tiistai 28. helmikuuta 2017

Carnaval

 
Takana näkyy ihmismassaa, jota riitti silmänkantamattomiin

Karnevaalien viimeinen päivä kaikuu täällä Recifessä. Meidän kaupunginosan kadut on olleet viimeiset neljä päivää aavemaisen tyhjät ja elonmerkkejä on kuulunut lähinnä ikkunoista raikuvan samban muodossa. Jokaisessa talossa on jonkinlaiset bileet olleet meneillään kutakuinkin kellon ympäri viime päivät. Suurin osa ihmisistä suuntaa kuitenkin Recifen keskustaan juhlimaan, siitä katujen autius.  Rion sambakarnevaaleista nämä Brasilian toiseksi suurimmat karnevaalit täällä koillisessa eroaa siten, että täällä ei ole mitään kulkueita, joita mennään katsomaan, vaan musiikkia ja konsertteja on joka paikassa. Lisäksi täällä Recifessä tanssitaan ja soitetaan paikallista frevoa samban lisäksi. 

Tästä kun ajaa kymmenen kilometriä keskustan suuntaan ja siitä jos jatkaa vielä vähän matkaa sisarkaupunki Olindaan, vastassa on kirjaimellisesti miljoonia ihmisiä. Täällä on melkein kuin meidän suomalainen örvellysvappu, mitä nyt yhteen kaupunkiin olisi pakkautunut koko Suomen kansa ja sitä juhlintaa kestäisi useamman päivän. 


Talot koristellaan tietysti asianmukaisesti

Karnevaaleissa on minulle monta puolta. On kulttuurin kauneutta; sambaa, värikkäitä kulkueita, sambakouluja, jotka ovat harjoitelleet vuoden päivät kulkeakseen kaduilla soittamassa ja tanssimassa ja lapista vanhuksiin kaikilla joku naamiaisasu päällä ja paljon naurua ja iloa. Brasiliaa leimaa vahva erottelu köyhien ja rikkaiden välillä ihan kaikkialla, mutta karnevaalit on jokaisen juhla, carnaval das ruas, katujen karnevaali. Sinne sekottuu iloisesti kaikki tanssivaan massaan taustoista riippumatta ja kaikki on kuin yhtä isoa brasilialaista perhettä. 

Sitten on se surullinen puoli, silmitön ihmiskauppa ja seksiorjuus, murhat, ryöstöt, raiskaukset, kun karnevaaleilla "on lupa" tehdä mitä haluaa. Näitä on paljon. Poliisit ei pääse paikalle ihmismassoista johtuen ja kadut ei iltaisin ole turvalliset tavallisestikaan ja nyt eivät sitäkään vähää. Minua etoo nähdä vanhempia miehiä kulkemassa karnevaaleilla käsi kädessä teini-ikäisten tyttöjen kanssa, jotka he ovat ostaneet juhlien ajaksi omakseen. Moni meidänkin kadulla työskentelevistä ystävistä kertoi, että karnevaalit ovat taloudellisesti kultakaivos, mutta henkisesti ja fyysisesti ihan järjetöntä piinaa. 

Pernambucon osavaltion karnevaaleilla näkyy myös eräänlaista rituaalitanssia, tässä Maracatu-tanssijoiden värikkäät varusteet

Minä olin eilen karnevaalihumun keskellä osana meidän tiimiä ja siellä kymmenien tuhansien kapealle kadulle ahtautuneessa joukossa, korvia koskevan rummutuksen ja torvensoiton ytimessä kun koko joukko innoistui tanssimaan sambaa vaikka tilaa ei ollut yhtään. En päässyt eteen enkä taakse puoleen tuntiin, oli pakko odottaa, että porukka rauhoittuu ja heiluttava mukana sen minkä pystyin. Minun oikealla puolella oli iso joukko paikallisesta sambaryhmästä, jotka maalasivat itseään ja muita mustalla öljymaalilla. Voitte kuvitella, miten kivasti se väri värjää myös vaatteet ja miten raikas olo on polttavan auringon, noroina valuvan hien ja öljyvärin yhdistelmä. 

 Päätin, että ensi vuonna pukeudun johonkin hauskaan asuun ja siihen mennessä opettelen tanssimaan sekä sambaa että frevoa, jotta voin edes jotenkin sulautua joukkoon. Samalla tiiminä halutaan paremmin olla tavoittamassa ihmisiä ja etenkin lapsia, jotka tämän juhlinnan aikana ja keskellä kärsivät eniten. Enkä nyt tarkoita sitä, kun vanhemmat juovat. Vaan sitä, kun vanhemmat myyvät.

Monien fiilisten juhlinta onneksi päättyy huomenna, tuhkakeskiviikkona ja arki palaa uomiinsa. Minä aloitan sambaopinnot asap. 







sunnuntai 26. helmikuuta 2017

2/5

Täällä Etelä-Amerikassa tuo sukupuolten välinen tasa-arvo on välillä sellanen kiva ideaali, jota ei arjessa kuitenkaan näy. Asenteet on syvällä ja ne ei muutu hetkessä, enkä tiedä haluaako kukaan täällä edes muutosta. Sama ilmiö, kun täällä aikuiset ihmiset haluaa asua vanhempiensa kanssa hamaan kuolemaan asti, koska kukaan ei kannusta itsenäistymään.

Joka tapauksessa kadulla kulkiessa tällainen kaltaiseni mamuihminen saa paljon huomiota jo pelkästään siksi, että tukka on vaalea ja siksi, että ykinkertaisesti näytän ulkomaalaiselta. Naisten perään yleensäkin huudellaan ja vihellellään ja pidetään oikeutena kommentoida toisen ulkonäköä pelkästään siksi, että tuijottaja on mies ja ohikävelijä nainen. Sitten kun on tällainen mamunainen, se kommentoinnin ja tuijottelun määrä menee ihan överiksi. Minulla menee herne nenään sellaisesta, ja se menee vielä kaikenlisäksi ihan sinne nenäonteloihin asti. 

Niinpä olen sitten kehittänyt tällaisen systeemin, joka saa paikalliset kollegani pitämään minua ihan sekopäisenä eikä ne tiedä, haluaako ne enää kulkea kadulla mun seurassa. Pidän nimittäin uutena oikeutenani sanoa sitten itsekin sanottavani siitä huutelijasta tai tuijottelijasta - tätä on tasa-arvo, ystävät. Verbaalisesti en pärjää portugalilla näille paikallisille, mutta kyllä minä käsimerkkejä osaan. Enkä nyt tarkoita mitään keskaria, sen osoittelu nyt on mautonta missä päin maailmaa vaan. 

Heti kun kuulen jonkun kommentin tai huomaan jonkun tuijottavan, käännyn sitä tyyppiä päin. Katson ensin arvioiden päästä jalkoihin, lopuksi silmiin ja muodostan sormilla laskettavan numeron, tyyliin että nooo, en nyt tiiä, oot ehkä 2/5 ja sitten puistan nenää nyrpistäen vähän päätä tai teen käsillä sellaisen siinä-ja-tässä -eleen ja sanon ei kiitos portugaliksi. 

Sitä ei kukaan paikallinen täällä tekisi ikinä, mutta vitsit että saa tyypit hämmentyneeksi ja itselle hyvän mielen. Bring it on, huutelijat, make my day!

lauantai 25. helmikuuta 2017

All the feels

Täällä yhteen päivään voi mahtua monta tunnetta ja tapahtumaa, monesti mennään äärilaidasta toiseen ja tavallaan sitä sokeutuu näiden asioiden rankkuudelle, kun niitä tulee joka päivä jossain muodossa vastaan. 

Yhtenä aamuna slummimatkalla joku oli heittänyt roskakasan viereen ruumiin. Uhria oli ammuttu kasvoihin ja ruumis oli sytytetty palamaan, mutta vain alaraajat oli palaneet. Haju oli pistävä ja siihen kerääntyi paljon ihmisiä pällistelemään. Eniten näky kiehtoi lapsia, jotka käsittelivät tilannetta naureskelemalla ja vitsailemalla uhrista. Meidän koko tiimi kertoi myöhemmin, että vatsaa väänsi ja koko päivänä ei päässyt siitä näystä eroon. 

Saman päivän iltana juhlittiin meidän vuoden ikäistä lastenkotia. Oli kakkua ja naposteltavaa, iloista musiikkia ja tanssia. Lopuksi kaikki tytöt saivat kukin vuorollaan kertoa, mistä on kiitollinen. Meidän hoitajien ja koko porukan itkusta ei meinannut tulla loppua kun - välillä tosi hankalatkin - teinit kertoivat vuorotellen, miten elämä on muuttunut ja miten kiitollisia ovat siitä, että saavat nyt elää turvassa. 12-vuotias Jessica purskahti itsekin itkuun ja sai juuri ja juuri sanottua, että vielä vuosi sitten hän asui kadulla ja joutui myymään itseään pysyäkseen hengissä ja nyt hänellä on tällainen perhe. 

Samana iltana kaksi meidän lastenkodin tyttöä teki sovinnon. Viime lauantaina toinen jahtasi toista vielä puukolla ja vietiin sairaalaan rauhoittumaan. Psykiatria, psykologia tai psykiatrista sairaanhoitajaa ei kuitenkaan löytynyt, ja tyttö palautettiin meille. Nyt nämä kaksi halasivat toisiaan, puukkoa aiemmin pidellyt 17-vuotias sanoi, että oli rukoillut ja kokenut, että on vaihtoehtona pyytää anteeksi tai katkeroitua, eikä hän halunnut jälkimmäistä. Tämä on aika iso ihme. Jos tuntisitte tapaukset, ette uskoisi. En usko, että kaikelta draamalta jatkossakaan vältytään, mutta tämä on jo ihan tosi iso askel. 

Sitten sitä menee illalla nukkumaan eikä oikein tiedä, mitä ajatella. On niin monta fiilistä ja ajatusta ja ei aina itsekään meinaa uskoa, että tätä on se arki, mitä saan täällä elää. Ihan kaikkine väreineen.

torstai 23. helmikuuta 2017

Be a child again

Tiistaina käytiin kadulla. Levitettiin iso punainen kangas maahan ja vietettiin aikaa yhdessä ränsistyneessä puistossa, jossa on paljon huumekauppaa, lapsia imppaamassa liimaa, ihmisiä odottamassa ruokajakelua ja tyyppejä, jotka asuu siinä puistossa. Niillä on patjat ja hyvässä tapauksessa joku lakana siinä suojana. Tällä viikolla siellä oli paljon lapsia, poikia jengeittäin imppaamassa liimaa. 

Minä luin lastenkirjaa kahdelle pikkumuksulle siinä punaisella matolla. Kirjat on suurinta huutoa täällä, näille lapsille ei ole luettu koskaan ja kirjat kuvineen on ihmettelyn aiheita viikosta toiseen. Siinä me luettiin Mooseksesta kun paikalle tuli teini-ikäinen poika katsomaan, mitä me tehdään. Siihen hän istui mun viereen ja kysyi, saako hänkin lukea. Ojensin kirjan hänelle ja siinä se arviolta 16-vuotias poika yritti tavata niiden sivujen lyhyitä tekstejä. Hän ojensi kirjan takaisin minulle ja sanoi, että sori, en tiennyt että se on sun kieltä, englantia. Annoin kirjan takaisin ja kerroin kirjan tekstien olevan portugaliksi. Hän alkoi "lukea" kirjaa meille ääneen ja häpeillen esittää niin kuin osaisi lukea. Tarinasta tuli hieno eikä kukaan huomannut - minua lukuun ottamatta - että poika ei osannut lukea sanaakaan. 

Siinä me sitten hengattiin, luettiin kaikki mahdolliset kirjat mitä meidän katulaukusta löytyi, hän kuunteli tarinoita ihmeissään ja keksi omia tarinoita minun ja toisten lasten iloksi. 

Joka viikko löytyy aina niitä pieniä poikia, olkoonkin jo teinejä, joilla ei ole ollut lapsuutta iltasatuineen tai piirrustuksineen, jotka liimapäisään tulee siihen ihan viereen sykkyrälle ja pyytää, että voitko mulle lukea. Voidaanko piirtää yhdessä? Kerro mulle sun kodista ja kotimaasta. Puhutko myös meksikoa ja argentiinaa?

Ne samat pojat on voineet vain hetkeä aikaisemmin ryöstää jonkun siinä kadulla tai tapella verissä päin liimasta tai tehdä mitä vaan, mitä niillä kaduilla tapahtuu. Mutta siihen kun ne tulee, on vain pieniä poikia näkemistä ja kohtaamista vailla ja siksi minä illasta ja viikosta toiseen haluan sinne mennä. 

Se on sama kuin meidän lastenkodin tyttöjen synttäreiden kanssa. Niitä tuntuu olevan melkein joka viikko ja silti aina haluan mennä. Tällä viikolla yhden tytön 12-vuotissynttäreillä oli liikutuksesta itkevä sankari. Hänellä ei koskaan koko elämänsä aikana ole ollut synttäreitä tai edes synttärikakkua (joka täällä on iso lahja sankarille) ja kun siinä laulettiin onnittelulaulua ja hän puhalsi kynttilöitä itkuisin silmin, mietin, että vaikka miten välillä puuduttaisi jatkuvat juhlat ja pitkät illat, on ne aina kaiken sen vaivannäön arvoiset ja enemmänkin. 



keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Riisiä ja papuja, ei kiitos!


Ihan tsiljoona postausideaa ollut mielessä jo vaikka miten kauan, mutta siinä vaiheessa kun saan ne kirjoitettua tähän, netti pätkii niin että menee järki. Se menee nykyään harvemmin ja hitaammin kuin ennen, mutta menee kuitenkin. Brasilia opettaa. 

Kaikki aina kysyy, että mitä täällä syödään. Minäpä kerron:papuja ja riisiä, joka ikinen päivä. Tai minä en syö, en tykkää pavuista mitenkään erityisesti ja sama matsku päivittäin kyllästyttää ketä vaan. Minä syön vihanneksia enemmän viikossa kuin keskivertobrassi vuodessa. 

Kolmekymppinen kollegani meinasi nauraa pissit housuun kun näki mut syömässä porkkanaa. Kertoi, että ei ole ikinä nähnyt kenenkään syövän kokonaista porkkanaa tuolleen (kuorittuna, sellaisenaan) ja sitä piti esitellä kaikille ja ottaa valokuvia perheelle lähetettäväksi ja ihmeteltäväksi. 

Mun amerikkalainen kämppis puolestaan ei ole koko kolmenkymmenen elinvuotensa aikana koskaan leiponut mitään muutoin kuin valmiista sekoituksesta. Tein sämpylöitä ja ensi se kysyi, mitä ne on. Sitten se kysyi, että täh, saako täältä sämpyläleivontasekoituksiakin. No en tiedä, ihan ite tein. 

Valmiin sämpylän se söi maapähkinävoilla ja hillolla. Minusta se meni jo pyhäinhäväistyksen puolelle, mutta pistin kulttuurierojen piikkiin nieleskellen. 

Eilen ravintolassa joku paikallinen pikkumuksu kysyi, että mikä tuo on ja osoitti minun lautasella ollutta salaatinlehteä samalla kun joi nokkamukistaan kokista. 

Minä kokkaan suomalaista ruokaa tai jotain aasialaisvivahteista suomalaiseen makumaailmaan sopivaa sapuskaa ja olen siitä onnellinen. Salaatit pitää liottaa etikassa ja kaikki kuorimaton vihannes muutenkin, hintsusti työlästä, mutta kaikkea en jaksa koko ajan keittääkään. Kämppis syö amerikkalaisittain sipsejä lounaaksi ja suklaata välipalaksi telkkarin ääressä, mutta ei kokkaa mielellään ja sen kasvisten pilkkomista vierestä seuranneena päättelin, että ei ole varmaan koskaan juuri kokannutkaan. 

Ollaan me suomalaiset ihan sellasta terveellisen ruuan kansaa lopulta. Pitää tulla tänne maailmalle katsomaan, miten puhdasta se kotimainen ruoka on ja miten monipuolisesti meillä on kaikkea. Kesällä tuun käymään ja syön salaatinlehtiä pesemättä ja kurkkua kuorimatta, promise. 



lauantai 18. helmikuuta 2017

Ryöstöjä siellä ja ryöstöjä täällä


Kummallisesti sitä tottuu asioihin, jotka ei ole oikein. Siinä on jotenkin niin fine line, että mikä kuuluu kulttuuriin ja siihen tulee mukautua ja siihen, mikä kuuluu kulttuurin, mutta on vain yksinkertaisesti väärin. Se fine line tulee siitä, että sitä vaan adaptoituu vaikkei haluaisi, asioista tulee arkipäiväisiä, on ne miten typeriä tahansa.

Olen tottunut siihen, että saan aplodit ja kummarruksia kun vaihdan 20 litran vesipullon vesikoneeseen. Täällä sen tekee vain miehet, naiset ei ikinä koskaan milloinkaan, koska pullohan on - o-ou - painava. Olen myös tottunut siihen, että minun ajamista ihmetellään. Siihen, että työmaalla lopetetaan työt ja käännytään tuijottamaan kun ajan Kombilla ohi, etenkin jos on vielä miehiä kyydissä. Ajaako tuo vaalea nainen?

Minun kävelemistä ihmetellään. Brassit ei ainakaan täällä kuumassa koillisessa lähtökohtaisesti kävele, ellei sitten ole köyhä ja autoton. Minä näytän ulkoisesti (vaalea iho ja hiukset) rikkaalta ja minunkaltaiset ei kävele. Ei, koska on hiki ja ei, koska on autot. Ei, koska on nainen. Nämä meidän talon ihmiset käy autolla kaupassa. Tuossa sadan metrin päässä. True story. (Ja sitten autosta ne lastaa ne tuhannet pienet ostoskassit kaupasta tähän meidän pihaan anastettuihin ostoskärryihin ja ajaa sen hissiin ja asunnon ovesta sisälle. Fyysistä työtä voi vältellä aika pitkälle, olen huomannut.)

Ja nyt jotenkin hassusti olen tottunut siihen, että kaikenmaailman ryöstöjä vaan on koko ajan. Joulukuussa kotiinlähtöpäivänä (siis täältä Suomeen) pari meidän brasilialaista vierasta ryöstettiin aseella ihan basen ulkopuolella keskellä kirkasta päivää. Minä olin tullut basella puoltatuntia aikaisemmin kävellen samasta kohtaa. Tytöt oli niin paniikissa, että heidän rauhoittamiseen meni tunti. 

Meidän tammikuun koulun aikana ryöstettiin aseella uber-taksi ihan basen edestä. Samalla kyydissä olleet kolme meidän opiskelijaa ja uber-kuski menettivät kaiken mitä oli mukana, kuski toki sen autonsakin, että sillä kävi huonoin mäihä. 

Sitten on näitä lukuisia puhelinryöstöjä joka paikassa ja koko ajan. Niin paljon, että siitä on huolestuttavasti tullut arkipäivää. Kohautan vaan olkiani ja olen, että aijaa. 

Siihen ei pitäisi tottua. Se on väärin. Tämän maan taloudellinen tilanne on ihan syvältä ja nämä ryöstöt yleistyy koko ajan. Aina mietin, että no se on vaan puhelin, mutta eihän tässä vain siitä ole kyse. Jokaisella pitäisi olla oikeus omaisuuteensa ja vapauteen ja koskemattomuuteen. 

Huoh. Mutta minkäs teen?