Taivas maan päällä

Kello on yli puolenyön. Tultiin just kotiin tuolta keskustan piskuisesta puistosta, sydän on ihan vereslihalla, siksi olen tätäkin kirjoittamassa.

Oon ollut katukirkossa sen sata kertaa ainakin. Monta pitkää ja välillä väsyttävää iltaa, voimakasta liiman hajua ja sitä elämänmenoa, mikä siellä asiaan kuuluu. Tänään oli erilaista, enkä usko että unohdan koskaan tämän illan tuntoja ja sitä, mitä näin. Tavallaan kaikki oli niin kuin ihan aina ennenkin, mutta mulla oivallus taivaasta maan päällä. 

Kesken illan havahduin siihen, että meidän punaisella matolla istuu nuoria poikia liimapullot kädessä, silmät kiinni laulamassa ylistystä Jumalalle, niitä veisuja, mitä ne on pieninä oppineet kirkossa ja yhä ne muistavat ja niitä aina kysyvät. Siinä vieressä pari transvestiittia sai kynsihoidon, ja sillä luottamuksen paikalla kertoivat oikeat nimensä ja saatiin heitä sillä kutsua - nimeltä, aidosti, ilman naamareita tai mutkalla olevaa identiteettiä, ihmisenä ihmiselle. Prostituutiosta pois lähtenyt Nina tanssi musiikin tahtiin ja sai kadulta yhden tytön tanssimaan kanssaan, slummissa syntynyt Ned soitti kitaraa. Huumeista vapautunut Rapha piirsi parin pojan kanssa kuvia kodista. Sivummalla suomalainen lääkäri rukoili ihmisten puolesta, konsultti teki samoin, paikallinen psykologi istui miesporukassa heitä kohtaamassa ja heidän puolesta rukoilemassa, tuleva asiananaja kuunteli kyynelsilmin vanhemman miehen tarinaa ja piti tätä olkapäästä kiinni, amerikkalainen opettaja nauratti pienimpiä lapsia ja toinen meistä sosiaalialan ammattilaisista teki taideteoksia paperille, tämä toinen istui suihkulähteen reunalla ja pidätti kyyneleitä, kunnes ei enää onnistunut, kun yksi niistä laulavista pojista tuli halaamaan ja sanoi, että älä senhora itke, kaikki on hyvin.

Kaikki oli hyvin. Täydellisesti. Just niin kuin pitääkin. Kohtaamisia, elämää ja rakkautta se puisto täynnä. Se riittää. 

Mietin, että tälle kaikelle olen valmis sanomaan kyllä päivästä ja vuodesta toiseen, missä maailmankolkassa vaan, mihin hintaan tahansa. Siinä on taivas maan päällä. Jos et ole sellaista koskaan elänyt todeksi, haluan kannustaa sitä paikkaa etsimään. Jos Jumala tuntuu kaukaiselta epätodellisuudelta, et ehkä ole etsinyt oikeasta paikasta tai sitten jotain tosi olennaista on jäänyt sivuun. Minä tiedän parikin puistoa, joita Hän rakastaa ja köyhistä köyhimpiä, jotka Hänet tuntee. 

Ilta päättyi siihen, että koditon mies halusi meidän rukoilevan yhdessä. Sitä itketti kun se kiitti illasta, siitä että kansat tulee sen luokse vaikka hän ei ole mitään. Ja minä mietin, että kyllä se ilo ja kunnia on meidän, saada tulla sinne niiden köyhien keskelle ilman mitään ansioita, ilman niitä titteleitä koska niistä ei kukaan siellä tiedä, ihan vaan olemaan ja oppimaan. Minä aina sieltä palaan kohdatumpana kuin lähtiessä, enemmän saaneena kuin koskaan antaneena.