Shores Legacy

Täällä Shoresilla on joitain juttuja, jotka on niitä mitä voin aidosti kutsua omakseni ja niistä yksi on kokonaisuus nimeltä Shores Legacy. Se on unelmavalmennus, joka on osa meidän kouluja joka vuosi ja jota olen vienyt slummeihin ja nyt haaveilen sen toteuttamisesta yritysten parissa, niiden, joilla on enemmän resursseja mutta samat kysymykset kuin vaikka sillä ystävälläni Mayaralla slummissa. Toiveet on toiset, mutta polku sen toteuttamiseen sama.

Olen valmentanut satoja ihmisiä, työnhaun parissa lähinnä, mutta täällä nyt unelmien, kutsujen ja oman paikan löytämiseen liittyen ja melkein vahingossa se jotenkin itsestään on solahtanut sellaisiin mittasuhteisiin, että saan liikuttuneena kuunnella opiskeijoiden todistuksia siitä, mitä kaikkea muutaman tunnin opetussetit ovat saaneet liikkeelle heidän elämässään. 

Eilen sain viestin Geovanalta, joka oli mukana tammikuun valmennuksessa. Hän kirjoitti, että yhtenä unelmanaan oli lähteä vaihto-oppilaaksi, joka on nyt toteutumassa, hän lähtee Eurooppaan ensi vuonna oppimaan lisää englantia - joka oli myös unelmalistalla - ja menee talvella, jolloin pääsee näkemään lunta, yksi unelmistaan myös. Lisäksi hänellä on nyt järjestynyt passi, jonka laittoi listalle. Lisäksi hän on auttanut äitiään avaamaan pienen ravintolan, joka on muutanut koko perheen tilanteen täysin ja auttanut heidän naapurustossa muuttamaan turvallisempaan paikkaan. Nämä voi monelle meistä olla pieniä askelia, mutta täällä pelkästään tuo, että jollain on passi tai mahdollisuus lähteä ulkomaille ovat aikamoisia lottovoittoja.  

Yksi paikallinen nuori mies laittoi minulle Instagramissa viestin, että haluaisinko tulla tutustumaan heidän täällä Recifessä aloittamaan järjestöön, joka tekee töitä katulasten parissa ja kehittää keinoja rahoittaa koulutusta näille lapsille. 

Etelä-Brasiliassa järjestetään konferensseja, jotka sai alkunsa meidän yhteisistä seteistä; eräät perusti adoptiotoimiston, yksi aloitti toivomansa opinnot sosiaalialalla tänä syksynä, viime vuoden kurssilta yhden opiskelijan haaveena oli lentomatka ja avioliitto, hän lensi tänne Recifeen viime viikolla ja menee naimisiin ensi kuussa, pääsen sitä paikan päälle todistamaan. 

Näitä viestejä tulee joka suunnalta ja minä ihmettelen sitä voimaa, mikä pienellä rohkaisulla on ja olen onnellinen, että saan omalta osaltani olla tällä paikalla, iloitsemassa niistä askelista, mitä opiskelijat ottaa ja innostamassa kulkemaan yhä pidemmälle. 

Aika helmi tämä(kin) minun duuni.

Siellä missä sydän elää

Miten voi olla jo lokakuu? Aika valuu vauhdilla, päivät seuraa toisiaan ja välillä ehdin miettimään, mitä oikein on mahtunut näihin päiviin. 

On ollut erilainen syksy, todella haastava ja silti olen löytänyt itseni pohtimasta, onko tämä elämäni vaikein vuosi vai sittenkin parhain?

Viime viikolla kävin Riossa. Sekin oli ihan yllärireissu, minulla ei ollut rahaa lippuihin tai mihinkään, mutta silti oli fiilis, että sinne pitäisi mennä. No, yksi meidän lähetyskoulun opiskelijoista nykäisi minua hihasta ja kysyi, olenko suunnitellut reissua. Sanoi, että jos olen, hän on valmis maksamaan lentoliput. Hengitin syvään ja ostin liput. 

Riossa satoi, vietin suurimman osan ajasta yhdellä saarella "mökillä" ja katsoin kaatosadetta, kirjoitin kymmeniä sivuja ja nautin viileydestä. Lepäsin. 

Näkymä mökiltä

Tapasin riolaisia julkkiksia yrityshotellilla, jossa oli uima-altaat ja kiiltävät lasiseinät. Samana iltapäivänä ajettiin sinne Gramachoon, kaatopaikan slummiin, jonne pitää mennä auton ikkunat avonaisina ja hätävilkut päällä - että eivät luule poliisiksi ja ammu. 

Kaksi kilometriä ennen slummia tiesin olevani paikassa, jonne oudosti kuulun. Siellä jakkupukutodellisuudessa, kiiltävien lattioiden ja korkokenkien maailmassa tunsin olevani muukalainen, vaikka ennen työskentelin sellaisessa itsekin ja hengitin sitä ilmaa. Nyt slummin ovella, tummien ihmisten keskellä, niiden kengättömien, olin yhtä hymyä. 

Istuin maassa Isaacin kanssa leikkien. Juttelin äitinsä kanssa ja kiertelin slummissa tutustuen muihinkin. Sabrina kysyi, onko Eurooppa jossain Goianian lähellä täällä Brasiliassa ja entä Recife, ihan uusi paikka hänelle. 

Katsottiin Gramachoa kukkulan päältä, suunnittelivat jonkinlaista vesiputkistoa, slummissa ei tähän päivään asti ole ollut juoksevaa vettä. Pian on. 

Kukkulan päältä näkee miten horisontissa poltetaan kaatopaikan roskia

Sinne kukkulalle kiivetessä autoin kahta pikkutyttöä nousemaan jyrkkää rinnettä, nostin heitä ylöspäin ja samalla pieni kengätön poika tarrasi minua jalasta kiivetäkseen korkeammalle. Siinä seisoin keskellä rinnettä ja mietin, että jos tämä olisi ainoa asia mitä ikinä elämässäni tekisin - auttaen niitä pieniä pidemmälle ja korkeammalle - olisin onnellinen. 

Majapaikkaan palatessa mietin, miten hyvä on löytää se paikka, jossa on kotonaan ja jonne kuuluu. Löytää heimonsa ja ihmisensä, sydämensä sykkeen ja syynsä elää.

My tribe