Taivas maan päällä

Kello on yli puolenyön. Tultiin just kotiin tuolta keskustan piskuisesta puistosta, sydän on ihan vereslihalla, siksi olen tätäkin kirjoittamassa.

Oon ollut katukirkossa sen sata kertaa ainakin. Monta pitkää ja välillä väsyttävää iltaa, voimakasta liiman hajua ja sitä elämänmenoa, mikä siellä asiaan kuuluu. Tänään oli erilaista, enkä usko että unohdan koskaan tämän illan tuntoja ja sitä, mitä näin. Tavallaan kaikki oli niin kuin ihan aina ennenkin, mutta mulla oivallus taivaasta maan päällä. 

Kesken illan havahduin siihen, että meidän punaisella matolla istuu nuoria poikia liimapullot kädessä, silmät kiinni laulamassa ylistystä Jumalalle, niitä veisuja, mitä ne on pieninä oppineet kirkossa ja yhä ne muistavat ja niitä aina kysyvät. Siinä vieressä pari transvestiittia sai kynsihoidon, ja sillä luottamuksen paikalla kertoivat oikeat nimensä ja saatiin heitä sillä kutsua - nimeltä, aidosti, ilman naamareita tai mutkalla olevaa identiteettiä, ihmisenä ihmiselle. Prostituutiosta pois lähtenyt Nina tanssi musiikin tahtiin ja sai kadulta yhden tytön tanssimaan kanssaan, slummissa syntynyt Ned soitti kitaraa. Huumeista vapautunut Rapha piirsi parin pojan kanssa kuvia kodista. Sivummalla suomalainen lääkäri rukoili ihmisten puolesta, konsultti teki samoin, paikallinen psykologi istui miesporukassa heitä kohtaamassa ja heidän puolesta rukoilemassa, tuleva asiananaja kuunteli kyynelsilmin vanhemman miehen tarinaa ja piti tätä olkapäästä kiinni, amerikkalainen opettaja nauratti pienimpiä lapsia ja toinen meistä sosiaalialan ammattilaisista teki taideteoksia paperille, tämä toinen istui suihkulähteen reunalla ja pidätti kyyneleitä, kunnes ei enää onnistunut, kun yksi niistä laulavista pojista tuli halaamaan ja sanoi, että älä senhora itke, kaikki on hyvin.

Kaikki oli hyvin. Täydellisesti. Just niin kuin pitääkin. Kohtaamisia, elämää ja rakkautta se puisto täynnä. Se riittää. 

Mietin, että tälle kaikelle olen valmis sanomaan kyllä päivästä ja vuodesta toiseen, missä maailmankolkassa vaan, mihin hintaan tahansa. Siinä on taivas maan päällä. Jos et ole sellaista koskaan elänyt todeksi, haluan kannustaa sitä paikkaa etsimään. Jos Jumala tuntuu kaukaiselta epätodellisuudelta, et ehkä ole etsinyt oikeasta paikasta tai sitten jotain tosi olennaista on jäänyt sivuun. Minä tiedän parikin puistoa, joita Hän rakastaa ja köyhistä köyhimpiä, jotka Hänet tuntee. 

Ilta päättyi siihen, että koditon mies halusi meidän rukoilevan yhdessä. Sitä itketti kun se kiitti illasta, siitä että kansat tulee sen luokse vaikka hän ei ole mitään. Ja minä mietin, että kyllä se ilo ja kunnia on meidän, saada tulla sinne niiden köyhien keskelle ilman mitään ansioita, ilman niitä titteleitä koska niistä ei kukaan siellä tiedä, ihan vaan olemaan ja oppimaan. Minä aina sieltä palaan kohdatumpana kuin lähtiessä, enemmän saaneena kuin koskaan antaneena. 

Ei laiton eikä laillinen

Tuota. 

Ystäväni meni uusimaan sen vapaaehtoistyönviisumia eilen. Kävi ilmi, että prosessi on muuttunut ja neljässä eri virastossa käytyään selvisi, että itseasiassa koko laki vapaaehtoisten viisumeja koskien on loppunut jo tämän vuoden toukokuussa. 

Uutta lakia ei ole toistaiseksi tehty, eihän tässä ole mennyt kuin kahdeksan kuukautta muutenkaan. 

Koska uutta lakia ei ole, viisumin vanhennuttua kukaan meistä ei ole laillisesti mutta ei myöskään laittomasti maassa. Muut kuin eurooppalaiset eivät myöskään voi poistua sen jälkeen Brasiliasta, koska ei ole lupaa tulla takaisin. Suomalaisena minun ei tarvitse siitä huolehtia ensimmäiseen 90 päivään viisumin umpeutumisen jälkeen, mikäli lakia ei vielä siihen mennessä ole tehty, saan oleskella laillisesti turistina.

Meidän tiimiin kuuluvat asianajajaopiskelijat nauroivat katketakseen tälle kuviolle. Että ei voi olla totta. Minua ei naurata, eikä ketään meistä mamuista. 

Minun tilanne on sinänsä ihan ok, toistaiseksi kaikki hyvin ja olen laillisesti täällä ja pääsen jouluksi kotiin ja takaisin tropiikkiin sen jälkeen ja kesälläkin, jos niikseen. 

Ystävälläni jo pelkän alkuperäisen viisumin saamiseen meni neljä vuotta (vertailuksi kerrottakoon, että mulla meni kaksi kuukautta, koska Suomi), jota ennen hän maksoi järkyttäviä summia Yhdysvalloissa asianajalle, sitten korruptoituneelle konsulaatille (kolmesti useita satasia, menivät jonkun taskuun eikä paperit edenneet vastaanottotiskiä pidemmälle) ja lopulta joutui muuttamaan toiselle puolelle maata ja asua vuoden uudessa osavaltiossa töitä tehden, että pystyi anomaan viisumia toisen konsulaatin kautta. Siihenkin oli kuulema uponnut dollareita ihan kiitettävästi (minä maksoin omastastani kokonaiset 66 euroa...).

Että ymmärrän, jos nyt vähän jänskättää, että tuo prosessi pitäisi aloittaa alusta, olettaen että se laki siis vielä tulee joku päivä voimaan.  

Oh Brazil, the land that I love, but don't always understand.

Loving well

Yksi tiimikaveri täältä kysyi, että pysähdytkö koskaan Henna miettimään, millaista elämää me oikein eletään? Sanoin, että en juuri, mutta siinä kun sitä sitten pohdin, totesin, että onhan tämä vähän omanlaistaan. Oltiin just palaamassa kaduilta perjantaiyönä istuttuamme tuttujen prostituoitujen kanssa siinä jalkakäytävällä naurammassa ja muistelemassa vanhoja juttuja muutaman vuoden takaa - tapahtumia ja ihmisiä, hulluuksia mitä on nähty ja kuultu. Aiemmin päivällä se tiimikaveri oli istunut yhden kaduilta lähteneen naisen kotona kahvilla kuuntelemassa elämän haasteista, siitä miten ei ole varaa vuokraan, häätö odottaa ja sen jälkeen koti kadulla, mutta ei halua palata myymään itseään, koska se on pahinta, mitä tietää. 

Toinen paikallinen tiimikaveri siinä kahvipöydän ääressä oli tarjoutunut myymään kalliin kellonsa auttaakseen sen kuun vuokrassa. Tekikin sen, 20-vuotias mies, joka opiskelee asianajajaksi auttaakseen näitä naisia ja miehiä täällä tulevaisuudessa vielä paremmin. 

Kolmas oli sairaalassa yhden meidän katuystävän kanssa pari päivää tukena, kun lapsi sairasti. 

Neljäs murtui kyyneliin kun näki yhden ystävänsä palanneen protituutioon pitkän auttamistyön jälkeen. Halasi ja kertoi, että olet vaan niin paljon arvokkaampi kuin mitä nämä kadut kertoo.

These people love so well. 

Mikä etuoikeus saada tehdä töitä näiden ihmisten kanssa ja rinnalla. Vapaaehtoisten, jotka kohtaa kenet tahansa sellaisella vilpittömällä rakkaudella, etten ole missään vastaavaa nähnyt. 

Kai se sitten lopulta on just niin kuin Jeesus sanoi, että siitä että rakastatte, siitä teidät tunnistetaan opetuslapsiksensa. Ei sanoista tai riidoista tai erimielisyyksistä - vaan siitä rakkaudesta, joka katsoo silmiin, luovuttamatta jatkaa, antaa anteeksi, toivoo ja uskoo. 

Niitä opetuslapsia on täällä paljon ja oh how well they reflect Him.

Ikävä talvea

Täällä on kevät ja vaikka miten aina valmistaudun tähän tukalaan kuumuuteen, aina se silti yllättää niin kuin lumi suomalaisen autoilijan. Tähän asti on ollut ihan siedettävää, lämmin joo ja kolme suihkukertaa päivässä, tietenkin. Mutta ei näin pakahduttavan kuuma (suihkukertoina laskettuna nyt on sellainen 4-5 helle). 

Kadulla kävellessä asfaltin lämpö tunkee kengänpohjista läpi, polttaa varpaita ja talojen seinät hohkaa lämpöä ohikävellessä pitkälle yöhön. Illat ei varsinaisesti viilene, toki aurinko lakkaa porottamasta, mutta hiki valuu noroina selkää pitkin yöllä ja päivällä yhtälailla pelkästä ajatustyöstä. 

Hiekkateitä talsiessa pysähdyn monesti varjoon ihan vaan vetämään henkeä, joka tuntuu kulkevan huonommin tässä painostavassa kuumuudessa niin kuin ilma kulkisi hitaammin perille. Laguunin rannalla olevassa slummissa on tuhat astetta lämmintä ja kosteusprosentti varmaan 187. Ei ihme, että lapset juoksee paidatta ja kengittä varjoissa pysyen. 

Siksi mun Suomi-ikävä iskee aina tässä marras-joulukuun vaihteessa. Minulla ei ole ilmastointia, koska sähkö on niin kallista, joten oikeasti kylmä tai viileä ei ole missään. Viime viikon etelän reissulla yölämpötilat tippui +19 celsiukseen ja olin ihan fiiliksissä, nukuin ikkuna auki ja kuuntelin ukonilmaa, jota täällä Recifessä ei ole koskaan - kylmiä ilmamassoja kun ei oikein seilaa täällä tropiikissa. 

Lähden pakkaseen tätä hellettä pakoon jo parin viikon päästä. Lasken päiviä, tunnustan. Olen ehkä sittenkin talvityyppi, vaikka lämmöstä olen aina pitänyt. Tammikuun ajatteleminen itkettää jo nyt. Nimittäin nyt on vasta kevät. Kesä iskee ensi kuun lopussa. Kun palaan Suomesta, täällä on helposti lämpötilat neljässäkympissä, kropalla menee sellainen viikko tottuessa ja toipuessa pakkasten jälkeen. Liekö edes terveellistä sellaiset vaihtelut. 

Tämä kuumuus helpottaa suunnilleen huhtikuun lopussa. Sitten alkaa sataa. Eikä sille puolestaan tule loppua. Nää on näitä tropiikin ongelmia. Toki ei ole loskaa ja pimeää marraskuuta, mutta en kuulkaa vaihtaisi tähänkään, uskokaa pois.

Breaking the silence

Täällä taas! Puolen vuoden hiljaisuus päättyköön nyt ja tarinat jatkukoon. Ensin olin Suomessa kesän vietossa ja sitten syksy - tai täällä oli oikeasti kevät - vei mukanaan kiireineen ja pitkine päivineen eikä vaan ollut energiaa saada kaikkea haluaamansa kirjoitettua. 

Olisi taas paljon jaettavaa. Täällä kadut elää ja päivittäin tapahtuu paljon, milloin pientä ja milloin isoa. 

Viime viikolla olin etelässä Porto Alegressa käymässä ja huomasin, että en pääse mihinkään siitä, että löydän lempipaikkani aina: kodittomat kaduilla likaisine patjoineen. 

Olin turistina, kuljin monta tuntia katuja kahlaten ja silti merkittävämmäksi paikaksi nousi yksi sillan alunen asukkaineen. Niiden oma pieni yhteisö, pahvista rakennetut "kodit", lakanat niiden suojana, pesupaikat penkeillä ja pinttynyt lika jalkapohjissa. Istuin siellä hetken, tunsin ne kuviot vaikka kaupunki oli uusi. Ymmärsin kivut ja häpeän ihan vaan siksi, että olen aika monen vieressä täälläkin istunut. 

Lapsia siellä oli kadulla vähemmän kuin täällä. Ja liimaa ei impannut juuri kukaan. Silti niillä oli sama katse ja sama tarve tulla nähdyksi. Samat kysymykset ja elämäntarinat sitten lopulta. 

Näin monta hienoa rakennusta, luonnonpuistoja vesiputouksineen ja yhdet upeat häät ja silti parhaat hetket oli siellä sillan alla, oudolla tavalla omalla paikalla. 

Tulin kotiin tänne koilliseen, jossa helle piinaa ja on vaikea siinä hengittää. Samat köyhyyden kasvot, samat haasteet. En voi muuttaa olosuhteita, kenenkään. Mutta voin vaikuttaa siihen, kenen silmin niitä katsoo, ja ketä. 

Mun koti on täällä.