Raskas päivä

Tänään on ollut jotenkin raskas päivä. Toisaalta ihan samanlainen kuin aina ennenkin, mutta aamun tapahtumat on roikkuneet mukana iltaan asti ja kädettömyys kalvanut vähän väliä. 

Tiedättekö sen tunteen, kun oma elämä tuntuu jotenkin tosi väärältä tai liian etuoikeutetulta ja pitää melkein pyytää anteeksi, että saa sitä elää? 

Meillä on sellainen lähislummi, paikka jossa käydään säännöllisesti tervehtimässä meidän ystäviä. Siellä asuu yksi perhe, joka erityisesti tänään taas pysäytti. 

On äiti, 22-vuotias supernainen, jonka naamassa on pitkä arpi muistona yhdeltä lapsensa isältä siitä, että ei koskaan pidä palata ja pyytää apua. Jaloissa pyörii 2,5-vuotias ja sylissä vuoden ikäinen tyttö. Vatsassa kasvaa kolmas, jonka on määrä syntyä ensi kuussa. Kotina on huonosta tiilestä väsätty kaksi huonetta (äläkä nyt vaan ajattele jotain kotimaista asuntoa, mihin verrata) ja epämääräinen keittiö, jossa ei ole edes allasta. Lattia on hiekkaa, huoneet on pienet, seinistä sataa läpi, joka paikassa on roskaa ja likaa, pihassa kuollut koiranpentu ja makuuhuoneessa telkkaria tuijottaa naisen kumppani, tyttöystävä, joka ei huolehdi perheestä, koska lapset eivät ole hänen, eikä voikaan olla, eikä haluaisikaan, että olisi. Rahaa ei ole vaippoihin, saati juuri ruokaan - eikä ole kaasua, jolla kokata. Vedet ja sähköt tulee jonkun muun johtoja pitkin, eikä niistä "tarvitse" maksaa. 

Tänään talossa oli kaiken tämän lisäksi äidin sisko, jolla mukanaan viiden kuukauden ikäinen vauva ja toisessa kainalossa heidän yhteisen siskonsa kuukauden ikäinen käärö. Olivat löytäneet sen pienen itkemästä siskonsa kotoa, yksin, likaisena, kolmatta päivää samoissa vaipoissa. Korvike, jota vauva sai, aiheutti verisen ulosteen ja ihottuma liasta sai kutisemaan koko ihon kauttaaltaan. 

Siinä heijasin sitä kuukauden ikäistä, kuuntelin arkieloa ja mietin, että oma aamuinen vihersmoothie tuntui vain todella typerältä hifistelyltä ja niin turhalta, vaikka se varmaan hetkellisesti mun hyvinvointiini vaikuttaakin. 

Sieltä lähdettiin ruokakassi jätettyämme ja itkevää äitiä lohdutettuamme kotiin. Kuumuus puristi joka puolelta ja tuntui vaikealta hengittää. Että heippa, ensi kerran tullaan sitten kasvomaalien kanssa ja leikitään muksujen kanssa enemmän. Moikka, pärjäilkää. 

Miten voikin olla niin tyhjät kädet ja pienetkin? Nämä minun omat. 

(Ja kyllä, tehtiin pienimmästä vauvasta ilmoitus sosiaaliviranomaisille. Kyllä, seurataan tilannetta tarkasti. Ja kun joku siitä koirasta kysyy kuitenkin, niin en tiedä, se näytti sairaalta pitkään, ehkä oli kuumuus, jota se ei kestänyt, sitä sattuu täällä, mutta se oli pienin meidän huolista, for real.)

Synttäriähky

Marraskuu ei ole kuin puolivälissä ja olen ehtinyt jo parin viikon sisällä osallistua suunnilleen kymmenille synttärijuhlille. Synttärit on täällä iso juttu. Juhlat on aina ihan överit. Yksi meidän tiimiläinen juhli 22-vuotisjuhliaan viikon. Oli juhlat joka ilta. 

Joka. 

Ilta. 

Meidän tiimin nuorimmaisen, 1-vuotiaan neidon synttäreillä oli oma valokuvaaja, äänentoisto, useita lahjoja vieraille, kymmeniä päivänsankarille, oli ammattilaisen suunnittelemat koristeet ja leipomosta kilpailutettu kakku ja lukematon määrä pikkunaposteltavaa, käsin väkrättyjä tietenkin. 

Told you so...

Kakku 1-vuotiaalle. Varmasti muistaa vielä mummona. 

Nämä täällä ei uskoneet, kun kerroin, että juhlin kolmekymppisiäni aikanaan yksin pitkän työpäivän jälkeen. Että ajoin rantakalliolle meren ääreen ja istuin siellä loppukesän illan koko ajan hymyillen. Niiden mielestä se oli surullista ja ihan kamalaa, kun kukaan ei tuonut kakkua ja että olinko masentunut. En ollut, olin ihan hitsin onnellinen ja se oli yksi parhaista synttäreistäni ikinä.

Mulla on juhlaähky enkä jaksa enää laulaa yhtään parabenspravoceta tai paljononneavaania - sekin, että ne laulut pitää aina laulaa kaikilla kielillä, mitä läsnäolevat osaa. Puhun kolmea kieltä enemmän kuin muut täällä, laulan aina yksin onnittelut sitten portugalin ja englannin jälkeen suomeksi, ruotsiksi ja saksaksi. Kyllä, joka kerta. 

 Vielä olisi kolmet juhlat tulossa. Ilmoitin jo, että saatan olla sairaana. 

Että jos joku siellä Suomessa on nyt ihan juhlahullu ja pikkujoulukausi ei riitä, tervetuloa vaan tänne. On juhlaa joka lähtöön ja jollain jossain tänäänkin synttärit.

 

Kynnet kunnossa

Vaikka olen jo sujuvasti solahtanut brasiliaiseen aikakäsitykseen ja maailmaan, jossa ei ole kellonlyömällä ihan just niin väliä, turhaudun edelleen aikatauluista silloin kun kukaan ei tiedä, milloin jotain sovittua pitäisi alkaa, mutta jotain on kuitenkin alkamassa. 

Eilen sellaisen epämääräisen aikataulutuksen ärsytyksessä päätin lähteä tappamaan aikaa ja siinä vaellellessa kävelin sisään pikkuruiseen kynsistudioon. Brasiliassa on niitä joka kulmalla, kynnet on tärkeät ja se kynsien laitto on sellainen sosiaalinen tilanne, mihin otetaan irmat ja pirkot mukaan ja hoidetaan kaikkien kynsinauhat kuntoon samalla kertaa. 

Minua riensi vastaanottamaan keski-ikäinen nainen, joka esittäytyi ja kutsui peremmälle. Sanoi, että joo voidaan toki laittaa sun kädet kuntoon (sisältää siis jotain kynsinauhaviilausta ja lakkauksen, ei mitään geelijuttuja, nämä ei niistä ymmärrä enkä onneksi minäkään), mutta että menee ihan vähän aikaa tässä odotellessa. Meni 45 minuuttia, just for the record. 

Ne oli ehkä parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan. 

Tutustuin niihin täteihin, jotka siellä salongissa työskenteli tai oli parhaillaan asiakkaana. Ne pulputti kovaan ääneen kuulumisiaan ja välillä näyttelivät lempikohtauksia jostain telenovelasta, paikallisesta saippuasarjasta. Ensin ne luuli, etten osaa portugalia ja puhuivat minusta ja miettivät, mistä olen kotoisin, kun olen niin blondi. Niiden hämmennykseksi kerroin Suomesta ja sitäkös ne leidit ihastelemaan. Niiden mielestä olen jo puoliksi brasiliaianen nyt ja niin tavattoman kaunis ja vaalea, että voieimitenvoiolla. Lisäksi ne ihmetteli, että eikö Suomessa leikata kynsinauhoja, kun minun oli niin järkyttävän huonossa kunnossa. Sanoin, että varmaan joo, en ole vaan liiemmin missään käsihoidoissa koskaan käynyt, Brasiliassakin vain kahdesti ja ne slummissa, koska haluan tukea paikallista työtä. Niitä nauratti niin, että melkein tukehtuivat purkkaan. Että on tämä ihmeellinen tämä suomalainen.

Sain kynnet hoidettua neljällä eurolla ja kuusi uutta ystävää. Tätit sai otettua selfiet minun kanssa ja lähetettyä ne lapsilleen ihmetykseksi. Minun häälookki - jos sellaista koskaan tulee - on luvattu hoitaa viimeistä toivettani myöten. Olen ihastellut heidän lastenlastensa kuvia, kuullut tarinoita lapsistansa ja saanut kutsun reissata Kanadaan yhtä heistä tapaamaan. Lisäksi minulla on kukkarossa leidien suorat numerot, jotta voin varata ajan seuraavaa kertaa varten. 

Lähtiessä halattiin lämpimästi, heitettiin poskisuudelmat ja toivoteltiin, että vai com Deus ja nähdään taas. 

Eikä haitannut enää yhtään se puolitoistatuntinen aikataulusekoilu. Koska ihmiset on aikaa tärkeämmät ja aina jossain joku kohtaamista vailla. 

Halauksia ja poskisuudelmia

Seurasin pitkään vierestä vähän kateellisena näiden etelä-amerikkalaisten luontevaa tapaa olla tosi läsnä ja lähellä. Niille se tulee varmaan äidinmaidosta ja näyttää jotenkin vaivattomalta. Meille tuli tiimiin yksi nuori pariskunta Kolumbiasta ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen etenkin Maria solahti tänne kuin täydellisesti puuttunut palanen palapelistä. Hän otti sujuvasti kontaktia keneen tahansa lapsista aikuisiin, kohtasi katseella ja piti samalla luontevasti kättä olkapäällä ja hymyili oikeassa kohtaa.

Minulla kesti alkuun vähintään puoli vuotta tottua tähän loputtomaan halailuun ja näihin tervehtimistapoihin tai siihen, että mitä voin tehdä ja missä ihmisen rajat menee. Meillä suomalaisillahan se personal space on aika iso, tai ainakin minulla on. Vasta täällä hoksasin, miten laajan kuplan sitä ympärillen oli rakentanut huomaamatta. Olen opiskellut aika paljon lämpimien ja kylmien maiden kulttuurieroja nyt täällä ollessa ja ymmärrän hyvin, mistä me tullaan ja miksi se fyysinen läheisyys vaan ei toimi kaikille samalla tavalla. Ainakin henkilökohtaisesti olen – tai okei, olin – aika tarkka siitä, että kuka minuun koskee ja miten lähelle saa tulla.

Täällä sellainen koskettamalla näkemisen osoittaminen on aika keskeistä. Että minä näen sinut ja kuulen ja siksi pidän sinua kädestä tai olkapäästä kiinni. Minä en osaa sitä vieläkään ilman, että tietoisesti siihen pyrin, enkä tiedä muuttuuko se koskaan. Vaikutan varmaan paikallisten silmissä hyvin varautuneelta, vaikka olen omasta mielestäni relannut jo tosi paljon ja menen jo ihan oma-aloitteisesti halaamaan tervehdittäessä ties missä ja ties ketä. Tervehdin Jopa vuokranantajaa lämpimällä halauksella ja poskisuudelmalla, koska kulttuuri.

Tämä tervehtimiskulttuuri muuten aiheuttaa aika kiusallisia tilanteita koti-Suomessa. Ei niinkään se halailu, vaan se refleksinä tuleva poskisuutelu ja sen jälkeinen selittely. Siitä olisi yksi jos toinenkin hysteerisen hauska sattumus kerrottavana ihan viime kesältä, mutta osapuolien varjelemiseksi jätän ne nyt tässä julkaisematta. Sanotaanko nyt vaikka näin, että brasilialainen kirkkokansa on huomattavasti rennompaa kuin suomalainen…

Muistan joskus miettineeni, miten meillä Suomessa joku voi olla vailla fyysistä kosketusta vaikka kuinka kauan, jos vaan lähipiirissä ei ole ketään ihmistä, joka tulee tai jonka päästää lähelle. Se voi jopa sairastuttaa, sanovat tutkimukset. Sinne pitäisi tuottaa täältä muutama brassi tai vaihtoehtoisesti tuoda jengi tänne kokemaan, miten ihan huomaamatta voi yksillä synttärikutsuilla halata ja tulla halatuksi useammin kuin Suomessa vuosiin. Been there, done that.

 

Missä sinä nukut tänä yönä?

Olen tässä viime kuukausina etsinyt uutta sänkyä. Minun asunto oli täysin kalustettu siihen muuttaessani ja vaikka olen ollut siihen ihan supertyytyväinen, nyt huomaan, että sänky on sitä luokkaa, että selkää särkee ja nukun välillä huonosti sen takia. 

Tälleen vapaaehtoisena lahjoitusvaroin ja omin säästöin elellessä, se sänky on aika iso investointi ja siksi en ole sitä vielä vaihtanut. 

Sitten tuli Facebookin aikajanalla tämä jakamani kuva vastaan:

Tämä kuva on otettu täältä meidän kaupungin kaduilta. Siinä on pienten sänky ja unet sulassa sovussa. 

Jotenkin se oma uuden sängyn hankinta ei tunnu nyt enää niin tärkeältä. Kelpaa se vanha tai ihan vaikka patjakin. No problem. 

 

Arjessa arjesta arkeen

Iloisia uutisia, noin niin kuin elämänlaadun näkökulmasta: vaalit on ohi! Vähemmän korruptoitunut tyyppi (tai siis se, jolla ei ole oikeudenkäyntiä aiheesta just parhaillaan meneillään) voitti ja mikä parasta - drumroll, please - ei yhtään mainosautoa missään! Woohoo! Slummin muksut toki hoilaa niitä lauluja joka välissä, koska myönnetään, ne oli ihan tarttuvia. Viime viikolla kuskasin yhdeksänpaikkaisessa autossa reilua pariakymmentä lasta slummista baselle ja koko matkan ne lauloi täysillä niitä biisejä niin kuin ne olisi olleet jotain maailman soittolistan kärkihittejä. Meteli oli aikamoinen ja pahoin pelkään, että sama toistuu tänään.

Basella ei ole toiminut netti pariin päivään. Joku keksi, että nettijohdoissa on kuparia ja kuparista saa hyvät rahat, joten ne johdot katosi koko kadun matkalta. Nettiyhtiö ei ole ihan heti rientänyt hätiin, niin niitä odotellaan edelleen. 

Yksi meidän hyvin tuntema tyttö kadulta ampui kaksi ihmistä kesken epäonnistuneen ryöstötilanteen.

Lihakaupan nainen lauloi mulle uuden laulun.

Lastenkodin yksi tyttö kysyi, miksen adoptoi heistä ketään ja vie Suomeen, joka on maailman paras paikka ja kauniskin vielä. Toinen ei uskonut, että meillä on vankiloita, koska ei niin hyvässä maassa voi tarvita sellaisia. Kolmas kysyi, voisiko se saada äitiyspakkauksen toimitettua tänne. 

Että arkea täällä.