Tulin melkein vuosi sitten tammikuussa joululomalta Brasiliaan ja sain
päivitetyt kuulumiset siltä kolmelta viikolta, mitä olin ollut poissa.
Eniten silloin sisintä riipi yhden tutun perheen
ajankohtaiset. Neljä sisarusta oli ollut äitinsä kanssa kerjäämässä koko
joulun. Pienin, 7-vuotias, oli laitettu itsekseen kaupungin toiselle laidalle,
koska se tienaa parhaiten niin.
Äiti oli tehnyt diilin, että hän saa tuotoista 50% ja
tytöt saavat jakaa lopun keskenään.
Siellä meni joulu. Meidän tiimi oli heidät nähnyt ja
ollut ihan tippa silmäkulmassa ja miettineet, millaista elämä on kun
joululahjat pitää kerjätä.
Minä kauhistelin. Kaikki kauhisteltiin.
Sitten länsimainen ajatusmaailma sai perspektiiviä.
Meillä on täällä vapaaehtoisena yksi Ned, joka on
itse lähtöisin slummista. Hän pysäytti meidän kauhistelun ja kertoi omista
lapsuusjouluista.
”Oli ihan parasta aina se kerjääminen. Ihmiset oli
joulumielellä, saatiin tosi paljon lahjoja joka kerta, ja rahaa. Lisäksi
saatiin tehdä jotain äitin kanssa kerrankin yhdessä, eikä meidän
alkoholisti-isä ollut mukana. Ne on mun lapsuuden ylivoimaisesti parhaat
muistot”.
Näin.
Minä ja minun suomalainen pääni.
Toki se kerjääminen on surullista ja perheen tilanne
ylipäänsä, mutta minulla oli vaan se suomalainen näkökulma ja idylli lumisesta
joulusta ja joulupuun rakentamisesta kun kuusen pienet kynttiläiset valaisevat
kauniisti. Siinä on onni ja autuus ja jokaisen joulu.
Ei sen kaikille pidä olla sitä ollakseen onnellista.
Mind. Blown.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti