Tänään on ollut jotenkin raskas päivä. Toisaalta ihan
samanlainen kuin aina ennenkin, mutta aamun tapahtumat on roikkuneet mukana
iltaan asti ja kädettömyys kalvanut vähän väliä.
Tiedättekö sen tunteen, kun oma elämä tuntuu jotenkin
tosi väärältä tai liian etuoikeutetulta ja pitää melkein pyytää anteeksi, että
saa sitä elää?
Meillä on sellainen lähislummi, paikka jossa käydään
säännöllisesti tervehtimässä meidän ystäviä. Siellä asuu yksi perhe, joka
erityisesti tänään taas pysäytti.
On äiti, 22-vuotias supernainen, jonka naamassa on
pitkä arpi muistona yhdeltä lapsensa isältä siitä, että ei koskaan pidä palata
ja pyytää apua. Jaloissa pyörii 2,5-vuotias ja sylissä vuoden ikäinen tyttö. Vatsassa
kasvaa kolmas, jonka on määrä syntyä ensi kuussa. Kotina on huonosta tiilestä
väsätty kaksi huonetta (äläkä nyt vaan ajattele jotain kotimaista asuntoa,
mihin verrata) ja epämääräinen keittiö, jossa ei ole edes allasta. Lattia on
hiekkaa, huoneet on pienet, seinistä sataa läpi, joka paikassa on roskaa ja
likaa, pihassa kuollut koiranpentu ja makuuhuoneessa telkkaria tuijottaa naisen
kumppani, tyttöystävä, joka ei huolehdi perheestä, koska lapset eivät ole
hänen, eikä voikaan olla, eikä haluaisikaan, että olisi. Rahaa ei ole
vaippoihin, saati juuri ruokaan - eikä ole kaasua, jolla kokata. Vedet ja
sähköt tulee jonkun muun johtoja pitkin, eikä niistä "tarvitse"
maksaa.
Tänään talossa oli kaiken tämän lisäksi äidin sisko,
jolla mukanaan viiden kuukauden ikäinen vauva ja toisessa kainalossa heidän
yhteisen siskonsa kuukauden ikäinen käärö. Olivat löytäneet sen pienen
itkemästä siskonsa kotoa, yksin, likaisena, kolmatta päivää samoissa vaipoissa.
Korvike, jota vauva sai, aiheutti verisen ulosteen ja ihottuma liasta sai
kutisemaan koko ihon kauttaaltaan.
Siinä heijasin sitä kuukauden ikäistä, kuuntelin
arkieloa ja mietin, että oma aamuinen vihersmoothie tuntui vain todella
typerältä hifistelyltä ja niin turhalta, vaikka se varmaan hetkellisesti mun
hyvinvointiini vaikuttaakin.
Sieltä lähdettiin ruokakassi jätettyämme ja itkevää
äitiä lohdutettuamme kotiin. Kuumuus puristi joka puolelta ja tuntui vaikealta
hengittää. Että heippa, ensi kerran tullaan sitten kasvomaalien kanssa ja
leikitään muksujen kanssa enemmän. Moikka, pärjäilkää.
Miten voikin olla niin tyhjät kädet ja pienetkin? Nämä
minun omat.
(Ja kyllä, tehtiin pienimmästä vauvasta ilmoitus
sosiaaliviranomaisille. Kyllä, seurataan tilannetta tarkasti. Ja kun joku siitä
koirasta kysyy kuitenkin, niin en tiedä, se näytti sairaalta pitkään, ehkä oli
kuumuus, jota se ei kestänyt, sitä sattuu täällä, mutta se oli pienin meidän
huolista, for real.)