Breaking the silence

Täällä taas! Puolen vuoden hiljaisuus päättyköön nyt ja tarinat jatkukoon. Ensin olin Suomessa kesän vietossa ja sitten syksy - tai täällä oli oikeasti kevät - vei mukanaan kiireineen ja pitkine päivineen eikä vaan ollut energiaa saada kaikkea haluaamansa kirjoitettua. 

Olisi taas paljon jaettavaa. Täällä kadut elää ja päivittäin tapahtuu paljon, milloin pientä ja milloin isoa. 

Viime viikolla olin etelässä Porto Alegressa käymässä ja huomasin, että en pääse mihinkään siitä, että löydän lempipaikkani aina: kodittomat kaduilla likaisine patjoineen. 

Olin turistina, kuljin monta tuntia katuja kahlaten ja silti merkittävämmäksi paikaksi nousi yksi sillan alunen asukkaineen. Niiden oma pieni yhteisö, pahvista rakennetut "kodit", lakanat niiden suojana, pesupaikat penkeillä ja pinttynyt lika jalkapohjissa. Istuin siellä hetken, tunsin ne kuviot vaikka kaupunki oli uusi. Ymmärsin kivut ja häpeän ihan vaan siksi, että olen aika monen vieressä täälläkin istunut. 

Lapsia siellä oli kadulla vähemmän kuin täällä. Ja liimaa ei impannut juuri kukaan. Silti niillä oli sama katse ja sama tarve tulla nähdyksi. Samat kysymykset ja elämäntarinat sitten lopulta. 

Näin monta hienoa rakennusta, luonnonpuistoja vesiputouksineen ja yhdet upeat häät ja silti parhaat hetket oli siellä sillan alla, oudolla tavalla omalla paikalla. 

Tulin kotiin tänne koilliseen, jossa helle piinaa ja on vaikea siinä hengittää. Samat köyhyyden kasvot, samat haasteet. En voi muuttaa olosuhteita, kenenkään. Mutta voin vaikuttaa siihen, kenen silmin niitä katsoo, ja ketä. 

Mun koti on täällä.