaa.

Minulla kesti alkuun vähintään puoli vuotta tottua tähän loputtomaan halailuun ja näihin tervehtimistapoihin tai siihen, että mitä voin tehdä ja missä ihmisen rajat menee. Meillä suomalaisillahan se personal space on aika iso, tai ainakin minulla on. Vasta täällä hoksasin, miten laajan kuplan sitä ympärillen oli rakentanut huomaamatta. Olen opiskellut aika paljon lämpimien ja kylmien maiden kulttuurieroja nyt täällä ollessa ja ymmärrän hyvin, mistä me tullaan ja miksi se fyysinen läheisyys vaan ei toimi kaikille samalla tavalla. Ainakin henkilökohtaisesti olen – tai okei, olin – aika tarkka siitä, että kuka minuun koskee ja miten lähelle saa tulla.

Täällä sellainen koskettamalla näkemisen osoittaminen on aika keskeistä. Että minä näen sinut ja kuulen ja siksi pidän sinua kädestä tai olkapäästä kiinni. Minä en osaa sitä vieläkään ilman, että tietoisesti siihen pyrin, enkä tiedä muuttuuko se koskaan. Vaikutan varmaan paikallisten silmissä hyvin varautuneelta, vaikka olen omasta mielestäni relannut jo tosi paljon ja menen jo ihan oma-aloitteisesti halaamaan tervehdittäessä ties missä ja ties ketä. Tervehdin Jopa vuokranantajaa lämpimällä halauksella ja poskisuudelmalla, koska kulttuuri.

Tämä tervehtimiskulttuuri muuten aiheuttaa aika kiusallisia tilanteita koti-Suomessa. Ei niinkään se halailu, vaan se refleksinä tuleva poskisuutelu ja sen jälkeinen selittely. Siitä olisi yksi jos toinenkin hysteerisen hauska sattumus kerrottavana ihan viime kesältä, mutta osapuolien varjelemiseksi jätän ne nyt tässä julkaisematta. Sanotaanko nyt vaikka näin, että brasilialainen kirkkokansa on huomattavasti rennompaa kuin suomalainen…

Muistan joskus miettineeni, miten meillä Suomessa joku voi olla vailla fyysistä kosketusta vaikka kuinka kauan, jos vaan lähipiirissä ei ole ketään ihmistä, joka tulee tai jonka päästää lähelle. Se voi jopa sairastuttaa, sanovat tutkimukset. Sinne pitäisi tuottaa täältä muutama brassi tai vaihtoehtoisesti tuoda jengi tänne kokemaan, miten ihan huomaamatta voi yksillä synttärikutsuilla halata ja tulla halatuksi useammin kuin Suomessa vuosiin. Been there, done that.

 

Missä sinä nukut tänä yönä?

Olen tässä viime kuukausina etsinyt uutta sänkyä. Minun asunto oli täysin kalustettu siihen muuttaessani ja vaikka olen ollut siihen ihan supertyytyväinen, nyt huomaan, että sänky on sitä luokkaa, että selkää särkee ja nukun välillä huonosti sen takia. 

Tälleen vapaaehtoisena lahjoitusvaroin ja omin säästöin elellessä, se sänky on aika iso investointi ja siksi en ole sitä vielä vaihtanut. 

Sitten tuli Facebookin aikajanalla tämä jakamani kuva vastaan:

Tämä kuva on otettu täältä meidän kaupungin kaduilta. Siinä on pienten sänky ja unet sulassa sovussa. 

Jotenkin se oma uuden sängyn hankinta ei tunnu nyt enää niin tärkeältä. Kelpaa se vanha tai ihan vaikka patjakin. No problem. 

 

Arjessa arjesta arkeen

Iloisia uutisia, noin niin kuin elämänlaadun näkökulmasta: vaalit on ohi! Vähemmän korruptoitunut tyyppi (tai siis se, jolla ei ole oikeudenkäyntiä aiheesta just parhaillaan meneillään) voitti ja mikä parasta - drumroll, please - ei yhtään mainosautoa missään! Woohoo! Slummin muksut toki hoilaa niitä lauluja joka välissä, koska myönnetään, ne oli ihan tarttuvia. Viime viikolla kuskasin yhdeksänpaikkaisessa autossa reilua pariakymmentä lasta slummista baselle ja koko matkan ne lauloi täysillä niitä biisejä niin kuin ne olisi olleet jotain maailman soittolistan kärkihittejä. Meteli oli aikamoinen ja pahoin pelkään, että sama toistuu tänään.

Basella ei ole toiminut netti pariin päivään. Joku keksi, että nettijohdoissa on kuparia ja kuparista saa hyvät rahat, joten ne johdot katosi koko kadun matkalta. Nettiyhtiö ei ole ihan heti rientänyt hätiin, niin niitä odotellaan edelleen. 

Yksi meidän hyvin tuntema tyttö kadulta ampui kaksi ihmistä kesken epäonnistuneen ryöstötilanteen.

Lihakaupan nainen lauloi mulle uuden laulun.

Lastenkodin yksi tyttö kysyi, miksen adoptoi heistä ketään ja vie Suomeen, joka on maailman paras paikka ja kauniskin vielä. Toinen ei uskonut, että meillä on vankiloita, koska ei niin hyvässä maassa voi tarvita sellaisia. Kolmas kysyi, voisiko se saada äitiyspakkauksen toimitettua tänne. 

Että arkea täällä. 

Ihmisen elämää

Eilen illalla oltiin taas kadulla. Me hypätään autoon ja suunnistetaan tämän kaupungin tunnetuimmalle katusuoralle, jossa naiset ja miehet, välillä ihan lapsetkin, seisoo omilla tutuilla paikoillaan odottamassa ostajaa. 

Viime viikkoina siellä on ollut surullisen paljon uusia kasvoja, yhä nuorempia, jotka valehtelevat ikänsä, että saisi siellä laillisesti olla. Oli yksi 12-vuotias, joka ensimmäistä iltaa siellä kadunvarressa seisoi, pienissä vaatteissaan pelosta väristen. 

Eilen mietin niitä minun ystäviä siellä, upeita naisia ja miehiä, jotka kuka mistäkin syystä siellä korkokengissään seisoo, pää pystyssä kuin vakuuttaakseen, että minä pystyn tähän, en anna pelolle tai ahdistukselle valtaa.

Sitten lähellä näkee ne huumeista sumeat silmät, kuulee ne tarinat, mitkä siihen on ajaneet ja jakaa ne kyyneleet, mitä vähän peitellen ja meikkiä varjellen kerta toisensa jälkeen valuu.

Eilen mietin, miten vahvoja moni heistä on. Nousta ilta toisensa jälkeen ventovieraan autoon, tehdä rahasta asioita, joita ei tekisi edes rakkaudesta, suostua ja olla kauppatavaraa. Kävellä edestakaisin kadulla kun joku tekee ostopäätöstä, joskus juosta asetta pakoon, joskus tulla ryöstetyksi, olla esine tai väline tai mitä kenellekin.  Miten voisi olla jälkiä jättämättä se? 

"Ei tämä ole ihmisen elämää", sanoi minulle yksi nainen joka on ollut siellä pitkään. Katsoi silmiin ja jatkoi, "jos tietäisit, et kestäisi". 

Ystävänsä näytti meille kuvia kadulla työskenneellestä serkustaan, joka oli kaksi viikkoa kateissa. Löytyi lopulta, paloiteltuna. Ne kuvat oli niin rumia, että oksetti pitkään, tuli uniin. 

Meidän yhden katuystävän aviomies istuu poikansa kanssa autossa kadulla, vastapäätä. On huolehtimassa, että ei satu mitään. Siellä istuu, ilta toisensa jälkeen, kun vaimonsa on töissä, odottamassa ottajaa, tuomassa rahaa kotiin, leipää pöytään. 

"Ei tämä ole ihmisen elämää", eikä pidäkään olla. 

Niihin silmiin me katsotaan, puhutaan hyvää, kerrotaan ihmisarvosta, identiteetistä, mahdollisuudesta muutokseen, nähdään solmut ja oiotaan niitä, valetaan toivoa toisenlaisesta elämästä ja luvataan käsi kädessä sitä matkaa kulkea. 

Että olisi ihmisen elämää, hyvää.

Ammatillinen ahdistus

Minulla oli pienimuotoinen identiteettikriisi, kun palasin tänne kesän jälkeen. Se tuli ja meni aaltoina, mutta pakotti pohtimaan.

Oikestaan se ei ollut identiteettikriisi sittenkään, vaan enemmänkin ammatillinen ahdistus. Valmistuin maisteriksi vuosia sitten ja rakensin silloin jonkinnäköisen identiteetin sosiaalityön asiantuntijuuden ympärille, josta sitten jossain vaiheessa luovuin ja siirryin ihan toisenlaisiin hommiin, jotka osaltaan valmistivat tietä tähän missä nyt olen. Muutaman asiakaspalveluvuoden jälkeen melkein viisi vuotta ennen Brasiliaa koulutin. Puhuin ja valmensin päivät pitkät ja nautin siitä. Parhaimmillaan se oli hyvää flowta, onnistumisia ja ihmisten voimaantumista. Pahimmillaan yhtä reissaamista ja tunnetta tukahtumisesta samojen aiheiden kanssa viikosta toiseen. Se oli hyvää ja tärkeää aikaa ja identifioin ammatillisesti itseni myös kouluttajaksi kiitos niiden vuosien.

Nyt täällä kielihaasteiden ja kulttuurisyiden takia podin kriisiä siitä, että onko minulla mitään annettavaa. Täällä kun ei minun sosiaalityön asiantuntijuus paljoa ole lämmittänyt – on ehkä antanut perspektiiviä ja ymmärrystä, ilman muuta – mutta en varsinaisesti ole hyödyntänyt sitä muiden eduksi millään lailla. Samalla se entinen kouluttaja saattoi helposti olla mykkä tunti toisensa perään yrittäessään saada kiinni portugalinkielisestä puheesta ja jotain otetta edes jostain, kykenemättä silti osallistumaan keskusteluun ilman tulkkia. Välillä on tuntunut, että en saa mitään aikaan, koska kaikkeen siihen ymmärtämiseen ja kommunikointiin menee niin älyttömästi energiaa, että asiat vaan valuu ohi.

Toisaalta olen saanut palata äärimmäiseen yksinkertaisuuteen. Siihen, että minun illan kohokohta on kynsienlakkaamishetki jonkun pienen tytön kanssa öisen Recifen kaduilla. Tai että slummivierailun aikana pyöritän lapsia ympäri kikatukseen asti. ”De novo, de novo!”, ne kiljuu sen jälkeen ja haluaa uudet vauhdit.

Tajusin lopulta katsoa minun ammatillista identiteettiä tai sen sujuvaa puuttumista sittenkin hedelmän näkökulmasta, enkä tyhjien käsien. Jos olen pelkällä läsnäolollani turvallinen aikuinen ja lapsia naurattaa tai jotain yksinhuoltaja äitiä lohduttaa saamansa halaus, ehkä se riittääkin. Ehkä se onkin arvokkainta, mitä voin täällä antaa just nyt, jotain sellaista mitä aikaisemmissa elämänvaiheissa en missään.

Löysin itseni kysymästä, että mitä siitä, jos en kehity ammatillisesti tai hyödynnä entistä osaamista? Mitä siitä, jos ura ei etene tai omakotitalo rakennu?

Upeinta oli siihen vastata - ja ihan sydämestäni: ei sitten yhtään mitään.