Uruburetamassa

Kävelin kevätauringossa eilen ja jostain tuli mieleen toissa vuonna toteutettu reissu Brasilian pohjoisosassa sijaitsevaan Fortalezaan. Entinen kämppikseni meni siellä naimisiin ja iso osa meidän tiimistä matkusti tunnin lentomatkan päähän häihin. Minä ja yksi ystäväni jäätiin sinne pitkäksi viikonlopuksi aikomuksena tutustua kaupunkiin paremmin. Muutama meidän tiimiläinen on kotoisin Fortalezasta tai sen lähistöltä ja meillä oli etuoikeus päästä tutustumaan heidän koteihinsa. Toisen äiti kutsui meidät yhteen kaupungin vaarallisimmista slummeista sunnuntailounaalle, sinne ahtauduttiin pieneen kotiin ja syötiin yksi parhaista aterioista ikinä. Toisen luona illastettiin ja sitten seuraavana aamuna aikaisin otettiin uber ja matkustettiin parin tunnin matka sisämaahan, yhden meidän tiimiläisen pieneen kotiin Uruburetaman kylään.

"Noustaan sitten sellaiselle rinteelle, se varmaan on ok? Siinä on vähän nousua", tämä tiimikaveri oli etukäteen kysynyt. Minä ja ystäväni nyökyteltiin varmoina kunnostamme ja oltiin, että ei mitään ongelmaa, kiva päästä näkemään maisemia. 

Me noustiin sille kukkulalle lähes kaksi tuntia ja minä melkein kuolin jo ennen puoliväliä. Nousu oli tosi jyrkkää, kuljettiin pientä polkua pitkin, eikä maisemia siinä paljoa voinut katsoa kun pidättelin oksennusta. Tiimikaverini kulki sen matkan reteästi varvassandaaleissa ja tuli tyylikkäästi vielä alaskin kaatumatta. 

Maisemat nousun puolivälistä

Huipulla oli pari alkeellista taloa, paljon sellaista kasvillisuutta, mitä en ole ikinä nähnyt ja hengästyttävät maisemat (ja kyllä, olin muutenkin hengästynyt...). Poimittiin hedelmiä suoraan puista ja löysin vihdoin sen kuuluisan paikan, missä pippuri kasvaa, niitä nimittäin kasvoi siellä puun runkoa pitkin monessakin kohtaa. Saatiin kunnia lounastaa yhdessä niistä taloista, ne oli tiimikaverini sukulaisia ja riisi ja pavut ei ehkä koskaan olleet maistuneet niin hyvältä. Ensimmäinen hörppy jääkylmää vettä oli myös jotain ihan taivaallista kun ylös asti päästiin. Siinä en paljoa miettinyt, oliko vesi filtteröityä vai ei, joku vatsapöpön uhka ei siinä vaiheessa tuntunut oleelliselta. 

Kohteess

Alas palattiin samaa reittiä ja se oli yhtä taiteilua myöskin, en käsittänyt enää siinä vaiheessa, miten olin selvinnyt rinteen huipulle ehjänä. Perillä alhaalla meille tarjottiin tiimikaverini olohuoneessa tuoretta mangomehua, enkä tiedä onko mikään mehu koskaan ollut parempaa. Lopuksi saimme moottoripyöräkyydin bussipysäkille ja sieltä tultiin kolme tuntia hotellille. 

Jotenkin se tiimikaverini alkeellinen koti, sukulaistensa elämänmeno kukkulan huipulla, tuore mangomehu on jääneet mieleeni yhtenä parhaista kokemuksista Brasiliassa. Ehkä siksi, että se on ollut aitoa elämää kaukana tavallisesta ja vaikka olen ties missä slummeissa vieraillut, on siinä jotain erityistä, kun saa ystävien kotiin mennä ja samalla heidän tarinaansa linkittyä  yhä vahvemmin. 

Nyt tämä tiimikaveri on palannut kotikaupunkiinsa eikä työskentele enää Recifessä, näin häntä pitkästä aikaa yksissä häissä tänä keväänä. Kummallakin oli kyyneleet silmissä kun kuulumisia vaihdettiin. Naurettiin meidän vuoriseikkailulle ja kaikille niille muille hetkille, mitä ehdittiin yhdessä työtä slummeissa tehden kokea. 

Näitä haluan lisää. Kiipeämisiä, alkeellisia koteja, ihmisten tarinoita ja sitä mangomehuakin. 

Odottakoon Brasiliassa taas uudet seikkailut, kun sinne asti pääsen. Uutta ja ihmeellistä, niitä juttuja mitä muistaa vuosienkin päästä.

Koronakevät kaukana tropiikista

Tätä kun kirjoitan niin tilanteet ovat eskaloituneet ja tätä koronakreisiyttä eletty nyt jo toista kuukautta, tässä välissä olen lähetellyt uutikirjettä ja elämöinyt Instagramissa ja vähän Facebookissakin, mutta tänne en ole mitään päivittänyt siitä, että tadaa, nyt olen Suomessa ja hetken olenkin. 

Olin siis onnellisesti maaliskuussa palannut Brasiliaan eikä minulla ollut aikomusta tulla sieltä koronan alta pois, vaan ajattelin että epidemia pyyhkäisee yli ja tulen sitten kesällä Suomeen niin kuin olin ajatellutkin. No, tilanne toki eteni vauhdilla eri puolilla meidän kaikkien yllätykseksi ja siinä vaiheessa kun Eurooppa alkoi laittaa rajoja kiinni, oli kiire päättää, mitä teen. 

Päätin tulla Suomeen. Brasilia meni vauhdilla sekin karanteeniin ja kadut alkoivat autioitua - rikosten määrät kohosi pilviin sillä samalla viikolla minkä minä odottelin Portugalissa pari päivää lentoa Suomeen peruuntuneen tilalle. Brasiliassa on tilanne huonontunut jatkuvasti ja henkirikoksia tehdään enemmän kuin tavallisesti, monesta syystä, mutta myös siksi, että ainakin Recifessä päätettiin, että tuhkausta ja hautaamista varten ei tarvitse nyt epidemian aikana näyttää kuolintodistusta. Käytännössä siis henkirikoksen uhrin voi haudata ilman että rikos selviää, voi sepittää tarinan koronasta tai ties mistä ja sitä ei koskaan selvitetä. 

Recifessä on sekä yksityksen että julkisten sairaaloiden tehopaikat nyt täynnä, ihmisiä kulkee kadulla kuin ei mitään, katson kauhulla uutiskuvia ja videoita täysistä kaduista, pankkijonoista ja luen Brasilian presidentin arvioita tilanteesta päätäni pudistellen. 

Suomi on yksi onnela, enkä tiedä ymmärrämmekö me sitä oikeasti koskaan. On kyse sitten kriisinhoidosta, viestinnästä, kansalaisten turvallisuuden takaamisesta tai jopa taloudellisesta hyvinvoinnista, meillä menee niin hyvin että sokaistumme sille ja pandemian keskelläkään ei siihen välttämättä herätä. 

Olen täällä onnelassa niin kauan, että Brasiliaan on turvallista palata, on pakko odottaa että korona väistyy, mutta myös katsottava, mitä tapahtuu kaduilla ja milloin niillä on turvallista myös päiväaikaan liikkua - en pelkää tai ole huolissani, mutta järkevä pitää olla ja nyt kun meidän työ on Brasiliassa seisahduksissa, on hyvä täällä hengitellä ja odottaa sopivaa hetkeä palata. 

Sillä välin videopuhelinlangat laulaa ja istun milloin opettamassa, mentoroimassa ja kokoustamassa ruudun ääressä. Onni on internet ja teknologia!