Samban maa

Kävin lihakaupassa. 

Kassalla työskentelevä arviolta nelikymppinen täti lauloi ääneen ostoksiani piippaillessa. Biisi oli joku minulle tuntematon brasilialaisveisu.  Lopuksi kysyi, tykkäsinkö sen esityksestä. 

En oikein tiennyt, että pitäisikö olla sarkastinen vai valehdellen kehua kohteliaasti. 

Menin supermarkettiin. Kassasetä lauloi. Se ei lopettanut edes kertoakseen paljonko ostokset teki.

Kävelin hedelmäkauppaan. Tienvarressa työskentelevä sähköyhtiön mies lauloi sydämensä kyllyydestä tikapuilla keikkuessaan. Ehkä se piti työstään?

Bussissa joku nuori jantteri kuunteli musiikkia kuulokkeilla ja lauloi mukana. Kyllä te tiedätte, miten hyvältä sekin kuulostaa. 

Yritin sijoittaa nämä kaikki tapahtuvaksi Suomeen enkä saa siitä edes mielikuvaa muodostumaan, sen verran absudria se olisi. Okei, sekin, että olisi erikseen hedelmäkauppa. 

Nämä täällä osaa iloita arjesta, pitää hauskaa ja olla aina hyvällä tuulella. 

Mietin, että jos niilläkin olisi karaokebaarit, laulaisiko kukaan enää muualla?  

En minä muuten jäisi

Tämä on taas niitä päiviä, kun haluaisi vaan katsella ruskakuvia Suomesta ja elää illuusiossa, että siellä on elämä kauniimpaa.

Tultiin slummista, jossa yksi teini-ikäinen ystäväni kutsui minut hetkeksi olohuoneeseensa istumaan. Juteltiin Brasiliasta ja minä ehdin kertomaan, miten rakastan tätä maata ja hän siihen kysymään, että mutta Henna miksi? Samaan hengenvetoon kertoi ystävästään, sieltä samasta slummista, joka oli tapettu kadulle muutama päivä sitten. Hän näytti kuvia, katsottiin uutislähetys nauhalta ja todettiin, että ihan hirveää. Sen 17-vuotiaan poikaystävä oli eron yhteydessä todennut, että kuolet jos jätät minut ja samana iltana tappoi lapsensa äidin yhden ravintolan eteen, ihan tässä lähellä, missä asun.

Että miten Henna voit rakastaa tätä maata ja tätä kansaa, kun tällaista tapahtuu, ystäväni tivasi.

Por que eu sei que Deus tem coisas melhores pra voces, e Ele ama voces tanto. O Brasil pode mudar, sanoin.

Koska tunnen Hänet, joka voi kaiken muuttaa, jolla on parempaa tällekin maalle. Jolla on toivo ja mahdollisuudet, yli meidän ymmärryksen. En minä muuten täällä olisi enkä tänne tämän keskelle jäisi.

Ystäväni piti minua kädestä ja sanoi, että tiedätkö, minä uskon samaan, minäkin haluan parempaa.

Nyökkäsin. Koska juuri siinä, siinä halussa nähdä erilainen maa tulevaisuudessa, slummienkin syvässä köyhyydessä, on muutoksen siemen.

Kuulen Afrikan kutsun

Yksi ystävä täältä kävi opiskelemassa köyhyyden kohtaamista ja lähetystyön käytäntöä Mosambikissa ja kertoi, miten menivät sinne bush-bushiin (siis oikeasti jonnekin puskasta vielä puskempaan) ties minkä heimojen kyliin, niin että ajoivat ensin autolla muutaman tunnin ja lopuksi kävelivät helteessä viisi tuntia perille. Suihkua tai juoksevaa vettä ylipäätään ei ollut kymmeneen päivään, juomavettäkin vain vähän. Oma hikevä olotila hajuineen kuulemma veti torakoita ja muita ötököitä aika tehokkaasti puoleensa, mutta siihen hänen mielestään kyllä tottui nopeasti ja että pimeässä niitä ei edes kunnolla huomannut. Yöt olivat kertomansa mukaan kaikkein eksoottisimpia kun sirkat siritti, hiki valui ja iholla käveli torakkaa toisen perään.

Afrikka opetti paljon, hän vakuutti.

Olin että ei hitto.

Sitten olin että pakko päästä sinne käymään. (Minua paremmin tuntevat, älkää nyt tukehtuko purkkaan. Kyllä, sanoin Afrikka). Haluan sinne jo ihan siitä silkasta kokemuksesta, että tämä maa tuntuisi onnelalta ja sivistyksen kehdolta palatessa. On juoksevat vedet ja kaikki! Slummeissa on sähkötkin. Toki ne varastetaan joltain sähkönsä kiltisti maksavalta asiakkaalta, mutta virtaa tulee kuitenkin.

Ei paljoa tuntuisi missään nämä kaverit olkkarissa sen jälkeen.

Heeeeelp

Eilen vierailin yhden slummiperheen luona. Perheen pienin on neljän kuukauden ikäinen syötävän suloinen tyttö.

Äiti kertoi ylpeänä, miten vauva pystyi jo yhdeksän päivän ikäisenä syömään papuja ja riisiä. Ja että nyt syö omenaa kuin vettä vaan.

Hei sinä suomalainen neuvolatäti, tule tänne ja perusta pieni walk-in vastaanotto tuonne köyhyyden keskelle. Kerro niille sinun ammatillisella osaamisella, että  ei se yhdeksän päivän ikäinen vielä oikein voi sitä riisiä syödä.

Vai voiko?

Se äiti kun sanoi, että hyvin on testinsä sujuneet. Että pitäähän kaikkea kokeilla.

Ikävää, että se koekaniini on se syötävän suloinen neljäkuinen.

Kaasua!

Tiedän, että olen varmaan vähän outo, mutta yksi eniten minulle riemua tuottavia juttuja täällä on ajaminen. Meillä on ministryllä sellainen peltikasa autona, että ei mitään rajaa. Se on tuo kuvan upea Volkswagen Kombi. Täällä se on ihan laillinen kulupeli, vaikka en usko, että monessakaan maailmankolkassa sitä saisi edes rekisteröityä. Siinä on vaihteet, jarrut (jotka esimerkiksi viime viikolla toimi vähän niin ja näin), valot ja that’s it. Yhdeksän paikkaa ja neljä rengasta.

Minä nautin ajamisesta Kombilla. Se on iso auto, minä olen pieni nainen ja jotenkin se alkeellinen kottero on vaan just niin oikea ajoneuvo täällä möykkyisillä hiekkateillä ja reikäisillä asfalteilla.

Joka kerta kun ajan sillä, olen hiestä märkä. Kombi nimittäin kääntyy vain vaivalla ja voimalla. Silti joka kerta minua naurattaa melkein hysteerisesti. Ihan kaikki. Se auto ja tämä liikenne ja etenkin se, jos on ihmisiä kyydissä. Että miten ne uskaltaa.

Olen nyt monen todistajan nojalla todettu tiimin parhaaksi kombi-kuskiksi. Se on arvonimi ja tässä miesten määrittämässä kulttuurissa erityinen nimi naiselle. Etenkin tällaiselle vaalealle mamunaiselle.

Suomalainen Tero, joka opetti minua täällä ajamaan, antoi hyvän vinkin. Hän sanoi, että pitää unohtaa kaikki mitä olen ajamisesta ja liikennesäännöistä koskaan Suomessa oppinut ja on mentävä liikenteen mukana ja oltava vähän sekaisin.

Onnistuu!

Täällä kortin voi saada rahalla, joten on ihan ymmärrettävää ja samalla ihan hullua, että jengi ei oikeasti tiedä liikennesäännöistä mitään. Tööttiä vaan ja täältä tullaan, se joka ehtii antaa äänimerkin ensin, saa mennä ensin. Tai se, jolla on isoin auto. Niin kuin minä.

Yksi meidän basella työskentelevä brasilialainen ajokortiton mies oli kyydissäni tässä taannoin. Ajoin liikenteen mukaan ja välillä nauroin ääneen ihan vaan koska se ratti on ihan mahdoton (on muuten kerran lähtenyt ajaessa irtikin. Minä en ollut silloin kuskin paikalla, onneksi) ja liikenteessä joutuu puikkelehtimaan ja se on jollain kierolla tavalla minusta aika viihdyttävää.

”Henna, sä ajat kuin hullu brasilialainen”, kyytiläiseni huusi.

Otin sen kohteliaisuutena. Koska driving goals. 

Puoli kiloa päivässä

Meillä oli pitkä päivä ja nappasin kotoa evääksi omenan ja porkkanan. Kuorin niitä sitten ja mussutin menemään. 

Brasilialaiset oli ihan äimänä.

”Aiotko syödä sen koko porkkanan?”

”Meu Deus, kun se on terveellinen”

”Se oikeesti syö sen kokonaan”

"Sillä on tuollainen veitsi, jolla kuoria"

Minä yritin selittää, että joo kato näitä vihanneksia se puolikiloapäivässä ja mitä näitä nyt on.

Niiden mielestä se on sellainen kahden viikon annos. Se porkkana.

Ricarro

Aina kun me mennään tuonne keskustaan yhteen puistoon, muistan sen toisen illan minun toisella Recifen reissulla koskaan. Se piirtyi sillon jotenkin syvään eikä jätä rauhaan, vaan palaa joka kerta mieleen kun näen ne puiston keltaiset valot ja haistan tienvarren roskat. 

Istuin suihkulähteen reunalla likaisessa puistossa ja minun syliin joku toi jostain höyhenenkevyen vauvan, viikon ikäisen keskosen, joka hädintuskin hengitti. Siinä se oli, yliluonnollisen kevyt käärö minun sylissä ja vieressä äitinsä sopersi jotain liimasta sekavana ja minä tietämättä mitä tehdä. 

Tuntui, että aika pysähtyi. 

Piti ajatella sitä hetkeä, olla turvallinen syli sen reilun tunnin ajan, minkä heijasin vauvaa sylissä samalla epämääräisesti rukoillen mitä vaan keksin. En voinut ajatella mennyttä enkä tulevaa, en sitä, että joudun sen vauvan jättämään likaiselle patjalle nukkumaan sinne tähtitaivaan alle, keskelle öisen vaarallista Recifeä, joka tunnetaan yhtenä maan vaarallisimmista kaupungeista. En voinut ottaa vauvaa mukaan, se olisi ollut laitonta. Lauloin ja itkin, en tiedä kumpaa enemmän.

Aina palaa sen Ricarron kasvot mieleen ja se epätoivo. Nyt meillä on täällä lastenkoti ja kontaktit sosiaaliviranomaisiin ja tilanne olisi toinen, jos sellainen eteen tulisi. Onneksi olisi. Toivottavasti ei tulisi. 

Sitä vauvaa me nähtiin sen kuuden viikon vierailuni ajan säännöllisesti. Huolehdittiin ja syötetiin. Iloittiin, kun tätinsä kertoi ottaneen vauvan hoiviinsa. Sitten Ricarroa ei enää nähty. Se täti on siellä kaduilla edelleen ja äitinsä myös, liimoineen päivineen. En tiedä, tuliko joku viranomainen väliin, vai tapahtuiko jotain muuta. Haluan uskoa, että siinä kävi hyvin. 

Jos jostain isosta unelmoisin, niin sellaisesta turvallisesta paikasta täällä, mihin voisi nuo huoltajiensa laiminlyömät lapset ottaa ja katukodit kauniimmiksi muuttaa.

Ehkä sillä talolla olisi valkeat seinät ja iso piha. Ehkä uima-allas ja paljon kukkia. Isot valoisat huoneet ja tilaa leikkiä, vapaus siihen. Olisi malli perheestä, turvaa ja hoivaa – edellytykset kaikkeen siihen, mistä uskaltaisivat unelmoida.

Uskallanko minä?