Pimeillä kaduilla

Kellon on puoli kymmenen illalla, lämmintä on vielä melkein kolmekymmentä astetta - se on laskenut päivän reilusta neljästäkymmenestä onneksi tähän että kärsii nukkua. 

Kävelin kotiin tuosta lähellä olevasta ravintolasta, jossa käytiin turvatalon tyttöjen kanssa syömässä joulun kunniaksi. 

Tytöt kauhisteli, kun kerroin että kävelen viimeiset kadut kotiin itsekseni. 

Otin korvikset pois, sormuksen piilotin lompakkoon ja kellonkin laitoin taskuun. Kännykän olin piilottanut jo aiemmin rintsikoihin kainalon alle, se on paras paikka ja puhelin pysyy paikoillaan jos vaikka tarvitsee juosta. 

Yhdellä kadulla näin että joku kääntyi kulman takaa ja lähti kulkemaan kohti. Meni muutama askel kun tunnistin tulijan naiseksi. Huokasin helpotuksesta ja tämä toinen nainen samoin. Käveltiin vastakkaisiin suuntiin ja toisemme ohittaessa katsoimme silmiin ja hymyilimme yhteisymmärryksen merkiksi. 

Että huh, nainen, ei hätää. Että täällä me kaksi, hiekkaisilla ja pimeillä kaaduilla toisistamme turvaa hakien, kirjaimellisesti koruttomina ja nopeasti askeltaen kotia kohti. 

Tähän turvattomuuten tottuu. Sen kanssa oppii elämään ja siitä tulee tavallista. Ei edes muista, että se voisi olla eri tavalla. Että kännykkää voisi katsoa kadulla tai siihen puhua, tai että voisi rauhassa kävellä mihin vaan milloin vaan. Tai että ihmisiin voisi luottaa, olla odottamatta että jokainen vastaantulija olisi nainen, samanlainen.

Tuota luottamusta harjoittelen ensi viikolla jo Suomessa. Joulupäivänä hyppään koneeseen ja iäisyydeltä tuntuvan matkan jälkeen koittaa luminen Suomi. Ah ja voih. Koti ihana, mutta siirtymät ei aina niin helppoja. Onni on pakkanen ja se, että voi nukkua peitolla tai kahdellakin niin halutessaan. 

Sitä odotellessa käyn laittamassa ovet triplalukkoon ja varmistan että muurin portti on visusti kiinni.  

Shores Legacy

Täällä Shoresilla on joitain juttuja, jotka on niitä mitä voin aidosti kutsua omakseni ja niistä yksi on kokonaisuus nimeltä Shores Legacy. Se on unelmavalmennus, joka on osa meidän kouluja joka vuosi ja jota olen vienyt slummeihin ja nyt haaveilen sen toteuttamisesta yritysten parissa, niiden, joilla on enemmän resursseja mutta samat kysymykset kuin vaikka sillä ystävälläni Mayaralla slummissa. Toiveet on toiset, mutta polku sen toteuttamiseen sama.

Olen valmentanut satoja ihmisiä, työnhaun parissa lähinnä, mutta täällä nyt unelmien, kutsujen ja oman paikan löytämiseen liittyen ja melkein vahingossa se jotenkin itsestään on solahtanut sellaisiin mittasuhteisiin, että saan liikuttuneena kuunnella opiskeijoiden todistuksia siitä, mitä kaikkea muutaman tunnin opetussetit ovat saaneet liikkeelle heidän elämässään. 

Eilen sain viestin Geovanalta, joka oli mukana tammikuun valmennuksessa. Hän kirjoitti, että yhtenä unelmanaan oli lähteä vaihto-oppilaaksi, joka on nyt toteutumassa, hän lähtee Eurooppaan ensi vuonna oppimaan lisää englantia - joka oli myös unelmalistalla - ja menee talvella, jolloin pääsee näkemään lunta, yksi unelmistaan myös. Lisäksi hänellä on nyt järjestynyt passi, jonka laittoi listalle. Lisäksi hän on auttanut äitiään avaamaan pienen ravintolan, joka on muutanut koko perheen tilanteen täysin ja auttanut heidän naapurustossa muuttamaan turvallisempaan paikkaan. Nämä voi monelle meistä olla pieniä askelia, mutta täällä pelkästään tuo, että jollain on passi tai mahdollisuus lähteä ulkomaille ovat aikamoisia lottovoittoja.  

Yksi paikallinen nuori mies laittoi minulle Instagramissa viestin, että haluaisinko tulla tutustumaan heidän täällä Recifessä aloittamaan järjestöön, joka tekee töitä katulasten parissa ja kehittää keinoja rahoittaa koulutusta näille lapsille. 

Etelä-Brasiliassa järjestetään konferensseja, jotka sai alkunsa meidän yhteisistä seteistä; eräät perusti adoptiotoimiston, yksi aloitti toivomansa opinnot sosiaalialalla tänä syksynä, viime vuoden kurssilta yhden opiskelijan haaveena oli lentomatka ja avioliitto, hän lensi tänne Recifeen viime viikolla ja menee naimisiin ensi kuussa, pääsen sitä paikan päälle todistamaan. 

Näitä viestejä tulee joka suunnalta ja minä ihmettelen sitä voimaa, mikä pienellä rohkaisulla on ja olen onnellinen, että saan omalta osaltani olla tällä paikalla, iloitsemassa niistä askelista, mitä opiskelijat ottaa ja innostamassa kulkemaan yhä pidemmälle. 

Aika helmi tämä(kin) minun duuni.

Siellä missä sydän elää

Miten voi olla jo lokakuu? Aika valuu vauhdilla, päivät seuraa toisiaan ja välillä ehdin miettimään, mitä oikein on mahtunut näihin päiviin. 

On ollut erilainen syksy, todella haastava ja silti olen löytänyt itseni pohtimasta, onko tämä elämäni vaikein vuosi vai sittenkin parhain?

Viime viikolla kävin Riossa. Sekin oli ihan yllärireissu, minulla ei ollut rahaa lippuihin tai mihinkään, mutta silti oli fiilis, että sinne pitäisi mennä. No, yksi meidän lähetyskoulun opiskelijoista nykäisi minua hihasta ja kysyi, olenko suunnitellut reissua. Sanoi, että jos olen, hän on valmis maksamaan lentoliput. Hengitin syvään ja ostin liput. 

Riossa satoi, vietin suurimman osan ajasta yhdellä saarella "mökillä" ja katsoin kaatosadetta, kirjoitin kymmeniä sivuja ja nautin viileydestä. Lepäsin. 

Näkymä mökiltä

Tapasin riolaisia julkkiksia yrityshotellilla, jossa oli uima-altaat ja kiiltävät lasiseinät. Samana iltapäivänä ajettiin sinne Gramachoon, kaatopaikan slummiin, jonne pitää mennä auton ikkunat avonaisina ja hätävilkut päällä - että eivät luule poliisiksi ja ammu. 

Kaksi kilometriä ennen slummia tiesin olevani paikassa, jonne oudosti kuulun. Siellä jakkupukutodellisuudessa, kiiltävien lattioiden ja korkokenkien maailmassa tunsin olevani muukalainen, vaikka ennen työskentelin sellaisessa itsekin ja hengitin sitä ilmaa. Nyt slummin ovella, tummien ihmisten keskellä, niiden kengättömien, olin yhtä hymyä. 

Istuin maassa Isaacin kanssa leikkien. Juttelin äitinsä kanssa ja kiertelin slummissa tutustuen muihinkin. Sabrina kysyi, onko Eurooppa jossain Goianian lähellä täällä Brasiliassa ja entä Recife, ihan uusi paikka hänelle. 

Katsottiin Gramachoa kukkulan päältä, suunnittelivat jonkinlaista vesiputkistoa, slummissa ei tähän päivään asti ole ollut juoksevaa vettä. Pian on. 

Kukkulan päältä näkee miten horisontissa poltetaan kaatopaikan roskia

Sinne kukkulalle kiivetessä autoin kahta pikkutyttöä nousemaan jyrkkää rinnettä, nostin heitä ylöspäin ja samalla pieni kengätön poika tarrasi minua jalasta kiivetäkseen korkeammalle. Siinä seisoin keskellä rinnettä ja mietin, että jos tämä olisi ainoa asia mitä ikinä elämässäni tekisin - auttaen niitä pieniä pidemmälle ja korkeammalle - olisin onnellinen. 

Majapaikkaan palatessa mietin, miten hyvä on löytää se paikka, jossa on kotonaan ja jonne kuuluu. Löytää heimonsa ja ihmisensä, sydämensä sykkeen ja syynsä elää.

My tribe

 

Elämän ja kuoleman välissä

Maanantaina juhlittiin yhtä minun brasilialaisista tyttäristä. Hän täytti 19-vuotta ja sai samana päivänä kuulla elämänsä parhaita uutisia, unelmien uskomattomasta toteutumisesta ja tulevaisuutensa mullistavasta mahdollisuudesta. Sitä iloittiin, oltiin että iik miten siistiä. Illalla yhden meidän tiimiläisen kanssa kirjoiteltiin, miten ihmeellisen siistiä on saada olla osa sen neidon elämää ja kulkea sitä tietä prostituutiosta ja aineista tähän ja tästä eteenpäin ja miten siunattuja ollaan että juuri me saadaan tässä olla. 

Eilen illalla - päivä synttäreiden jälkeen -  istuin ensiavun aulassa tyhjyyteen tuijottaen ja tästä samasta neidosta tietoja odottaen. 

Hetkeä aikaisemmin hän oli vajonnut voimattomana mun käsivarsille, valahtanut tajuttomaksi kerrottuaan ensin että voi todella huonosti. Silmät ei reagoineet valoon, pulssi heitteli. Saatiin kannettua hänet autoon, ajettua lähimpään ensiapuun, jossa lääkärit ei päästäneet kuin yhden meistä neljästä mukana olleesta mukaan "punaiseen huoneeseen", sinne missä mennään jonojen ohi hätätilassa.

Ystävä laittoi sieltä huoneesta viestiä, että eivät löydä pulssia. Pidätin hengitystä siellä oven ulkopuolella, olin että näin tämä tarina ei muuten lopu. Ei tällä tavalla rumasti, ei kaiken sen hyvän jälkeen.

Lopulta pulssi palasi. Lääkäri sanoi, että tämä kaikki johtui siitä, että keho reagoi vaarallisesti huumeisiin. Kävi ilmi, että tämä meidän edellisenä päivänä synttäreitä viettänyt ystävä oli huumattu. Hän oli huomannut jotain olevan pielessä ja tuli meidän baselle, onneksi, koska jos taju olisi lähtenyt kadulla, en edes uskalla ajatella mitä olisi voinut käydä. 

Loputtomalta tuntuneen illan jälkeen palasin kotiin, kaaduin sänkyyn ja mietin, miten monta kertaa sanon tälle kaikelle vielä kyllä. Sille, että tämä on oikeasti elämän ja kuoleman kanssa taiteilua, sille, että tunteet heittää katosta lattiaan ja välillä pitää aidosti pelätä, mitä päivät pitää sisällään. 

Tänään pidin tätä ystävää sylissä, itkin niin etten pitkään aikaan. Se kysyi olinko vihainen siitä että aiheutti meille huolta. Olin että en, kun ihan tajuttoman onnellinen että hän on elossa ja kunnossa. Koko päivän olen ollut vähän hiljainen kaiken tämän jälkeen. Sanaton myös siksi, että näissä hetkissä huomaan, että olen kai sittenkin oppinut täällä rakastamaan. Niin että sattuu. Niin että olisi valmis laittamaan henkensä alttiiksi toisen puolesta, jos tarvitsisi. 

I am forever changed ja jotenkin tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Että en minä täällä näitä ihmisiä varten varsinaisesti ole, tämän kaiken voisi tehdä kuka tahansa muukin. Minä tulin tänne rakastamaan, oivaltamaan mitä se oikeasti on, oppimaan Häneltä, joka rakasti ensin.

Valtaistuinsalissa

Eilen lähdin pitkästä aikaa katukirkkoon. Puisto oli täynnä ihmisiä, lapsia oli kymmeniä. Ensimmäiset juoksi syliin heti kun nousin autosta. Ei ne minua tunteneet, mutta tietävät että me tullaan torstaisin ja leikitään.

Meitä oli iso tiimi ja silti jokaiselle riitti tekemistä. Pelattiin palloa, hypittiin narua, lakattiin kynsiä, piirrettiin, tarjottiin puhdasta vettä, rukoiltiin, annettiin halauksia ja kaikilla oli kivaa.

Yhdellä oli kitara ja se lauloi meille tuttua laulua, joka menee portugaliksi näin:

”Me leva à sala do trono. Mostra a Tua beleza, quero ver Tua face…”

”Vie minut valtaistuinsaliin, näytä kauneutesi, tahdon nähdä kasvosi…”

Ja siinä punaisella matolla istuessani, timantteja taas yhden pienen kanssa piirtäessäni oivalsin, että tässähän me ollaan.

Valtaistuinsalissaan. Hänen kauneutensa äärellä, kasvojaan katsellen.

Niitä pieniä.

Isompiakin.

Puiston hämärässä, liiman hajussa.

Kotimatkalla autossa oli hiljaista.

Osa meidän tiimistä oli opiskelijoita ja kadulla ekaa kertaa. Moni itki.

Yksi kertoi, että itkee sitä inhimillistä kurjuutta ja elämän rumuutta, mitä siellä näki, mutta samalla sitä toivoa, mitä sinne syttyy noiden iltojen myötä ja että näkee nyt eri tavalla – näkee Jeesuksen silmät niissä silmissä ja vastaa Hänen hymyynsä.

En malta odottaa taas ensi viikkoon.

Kolme vuotta tässä maassa

Eilen tuli kolme vuotta täyteen Brasiliassa. 

Mietin, että nämä on olleet ehkä elämäni haastavimmat ja samalla kauneimmat vuodet. Että jollain tavalla ne kulkee käsi kädessä, se kun arki vaatii venymään ja se, miten se kaikki palkitsee. 

Minä olen muuttunut. Meidän työ täällä on muuttunut. Ihmiset, joiden parissa tehdään töitä ovat muuttuneet. 

Olen opetellut uuden kielen, joka vieläkin välillä ärsyttävästi takkuaa ja haaveilen mahdollisuudesta ottaa portugalin tunteja. Kuitenkin vedän tapaamisia ja ryhmiä portugaliksi ja säälin niitä jotka sitä minun huonoa kieltä joutuu kuuntelemaan.

Olen oppinut ymmärtämään tätä brasilialaista kulttuuria, joka aluksi tuntui ihan hullulta ja edelleen ajoittain yllättää. Silti solahdan siihen oudon sujuvasti mukaan ja ymmärrän sitä, vaikken välttämättä käyttäydy sen mukaan. 

Olen ottanut riskejä ja elänyt palkatta ja ilman varmoja säännöllisiä tuloja niin että ruoka ei ole kertaakaan loppunut tai vuokra jäänyt maksamatta. Se on ihme ja joka päivä mietin, että samalla se on ihan hullua ja niin kaukana siltä kuuluisalta mukavuusalueelta, mutta välttämätöntä täällä eläessä. Nimittäin ne riskit ja uskossa tehdyt hypyt. 

Olen nähnyt ihmeitä ilman määrää. Lukemattomia. 

Olen itkenyt ja nauranut enemmän kuin Suomessa yhteensä varmaan koskaan. 

Ja ehkä parasta kaikessa, olen saanut elämääni sellaisia ihmisiä, joita en missään muualla olisi voinut löytää ja kohdata. On ne mutaisten ja alkeellisten slummien kodeista tai kaduilta tai meidän tiimin sisältä, tänne asti on pitänyt tulla heidät löytääkseen. Olen saanut myös uusia ystäviä, sellaisia, jotka tositilanteen tullen olisi valmiita laittamaan henkensä altiiksi muiden puolesta, minunkin.

Aika kiitollinen fiilis. 

One of these days again

Täällä on päiviä ja on päiviä. Eilen oli hyvä päivä. Sellainen inspiroiva, minä pidin ekat mentorointisetit mun opiskelijoille ja olin innoissani niiden innosta ja itketin niitä kertomalla tositarinoita täältä, joiden erityisyyden aina itse unohtaa mutta muiden reaktiot muistuttaa, että aika helmiä hetkiä täällä saa elää. 

Tänään vein tiimejä slummiin, yhteen näistä meidän rähjäisimmistä paikoista. Olen ollut kolme viikkoa pois pelistä sairastelujen vuoksi ja vähän pihalla siitä mitä missäkin tapahtuu. Olin innoissani siitä, että vihdoin pääsen tapaamaan ihmisiä ja näkemään, missä mennään ja mitä upeaa kenenkin elämässä on tapahtunut.

Sitten kuulin, että yksi mun ystävä sieltä slummista oli tappanut toisen minun ystävän. 

Piti hengitellä hetki. 

Nämä uutiset kulkee mukana pitkin päivää ja palaa mieleen. Ja ne monet, monet hetket heidän kodissa, aidot jutut ja itkut ja naurut, äitiyden haasteet, raskaudet, kipuilut, onnistumiset...

Ja nyt tämä ystävä on paossa poliiseja, lapsineen kai, omiensa ja sen ystävän. Meidän huoli on suuri ja toki surukin ja hämmennys, että miten tässä näin kävi?

Opiskelijoille vakuuttelin, että kyllä täällä oikeasti on hyviäkin uutisia välillä. Ja sitten on näitä hulluja päiviä ja hetkiä, kun ei tiedä, mitä ajatella. 

Kulttuurishokkeja

Meillä on tällä alkamassa kolmen kuukauden mittainen lähetyskoulu, jossa minä olen mukana opettamssa ja tulkkaamassa ja kuskaamassa ja mentoroimassa ja ties mitä. 

Hain yhden opiskelijan lentokentältä ja tajusin, että vaikken itseäni millään identifioi brasilialaiseksi, olen välillä yllättävän brassi sitten kuitenkin, tai vähintään tosi tottunut elämänmenoon täällä koillisessa. 

Tämä tyyppi, jonka noudin, on sellainen nuori jantteri pienestä kaupungista tuolta etelästä. Ensitöikseen se valitteli, miten kamalan kuuma täällä on. Minä pidätin naurua ja olin että kamoon, täällä on oikeasti viileä, tänään on vain +25 astetta mikä on ihan hiton ihana ja samalla meille tosi viileä päivä. Että odota vaan marraskuuta.

Lähdettiin ajamaan meidän baselle. Jätkä kauhisteli liikennettä, sanoi että kaikki muistuttaa häntä Intiasta ja että pelottaa. Minua nauratti taas. Minulle tämä liikenne on normaalia kaaosta, siellä sukkelehditaan se mikä pystytään ja toiset autot nähdään haasteina jotka pitää ohittaa ensi tilassa. Moottoripyörät puikkelehtii missä tahansa välissä ja taitavan kuskin tietää siitä, että se ei koskaan osu niihin. Mulla oli alla hyvä auto ja me päästiin sujuvasti perille.

Ajettiin rantatietä. Tyyppi ääneen ihaili turkoosia merta ja rantaa. Olin että tämä on yksi rumimmista rannoista tässä lähellä ja että veteen ei saa mennä koska hait on oikeita ja tuo ranta muutenkin täynnä huumeneuloja, mutta odota kun pääset jonnekin oikealle biitsille. 

Sitten saavuttiin meidän Candeiasiin, tähän naapurustoon jossa me eletään ja ollaan. Tiet on hiekkaa, kuoppaa, lätäkköä ja eläimiä. Tyyppi otti kuvia kuin kauempaakin tullut turisti ja oli että miten ihmeessä te voitte asua täällä. Minä siihen, että tämä on ihan paras mesta ja pian pääset slummiin, toithan kumpparit? 

Luvassa on siis kulttuurishokkeja myös muille kun niille, jotka saapuu maan rajojen ulkopuolelta. Aika avartavaa oikeastaan. 

Sairastelua

Just kun olin että ah, miten onnellista on olla terve ja että kylläpä hyvinvointia osaa arvostaa kun on pari viikkoa nukkunut ja kärvistellyt pahoinvoivana tässä tuhannen asteen helteessä, niin minuun iski yllättäen järkyttävä nivelsärky ja tärisin viltin alla kuumeessa. Olin että sain jonkun denguen tai chikungunyan, jotka on kumpikin täällä tropiikissa ihan todennäköisiä epidemioita ja siitä ärsyttäviä, että niihin ei juuri lääkkeet pure. Kypsytti, koska tuntuu ettei tässä ole tervettä päivää ollut tämän kuun aikana kuin muutama.

Kaksi päivää kärsin niistä nivelkivuista ja käytännössä nukuin ja tarvitsin apua ihan vaikka oven lukitsemiseen, kun ranteet ei taipuneet sen vertaa. Nyt sitten kolmantena päivänä olen että mikä nivelsärky ja olotila on 90% normaali. Mikä lie trooppinen pöpö tuokin taas oli. Nyt toivon, että se on menossa täysin ohi ja saan vihdoin palata normaaliin. Olen kolmena perättäisenä viikkona joutunut perumaan vauvavuoron ja kaiken muunkin olennaisen ja olen aikalailla valmis arkirytmiin jo. 

Hauskintahan tässä on, että brassien mielestä kaikki tämä sairastelu on puhtaasti sen syytä, että täällä on kausi vaihtumassa talvesta kevääseen. Kaikkeen ne tarjoaa vastaukseksi sitä. Minä yritän selittää, että nämä pienet kaudenvaihtelut ei minun suomalaiseen kroppaani paljoa vaikuta, en saa vatsapöpöä vaan siksi, että sää oli eilen kaksi astetta kuumempi tai viileämpi. Ne ei millään ymmärrä, että miten minä en tule pahoinvoivaksi kun Suomen kesästä tulen tänne. Mitkään bakteeriselitykset ei tunnu merkitsevän, mutta lämpötila on aina kaiken pahan alku ja juuri. Etenkin ne "vaihtelut". 

Tämä elokuu on säidensä puolesta muuten tosi miellyttävä. Sadekausi alkaa olla ohi, mutta lämpötilat on sellaiset Suomen heinäkuumaiset, ei ole liian kuuma ja illalla voi laittaa halutessaan pitkää päälle. Yöt on suhteellisen viileät, lämpötila jää reilusti alle kolmenkympin ja se on aina onnellista. Tuuletinta pitää tietysti pyörittää ja suihkussa on käytävä vähintään kahdesti päivässä, mutta verattuna loppuvuoteen, elokuu on ihan mun suosikki. 

Täällä taas!

Huhuu, onko siellä ketään? No täällä on, vihdoin.

Suomen kesä päättyi ja olen täällä Brasilian lopputalvessa nyt neljättä viikkoa jo vähän kaaoksesta selvinneenä ja arkeen taas hiljalleen palaavana.

Kesä oli hyvä. Oli lämmin, oli pitkiä iltoja, perhettä ja ystäviä, Fazeria, kesäelämää.

Palasin Brasiliaan niin että meidän taidekoulun viimeiset päivät oli käsillä ja pölähdin keskelle luovaa porukkaa kotiin, joskin ilman asuntoa ja ensimmäiset viikot kuljin asunnosta toiseen matkalaukkuineni, milloin talovahdiksi ja milloin toisten vieraanvaraisuuteen luottaen.

Asiat kuitenkin yleensä ratkeaa rytinällä kun ne on ratketakseen ja vajaassa kahdessa viikossa hommat eteni niin, että yhtäkkiä minulla oli asunto, rämä autoni oli myyty ja uusi kausi edessä.

Olin että oho ja vau. Sitten iski joku helvetillinen tropiikin vatsapöpö – niin, taas – ja tätä kirjoittaessa olen edelleen toipilas, tässä mennään toista viikkoa jo. Edellisen viikon tuskailin tuhannen asteen helteessä pahoinvoivana kykenemättä syömään reiluun neljään päivään, olo alkoi olla aika heikko ja sain lopulta pakotettua itseni juomaan ja syömään edes jotain ja hiljalleen kunto tästä kohenee ja voiton puolella ollaan jo. Olen silti ollut ihan poikki ja voimaton, nukkunut paljon ja jättänyt kaikki vastuutehtävät muiden harteille kunnes olen taas täydessä iskussa.

Väitin viime viikolla, että oli ihan hiton kuuma ja yritin kahden tuulettimen voimin saada oloa siedettäväksi. Kävi ilmi myöhemmin, että oikeasti oli ihan normaali viileä elokuun sää, joku reilu parikymmentä astetta, mutta mun kehon lämmönsäätely oli niin pielessä tuosta taudista, että noroina valuva hiki oli sisäistä fiilistä, ei ulkolämpötilasta kertovaa. Hikeä valui litroittain ja mietin silloin, että en ehkä halua enää yhtään kautta tropiikissa ikinä.

Muuttokamojen purkamisen keskeltä olen onneksi kuitenkin ehtinyt turvataloon, Betaniaan ja slummeihin. Lastenkodissa olen pitänyt sylissä uutta keskosvauvaa ja samalla yrittänyt hallita neljän taaperon ja yhden isomman vauvan touhuja. Slummissa lapset juoksi kiljuen vastaan ja turvatalon tytöillä oli minun nimi tatuoituna käsivarteen, mustekynällä onneksi tosin. Olen nauttinut viileämmistä säistä, kironnut itikoita ja ihmetellyt tätä isoa perhettä täällä, josta saan olla osana.

Julistan tässä nyt, että ei enää vatsatauteja ja että hyvää ja kaunista ja paljon ihania ihmisiä tästä eteenpäin. Mä oon valmis!

Unelmaduuni

Se mun ystäväni Vitoria viittilöi mut luokseen toissailtana kun istuttiin vastakkaisilla puolilla huonetta meidän tiimi-illassa. Se kuiskasi, että oli saanut viestin työpaikasta, jota oli odottanut kauan ja että työt alkaisi maanantaina. Minä hypin epäsuomalaisesti tasajalkaa innosta, halattiin ja itkettiin molemmat onnesta. Siinä se sopersi, että kiitos. 

Ja tiedättekö ei mitkään työelämässäni saamat bonukset eikä ylennykset eikä kiitokset koskaan ole olleet sen vertaiset kuin Vitorian kuiskaama kiitos. Ennen ne satasien bonukset oli se mitä odotti ja ne viispistenollat ja hyvät kirjalliset palautteet, mutta ne kaikki kalpenee tämän rinnalla, hands down. 

Enkä minä edes tehnyt mitään. Tämä duunipaikka on ihan Vitorian omaa ansiota. Minä vain kannustin, sanoin että kyllä se sieltä vielä aukeaa, sä saat sen. 

Katsokaas kaksi kuukautta sitten Vitorialle soitettiin samasta paikasta. Hän oli ollut siellä parhaan ystävänsä kanssa harjoittelussa aiemmin. Paikkoja oli kuitenkin tarjolla vain yksi. Vitorialla on katto pään päällä, ruokaa ja tukea - koska transition house. Ystävällään ei oikein mitään, hän muutti heti meidän lastenkodista päästyään tätinsä luo, joka oli jättänyt tytön oman onnensa nojaan aika pian. 

Ja niin sen ensimmäisen puhelun silloin saadessaan Vitoria päätti antaa sen työpaikan ystävälleen. "Elisa tulee niin iloiseksi kun kuulee", se mulle intoili puhelimessa. Ja tulikin ja tarvitsi sen työn just sillon, että ei joutuisi kadulle asumaan.

Meidän voi olla vaikea käsittää, miten epäitsekäs teko se oli? Nämä tytöt on kasvaneet laitoksessa, aina kilpailleet kaikesta, huomiosta, huoneista, lahjoitustavarasta, tulevaisuudensuunnitelmista, menneisyyden kivuista, ihan kaikesta. 

Se, että laittaa ystävänsä unelmaduunin edelle, on ihan tosi iso juttu. 

Ihmettelin sitä sydäntä silloin ja niin teen nytkin. En ymmärrä, miten voin olla niin siunattu, että saan Vitorian rinnalla oppia - ja nyt juhlia, että se kaikki kannatti.

Sanoin että olen ihan superylpeä ja Vi hymyili.

Paluu arkeen

Se lakko muuten loppui. Meni pari päivää ja kaikki oli niin kuin ennenkin, enkä yhtään tiedä, saavutettiinko sillä mitään sen mullistavampaa. 

Recifen sairaaloissa alettiin taas tehdä leikkauksia. Bensaa tuli asemille yksi toisensa jälkeen, keittiön kaasusta on edelleen pulaa, mutta vähitellen sitäkin alkaa saada. Kaupoissa on hyllyt täynnä tavaraa eikä kukaan osta lihaa siinä pelossa, että se on sitä lakon aikana autoissa sulanutta ja uudelleen pakastettua ja myytyä tavaraa. Minulla on vieläkin sitä ostamaani kanaa ja tuolla hoitokoirallakin ruokaa.

Joku poika kuoli haihyökkäykseen toissapäivänä sillä samalla rannalla, missä se edellinen sai vakavia vammoja ihan äsken ja minä sain sähkölaskun maksettua, eikä tämän talon sähköaitaa ole vieläkään korjattu. 

Arki on palannut siis ihan normaaliksi melkein kuin noin vaan. 

Mun brasilia-väsymys jäi Rioon, jossa kävin viisi päivää vähän hengittämässä, jos nyt slummivierailujen suunnittelua voi sellaiseksi laskea. Ensi kerralla mennään sellaisiin slummeihin, joihin ei voi noin vaan mennä ilman poliisin taustatukea. Oon ehkä vähän lähetystyöntekijäistynyt, mutta musta se on vaan tosi siistiä ja innostavaa. 

For her

Osana minun mentorointia yhden meidän transition housen tytön kanssa on auttaa häntä löytämään työpaikka. Hän on valmistunut koulusta ja yhtenä ehtona meillä oloon on se, että joko opiskelee tai tekee töitä.

Suomessa ollessani toimin viimeiset neljä vuotta työelämävalmentajana, joten kaikenlainen työnhakuun liittyvä opastaminen ja ohjaaminen on minulla enemmän kuin selkärangassa. Mitä nyt kulttuuri ja kieli on eri ja täällä on omat erikoisuutensa mitä tulee työelämään, mutta peruspalikat on lopulta aikalailla samat.

Istuin ystäväni Vitorian kanssa nettihakemusta väsäämässä kun mieleeni tuli elävästi vuosien takainen työ eri puolilla Suomea mitä erilaisempien ihmisten vieressä istuessa ja niitä samanlaisia hakemuksia täytellessä. Kysymykset on samat, ruudulla ja työnhakijan mielessä.

Sitten kuulin ne sanat, joiden lähteen tunnistan, koska Isä aina niin pehmeästi mieleeni laskee, ”I trained you for this, for her”, ne vuodet siellä piskuisilla pienillä paikkakunnilla, Kokemäeltä Hyrynsalmelle, ne oli vasta alkua, ne oli että oppisin sen maailman läpikotaisin, työnhaun ja kuviot, että voisin olla täällä, tätä Vitoriaa varten, orpoa brasilialaista tyttöä, joka asuu hiekkatien varrella, jolla ei ole tukiverkkoa, ei äitiä eikä isää - mutta minä olen.

For her.

Sitä jättää maansa ja kansansa, hyvinvointivaltionsa - asfaltoidut tiet ja toimivan sosiaaliturvajärjestelmän,  kielensä ja kulttuurinsa kantaakseen osaamisensa ja lahjansa ja antaakseen ne käyttöön paikassa, jota vähiten odotti, rakentaakseen perintöä, jota ei vielä edes ymmärrä, legacya, joka voi olla yhden neidon elämä. Ja se riittää.

For her.

Sanon yhä ja aina sanon kyllä näille vitorioille, niille jolla ei juuri mitään ole, mutta jos minulla on jotain antaa, for her, sanon kyllä, loputtomiin.

I am trained for this.