Natal

Minä istun sohvalla, joulupäivän iltana, levänneenä ja hyvinsyöneenä. Vieressä mentorikollega pelaa verkossa jotain ampumapeliä, josta en ymmärrä mitään. Minun huoneessa musiikkia kuuntelee se meidän mentoroitava, entinen lapsiprostituoitu (tämä on väärä nimitys muuten, kukaan lapsi ei ole prostituoitu. Ne on aina lapsenraiskauksia, lasten hyväksikäyttöjä, mitä vaan muuta, mutta ei sitä, että ne lapset kehoaan jotenkin vapaaehtoisesti toisille antaisivat), joka on koko päivän hihkunut, miten ihanaa hänestä on olla minun kodissa.

Näitä juhlapyhiään uhraa, katsoo haikeana kännykän ruudulta videopuhelun välityksellä kun elämänsä tärkeimmät pienet ihmiset avaa lahjojaan kaukana täältä ja on saatavilla täällä niille, jotka minua tarvitsee enemmän kuin ne kotona iloitsevat pienet. Ja sitten yksi tuollainen mentoroitava vaeltaa asunnossani ympäriinsä huokaillen, miten ihanaa hänellä on ja miten haluaa myös uudenvuoden täällä viettää, olla vielä yhden yön, syödä minun ruokia ja kulkea päivän yökkärissä, koska voi. Sanoo, että ei ole tällaista perhejoulua ollut hänellä moneen vuosiin. Että oma vessakin!

Tätä kirjoittaessa pyyhin kyyneleitä silmäkulmasta, koska minulla on myös ollut tosi hyvä joulu. Ei sellainen suomalainen jouluisa, mutta sellainen kodikas ja nyt kun kynttilät tässä neljänkymmenen asteen helteessä kahdesta tuulettimesta huolimatta lasipurkeissa pysyy liekissä ja olohuoneessa soi musiikki, jaan Yasminen fiilikset. Tämä on minun perheeni täällä, nämä ihmiset. Näille laitan ruokaa, vatkaan perunamuusia ja teen punaviinistä vähän fiinimpää kastiketta, avaan oveni juhlapyhinä ja arkenakin, huoneeni ja sen vessan, pesen lakanat ja sanon, että ei tarvitse pyyhettä suotta ottaa mukaan. Ja tämän haluan tehdä aina, vaikka se maksaa sen, että en ole kotona tai aina niin mukavasti lepäämässä jossain lomalla, mutta jos se orvolle avaa ovet kotiin ja saa sen onnellisena yönsä levollisena nukkumaan (”en ole koskaan nukkunut näin hyvin, sulla on ihana tyyny” – sen tyynyn sille jo omaksi annoin), olkoon se niin. Maksakoon se hinnan, mutta tuokoon hedelmää myös.

Eilen, aattoaamuna, Betaniassa meidän orpojen vauvoja sylissä heijatessa mietin, että en minä itse koskaan täällä jää maksajaksi, en häviä missään, mitään. Jos jostain luovun, aina saan jotain tilalle, hyvää.

Joulutunnelmissa

Jouluvalmistelut on varmaan itsekullakin täysillä käynnissä, leivotaan ja siivotaan ja etsitään lahjoja ja odotetaan sitä satumaista rauhaa ja hetkeä hengähtää kuusen valossa, hämärässä. 

Täällä en ole sitä fiilistä tavoittanut. Joulukuu on tosi kiireinen ja suurin osa meidän tiimistä on matkustanut koteihinsa vuodenvaihdetta juhlimaan. Me, jotka tänä vuonna päätettiin jäädä tänne, tai ne, jotka on Recifestä kotoisin, ollaan sitten pidetty hommaa liikkeessä senkin edestä. Nyt toki jouluksi vähän rauhoittuu ja välipäivät ollaan lomalla - toki meidän turva- ja lastenkoti ei lomaile, joten vauvat on hoidettava ja tytöille keksittävä aktiviteetteja koulujen ollessa kiinni, turvakodissa on jonkun nukuttava turvallisuussyistä ja ruokaostokset tehtävä.

Jouluna me pidetään basella jouluruokailu, jonka minä olen koordinoinut ja otan turvakodista Yasminen luokseni pariksi päiväksi myös joulun viettoon. 

Me täällä toistellaan päivittäin, että miten ollaan yhtä perhettä ja perhe sitä ja perhe tätä. Minä en aina sitä oikein tavoita, kun minussa ei virtaa sellaista brasilialaista verta, joka aina kaipaa kaikkia kutsua perheekseen ja jokaista paikkaa kodikseen. Ja näin joulun aikaan mietin sitäkin, että ne oikeat ystävyydet ja "perheenjäsenet" erottuu kyllä niistä, jotka vain sitä tarkoittamatta hokevat. 

Mutta minulla on yksi ystävä, joka on lähtenyt kaduilta prostitituutiosta muutama vuosi sitten ja hän oli meillä basella keittiössä töissäkin ja me tavataan säännöllisesti, vaikka nyt hän asuu matkan päässä. Hän aina kertoo, että puolestani rukoilee ja lähettää rohkaisuviestejä viikoittain. 

Kuultuaan, että olen täällä joulun, tämä ystävä laittoi viestin kysyen huolestuneena, vietänkö joulun yksin. Hän kertoi, että olivat äitinsä ja siskonsa kanssa sitä mieltä, että olen ehdottoman tervetullut viettämään joulua heille, jos vain tahdon. 

Luin hänen viestiään liikuttuneena. Kukaan mun tiimistä ei kutsunut minua jouluksi kotiinsa, mutta tämä upea nainen, johon olen tutustunut kadulla hänen vielä siellä työskennellessään, on aidosti valmis avamaan ovet perhejouluunsa, jottei minun tarvitsisi olla yksin. Oh my heart. 

"The first Christmas was pretty simple. It's okay if yours is too.", luin jostain ja nyökkäsin.

 

Sähköt poikki, kirjaimellisesti

Yhdeltä mun tiimikaverilta meni toissapäivänä sähköt. Se laittoi mulle viestiä, että onko meillä sähkökatko päällä myöskin. Olin että ei ja että näyttäisi koko meidän katu olevan valaistu ja kaikki ihan normaalisti. 

Vähän myöhemmin selvisi, että tämänkin ystävän talossa kaikilla muilla oli sähköt, mutta hänen asunnossaan ei. Hän selvitti, että oli joku lasku pari päivää myöhässä ja kävi hoitamassa sen ja soitti sähköyhtiölle, että voisi taas kytkeä sähkön päälle, homma hoidossa. Sähköt ei tulleet takaisin. 

Sitten pitkän etsinnän jälkeen hän löysi sähköyhtiön nettisivuilta, että joku avoin lasku on syyskuulta, jota hän ei ollut koskaan saanut, ei sähköisesti eikä paperiversionakaan. Kävi maksamassa sen ja soitti asiasta uudelleen sähköyhtiölle. 

Sähköt ei tulleet vieläkään takaisin. 

Sitten hän meni ja löysi sulakekaapin käytävältä. Sieltä löysi sähköjohdon, joka oli katkaistu. Siis kirjaimellisesti katkaistu. Se sähköjohto. Koska ne laskut, muttei muistutuslaskua tai muutakaan yhteydenottoa. 

Nyt hän on toista päivää sähköttä ja sähköyhtiö ei ole antanut arviota siitä, milloin tulevat kytkemään sähköt uudelleen. 

Niiden pitää vaihtaa ne johdot ja siinä voi kestää. 

#brasilia me aina sanotaan, kun jotain tällaista tapahtuu. 

Hashtag Brasila, once again.

Palkkamurhaajan kotona

Käytiin tällä viikolla yhden entisen prostituoidun kotona niin kuin aina välillä käydään - hän kertoi, että aina ne käynnit häntä motivoi jatkamaan toisenlaista elämää, vaikka arki onkin haastavaa kun rahaa ei tule niin kuin ennen ja ystävänsäkin ovat kaikonneet. 

Tällä kertaa hänen miehensä oli kotona myös. Hän on minulle aika uusi tuttavuus, mutta tiedän hänen olleen yksi vaimonsa parittajista ja kannustajista kaduille ennen. Nyt perhe on muuttunut ja elämä on hyvin erilaista. 

Istuttiin siinä heidän pienen olohuoneen iltapäivän kuumuudessa kun mies alkoi kertoa miten he olivat vaimonsa kanssa tavanneet ja millaista elämä silloin oli. Ihan neutraalisti ja silmiin katsoen hän kertoi, että oli ennen palkkamurhaaja ja että on tappanut lukuisia ihmisiä. Ensimmäisen ihan vain hetken mielijohteesta, kun heille oli tullut riitaa, ja sen jälkeen monia muita, "pahoja", kuten hän sanoi.

Minä tuijotin häntä silmiin ja yritin olla niin neutraali ilmeiltäni kuin vain pystyin. 

Nämä tarinat ei ole tavattomia täällä, minua ne eivät yllätä. 

Samalla tavalla kun ei yllätä sekään, että nyt me ollaan sen kodin olohuoneessa laulamassa ja rukoilemassa, mies kyyneleet silmissä ja erilainen tulevaisuus edessä. 

Ihmiset muuttuu, elämät muuttuu, perheet muuttuu. Hitaasti se monesti tapahtuu, mutta tapahtuu kuitenkin.

Oh Brazil

On vasta torstai, mutta tähän viikkoon on jo ehtinyt mahtua vaikka mitä, niin kuin täällä aina. 

Näin Instagramissa sellaisen meemin, joka oli suunnilleen "what a year this week has been" ja olin että aamen, aamen. 

Maanantaina mun kämppis lähti maksamaan vuokraa ja lainasi siihen mun pyörää. Täällä vuokra maksetaan käteisellä ja se meidän taloyhtiön toimisto on pienen matkan päässä. Kämppikseni mainitsi, että hän käy tulomatkalla rannalla istumassa ja ihailemassa auringonlaskua. Mulla kävi mielessä kieltää pyörän vieminen rantaan, oli jotenkin sellainen fiilis, että itse en sitä sinne veisi, vaan jättäisin vähän kauemmaksi vaikka kaupan pihaan turvaan. 

Tunnin päästä kämppikseni tuli shokissa kotiin. Hän oli istunut rannalla kun kaksi miestä oli tullut - onneksi ilman asetta, mutta kuitenkin - pyytämään häneltä kännykän sekä pyörän avaimen. Noissa tilanteissa on aina omat haasteensa. Se on selkeä ryöstö, yleensä niihin liittyy puukko tai ase ja vastarinnan aiheuttaminen tai muu hässäkkä voi olla oikeasti hengenvaarallinen. 

Mutta valoisan aikaan rannalla, jossa on muita ihmisiä, eikä ryöstäjällä selkeää asetta, tilanne ainakin näin jälkeenpäin vaikuttaa sellaiselta, että siinä olisi voinut heittää hiekkaa silmille, huutaa - niin kuin tämä suomalainen nainen kuvittelee että olisi huutanut - "heikot miehet täällä ryöstää naisia kun ei ole pokkaa ryöstää miestä tai mennä töihin niin kuin kunnon ihmiset!", ja saada aikaan sen, että tyypit joko säikähtävät tai ainakin joku voisi tulla apuun.

Kämppikseni brasilialaisena naisena ei ottanut mitään riskiä vaan rauhallisesti antoi puhelimensa ja pyöräni avaimen ja katsoi hiljaa kun miehet avasivat lukon ja ajoivat pois. Hän kertoi, että ympärillä olleet ihmiset eivät varmasti edes huomanneet, että tilanteessa oli mitään outoa tai että hänet ryöstettiin.

Minua on tietysti harmittanut. Se, että sen en ollut minä siellä rannalla; olisin jotain kaaosta saanut aikaan ihan varmasti. Mutta myös se, että kämppikseni joutui tuohon tilanteeseen ja se on tullut uniin ja ollut kaikkien huulilla. Sekin, että nyt minulla ei ole pyörää ja etten kieltänyt sen viemistä rannalle, vaikka en pitänyt ajatuksesta ja ennakoin että näin kävisi. 

Yritän saada jostain uuden edullisen pyörän, koska tarvitsen sitä päivittäin ja se tekee paikasta toiseen liikkumisen edes jollain tavalla siedettäväksi tässä kuumuudessa, puhumattakaan siitä miten paljon aikaa säästyy ja liikkuminen sillä on kadulla turvallisempaa kuin käveleminen laukkuineen päivineen. 

Nämä on näitä ja pyörän nyt voi menettää Suomessakin. Mutta harmittaa silti ja ärsyttää, että täällä omaisuudestaan joutuu eroon siksi, että joku uhkaa henkeä ja syy sille on yleensä se, että sillä toisella ei ole millä elää ja se ajaa ihmiset epätoivoisiin tekoihin. 

Voi Brasilia, mitä me sulle keksitään, että tämän ei tarvitsisi olla näin?

Väsyttää

Istuin Marianan kanssa lauantaina kahvilla paikallisessa ostoskeskuksessa ja kuuntelin kun se kertoi sen paniikkikohtauksista ja miten kaikki oli alkanut kun oli ottanut huumeita vähän aikaisemmin ja miten hän oli menettänyt tajuntansa eikä ollut tiennyt mitä tehdä. 

Hetkeä aikaisemmin olin tullut slummista, jossa 15-vuotias Carol hoitaa kahden kuukauden ikäistä keskosvauvaansa Samuelia välillä itsekin itkien. Epävarmuus kalvaa ja haastavinta hänelle on, että lapsi ei ole poikaystävänsä, vaan jonkun toisen. Nyt hän ei tiedä, kuka heistä pitää huolen kun poikaystävä on mustasukkainen. 

Marianan luota lähdettyäni vastasin moneen viestiin, jossa kysyttiin neuvoa laidasta laitaan. Joku pyysi rahaa ja keneltä puuttui kännykkä, joku ei tiennyt miten tehdä kefiriä ja kombuchaa kotona ja toivoi, että menisin auttamaan. 

Otin Uberin baselle, jossa selvittelin yhden tiimikaverin tilannetta, otin kännykkänsä haltuun ja lähdimme sairaalaan, koska hänen ahdistusoireet olivat aika vahvat ja tilanne kestänyt jo pitkään. Säädin hänen vakuutusta, tulkkia mukaan ja ystävää itseään rauhoittelin, että ei, sairaalassa ei ammuta ketään ja että nyt vaan mennään, piste.

Tulin kotiin iltakymmeneltä, minulla oli nälkä koska ruoka oli jäänyt väliin ja väsytti. 

Minusta on tullut auttaja. Se, jolle kaikki soittaa, koska niin kuin ystäväni siellä sairaalassa hyvän lääkärikäynnin jälkeen totesi "I trust you so much". Olen kyllä hyvä laittamaan rajoja ja sanomaan ei, mutta joskus näitä akuutteja tilanteita tulee ja silloin on vaan luovittava. Väsyn ihan niin kuin muutkin, ja täällä nämä keissit ei myöskään aina ole kevyimmästä päästä. 

Ne on tätä luokkaa: yhden meidän lastenkodin tytön veli oli raiskannut jonkun, tappanut kaksi ja paloitellut ruumiit - nyt on vankilassa ja me mietitään, miten voidaan tätä tyttöä tukea kun koko perheensä on vangittuna eikä hänellä enää kotia, minne mahdollisesti joskus palata.

Tämän väsymyksen taltuttaakseni yriän etsiä jotain edullista rantakohdetta tästä läheltä ja ottaa yhden kokonaan vapaan viikonlopun, kirjan ja ilmastoidun huoneen ja nukkua pari päivää putkeen. Hengittää syvään, tuijottaa merta ja miettiä jotain turhanpäiväistä.

Sisarukset, silmäterät

Meillä on tuolla Betanian lastenkodissa ihania nuoria naisia ja muutamia vauvoja, tilaa kaikkiaan kahdellekymmenelle. Nyt vuoden meillä on ollut ilonamme ihanat pienet neidit, T, joka täytti juuri kaksi ja pikkusiskonsa J, joka täyttää tässä kuussa vuoden. 

Kun he tulivat meille oikeuden päätöksellä, T:llä oli tukka täynnä täitä, niitä käveli kasvoilla asti ja hän oli niin likainen että suihkussa vesi valui pitkään tummana kun kuurattiin pientä puhtaaksi. J oli vain muutamia viikkoja vanha pieni suloisuus, jolle muistan kuiskineeni, että ottaisin sut kotiin jos voisin. 

Kuulin tänään, että heille on löytynyt loppuelämän koti. 

Kurkkua kuristi, niin kuin aina näissä hetkissä. Niissä onnellisissa, että koti, vihdoin! Ja samalla että apua, nähdäänkö me koskaan? 

Mun tiimikaveri, joka hoitaa ihan toista aluetta meidän ministryssä, kysyi että miten sä selviät näistä. 

Sanoin, että me tiedetään, että nämä lapset on vain lainassa täällä. Niillä on loppuelämän kodit jossain valmisteilla, valittuina jo ja me vain varmistetaan että se aika ennen sitä on mahdollisimman hyvä, kaunis ja täynnä rakkautta niin etteivät he - eikä perheet, äidit ja isät - harmittele niitä väliin jääneitä vuosia, kun vielä odottivat, kummatkin tahoillaan, ehkä toisistaan tietämättä, unelmissa vasta. 

Samaan hengenvetoon lisäsin, että vaikka minä en siellä Betanian lastenhuoneessa ole kuin joskus vähimmillään kolme tuntia viikosta, ne on lopulta ne kaikkein merkittävimmät kolme tuntia mitä minulla on. Joskus ne on leikkiä täynnä, joskus nukutusta tai hammaslääkärikäyntiä (jossa hammaslääkäri muuten sanoi, että näytän ihan T:ltä, että voisi olla minun), syöttämistä, mitä vaan. Mutta ne on sijoitus niiden lasten elämään. Kukin meistä tekee osansa, kuka työvuoronsa ja kuka vapaaehtoistuntinsa, jotta all they would know is love. 

Ja ne hetket jossain lasketaan, ne muistetaan ja niitä varten minä täällä olen. Sitten me kyynelsilmin katsotaan, kun perheet kohtaa toisensa, lapset vanhempansa, ja miten tutustuttuaan se kaksivuotias rientää heitä vastaan kiljuen "äiti tuli!" ja se yksivuotias, joka kaikkia aina vierastaa, hakeutuu isänsä syliin käsiään ojentaen. Siinä me hiljaa nojataan toisiimme ja mietitään, miten maksaa itsensä takaisin se vaivannäkö ja huolehtiminen, ja miten katkeransuloista on ne lapset koteihinsa onnellisena lähettää, vaikka vähän kurkkua kuristaakin.

Claudinha

Eilen ajoin Recifen hullussa ruuhkassa meidän piskuista Kombia kaupungin toiselle puolen yhdessä muutaman muun tiimiläisen kanssa tapaamaan Claudinhaa, upeaa ikäistäni naista, johon ensin olen tutustunut kadulla. Claudinha työskenteli pitkään prostituutiossa, vuosia elätti perhettään miehensä pyynnöstä myymällä kehoaan vieraille yöstä toiseen. 

Kadulla hän oli aina tosi laitettu, rauhallinen ja jotenkin järkevän oloinen. Istui kadunkulmassa asiakkaita odottaen ja meitä aina tervehti iloisesti kun tultiin moikkaamaan. 

Muistan vuosi sitten yhdellä meidän illallisista - me järjestetään näille naisille hotellissa banqueteja, joissa on mahdollisuus jutella paremmin hyvän ruuan ja musiikin äärellä - miten istuttiin samassa pöydässä ja juteltiin ja jaoin joitain juttuja mitä tuli mieleen siinä hetkessä, Claudinha itki vuolaasti ja oli että en halua tätä elämää enää. 

Eilen siellä rintelllä olevassa slummissa hänen kotinsa pienessä olohuoneessa kun laulettiin ja rukoiltiin, oli tosi hyvä olla. Claudinha itki, miehensä jututti meitä ja kertoi, että he ovat avanneet ravintolan ja tekevät nyt töitä yhdessä. Jaloissa pyöri monta lasta, joista pienin, vuoden ikäinen poika, on meidän kaikkien suosikki. Claudinha oli nimittäin toisella kuulla raskaana kun yksi meidän tiimiläinen hänen puolesta rukoilessaan tuolla kadulla vielä tuli kaikesta tietämättä sanoneeksi että "en tiedä miksi, mutta musta tuntuu, että pitää sulle sanoa, että 'älä tee sitä'". Claudinha meni valkoiseksi ja alkoi sitten itkeä. Kertoi meille myöhemmin, että oli huomannut olevansa raskaana ja pelännyt että lapsi ei ole miehensä, vaan jonkun asiakkaan ja päättänyt tehdä abortin. Sen kohtaamisen jälkeen hän kuitenkin päätti pitää lapsen ja dna-testi paljasti (ja  nyt myös yhdennäköisyys!), että lapsi on miehensä ja hänen yhteinen. Nyt tämä vuoden ikäinen poika on koko perheen ilo ja silmäterä ja iso syy sille, miksi Claudinha lähti kaduilta ja elää nyt toisenlaista elämää.   

Isä ja poika

Eilen siellä musiikin pauhatessa ja perheen muutosta katsellessa piti minun pidättää kyyneliä. Nämä on ihmeitä joissa saan olla täysin ansiotta mukana. Siinä näin mielessäni, miten Jeesus istui sohvalla mun vieressä lukemassa sanomalehteä ja sanoi, että lukee tämän perheen ylle hyviä uutisia, asuu siinä talossa, on siellä kotonaan sohvalla lehti kädessä. Kerroin tämän ajatuksen ja sitten me itkettiin kaikki vähän lisää. 

Päätin, että ajan siellä samassa ruuhkassa kerran kuussa tapaamaan tätä perhettä pieneen siniseen taloon slummin rinteille, vaikka se kirjaimellisesti maksaa hikeä ja kyyneleitä, mutta on ihan kaiken sen arvoista. 

Mariana

Jotenkin ihmeellisesti minun elämään on siunaantunut näitä nuoria tyttöjä, jotka alkaa kutsua minua äidiksi ja joiden elämässä saan olla mukana pyytämättä ja ansaitsematta. 

Kuvankaunis Mariana, 17, tuli meidän lastenkotiin ihan kamalasta taustasta. Ensimmäisen viikon hän sai paniikkikohtauksia koko ajan eikä uskaltanut poistua huoneestaan. Hitaasti alkoi kuitenkin luottaa ja saada varmuutta olemiseensa. Ja hän löysi taas kynänsä, alkoi kirjoittaa kauniita runoja, lauluja, sanoja paperille ja sitä kautta me löydettiin yhteys, puhuttiin kirjoittamisesta ja inspiraatiosta ja siitä, miten sanat vaan soljuu ja löytää muotonsa paperilla. 

Yhtenä iltana ajettiin bussilla erään sillan alta tästä aika läheltä ja Mariana otti minua kädestä ja sanoi, että kato, Henna, noilla penkeillä mulla oli tapana nukkua. Siinä, keskellä tätä öisin hurjana sykkivää kaupunkia, ison liikenneympyrän keskellä siltojen alla se kuvankaunis tyttö nukkui, kun pakeni kotoaan, jossa äitinsä lukitsi päiväkausiksi vessaan ilman ruokaa. Kotoaan, jossa setänsä raiskasi ja jossa äitinsä lopulta yritti tappaa. 

Marianan koko keho on viiltojen peitossa. Hän on viiltänyt ihonsa rikki kaikkialta mistä on pystynyt, ihossa on paksuja arpia, joita hän hermostuksissaan sormeilee kun tulee joku jännittävä tilanne. 

Yhtenä päivänä Mariana katsoi minua syvälle silmiin ja kysyi, voisinko adoptoida hänet. 

En tiennyt mitä vastata. Että en, mutta miksi en? Että tietysti, mutta miten? 

Sitten siitä viikko ja lastentuomari siirsi hänet toiseen lastenkotiin vaarallisuutensa vuoksi. Mariana oli piilotellut veitsiä huoneeseensa ja käyttänyt koulussa huumeita. 

Minä käyn häntä edelleen siellä toisessa lastenkodissa katsomassa. Tällä viikolla hän antoi minulle kolme kirjettä ja korun, jonka oli säästämillään rahoilla ostanut. Kirjeissä hän kertoi tarkemmin tarinaansa ja minä itkin niitä lukiessa. Minua hän kutsuu suomalaiseksi äidikseen ja kertoi, että ei halua enää huumeita eikä viillellä enää koska on ihmisiä, jotka uskovat häneen. Hän sanoi, että haluaa vaan että olen hänestä ylpeä. 

Tämä ei ole mikään epätavallinen tarina täällä. Ei se, mitä hänelle on tehty eikä se, miten hän kiintyy yhteen suomalaiseen uuden elämän toivossa. Minä tunnistan nämä polut kyllä. 

Mariana täyttää 18-vuotta kolmen kuukauden päästä. Mitä sitten? Mihin hän menee? Tytölle joka on elänyt kadulla ne kadut on tutut ja hänellä on "cara da rua", kadun kasvot. Hän solahtaa sinne helposti, luontevasti ja löytää tiensä ansaitakseen rahaa ja etsiäkseen ihmiset jotka "pitävät huolta", jos ei ole muuta. Meidän turvatalo ei ole hänelle vaihtoehto, sillä me ei voida ottaa tyttöjä, joilla on mielenterveyshaasteita, koska meillä ei ole tarjota osaavaa kuntoutusta eikä tilanne silloin ole turvallinen kenellekään, valitettavasti.

Minulla on muutama kuukausi tässä aikaa miettiä, mitä minä voin tehdä. Sitä ennen aion tavata häntä kerran viikossa epävirallisesti mentoroiden, juoda kahvit ja puhua elämää ja toivoa, vakuuttaa että hän ei ole yksin.

Jalanjäljet sementissä

Muistatteko sen jalanjäljen, jonka painoin siihen märkään sementtiin? No eikö ne ollu laittaneet siihen uuden kerroksen päälle ja se siitä. Se oli jo kuivaa kun menin uudelleen ohi enkä voinut jättää uutta enää. Ja siis jos joku nyt siellä ajattelee, että olen ainoa vandaali näillä kulmilla, olet väärässä. Näillä jalkakäytävillä on kuulkaa koiranjälkiä, hevoset on menneet myös, syviä jalanjälkiä ihan ihmiskengästä, kirjoituksia tikulla ja ties mitä. Se on yhteinen paikallinen huvi ja kisa, kuka ehtii ensin ja kenelle jää viimeinen sana.  Mä niin hävisin tällä kertaa.

Olen tuskastellut psykiatrisen sairaalan puutetta. Eilen kävin siellä yhdessä päiväsairaalassa slummiystäväni kanssa ja olihan taas. Onneksi saatiin päivystysaika ihan ihmeellisesti, vaikka ensin myivät eioota vähän aikaa. Minä siihen, että me ei lähdetä ilman vastaanottoaikaa ja samaa hoki mukanani ollut asianajaja, jonka nohevana hoidin mukaan. Tilanne siis hallinassa toistaiseksi. Me odotettiin siellä useampi tunti ja ehdin siinä välissä saada lukuisia uusia tuttavuuksia ja vastata loputtomasti kysymyksiin siitä, kuka olen ja miksi olen siellä. Tapasin myös vihdoin paikallisen legendan, Eriksonin, joka pyöräilee päivittäin 50 kilometriä ympäri Recifeä hakemaan lääkkeensä ja kun on oikein huono vaihe menossa, kulkee kadulla paljain jaloin kantaen raakaa lihakimpaletta päänsä päällä. Hänet olen nähnyt monesti ja aina miettinyt, kuka ja mitä ihmettä. No nyt juteltiin pitkä tovi siitä, miten Erikson oli aikanaan opiskelemassa Englannissa ja siellä ollessaan erehtyi käyttämään kokaiinia ja siitä se lihavaihe sitten alkoi eikä ole koskaan loppunut. 

Kaikkea sitä.

Jos tätä nyt lukee joku psykiatrinen sairaanhoitaja tai terveydenhoitoalan muu ammattilainen niin sanon vaan sen, että sulle olis töitä täällä ja paljon olisikin. Ihan voit perustaa yksityisen klinikan ja asiakkaita tulee virtana. Tuolla päiväsairaalassa on seitsemälle henkilölle päivystysaika per päivä. Tämä kaupunki isomman Recifen kyljessä on Helsingin kokoinen väkimäärältään. S e i t s e m ä n henkilöä pääsee konsultaatioon per päivä jos hyvin käy, siis arkisin. 

Tässä ohessa olen jo ehtinyt yhteen toiseen lastenkotiin käymään moikkamaan ystävääni Marianaa, josta kerron vaikka oman postauksen verran lisää - ihana kirjoittava kaunokainen, joka tulee sellaisesta perheestä, että itkettää joka kerta kun luen hänen papereitaan. Olen myös opettanut englantia, mentoroinut meidän turvakodin tyttöjä ja tehnyt muutamat puhelut jo tänään. 

Onnellisen täyttä tämä arki ja tästä mä tykkään!

Mitä kuuluu?

No Henna, mitä kuuluu? No mitäs tässä, eipä paljoa. 

Eipä. 

Vajaa kaksi viikkoa takaisin täällä ja naurattaa miten paljon on ehtinyt tapahtua tässä hullussa arjessa. 

Tai naurattaisi, jos en olisi väsynyt päivästä ja valmista unille vaikkei kello ole vielä edes yhdeksää. 

Tänään oli taas näitä tällaisia päiviä, kun vauhdissa kuviot muuttui ja päädyin ensiavun ovelle odottamaan. 

Aamulla menin hoitamaan vauvoja, niin kuin perustiistaina aina. Sieltä lounaalle, parit palaverin sopimiset ja sieltä kotiin opiskelemaan - aijoo, tästä kerron lisää ihan pian -, sitten yksi innostava coaching-puhelu jota ennen pientä säätöä joka eskaloitui. 

Slummissa on yksi tyttö joka on-off meitä haluaa nähdä, yleensä eniten silloin kun tarvitsee vaikka rahaa, ruokaa, hammaslääkäriä tai mitä vaan. Nyt tilanne oli kuitenkin vakavampi ja hän laittoi viestiä yhden meidän tiimiläisen kautta minulle. Pyysi käymään tänään koska on tosi huonona. Ensin olin että en kyllä irtoa mihinkään uuteen slummiin ilman autoa, etenkään kuin se slummi on tämän alueen vaarallisimpia. Toiseksi olin, että en mene yksin ja ainoa vaihtoehto mukaanlähtijäksi on sellainen hento ulkomaalainen tyttö, joka osaa kyllä portugalia, mutta herättää joka paikassa huomiota, koska on ihan tajuttoman kaunis (mikä ongelma, mikä haaste!), ja kolmanneksi epäilin, että päädyn sosiaalityötekijä-terapeutti-rooliin ja ihan just tänään en olisi jaksanut. 

Mutta menin ja onneksi menin. Uber ei tietty suostunut ajamaan perille asti, koska slummi ja mitäkaikkea, mutta käveltiin loppumatka ongelmitta. Vastassa oli ahdistunut, monta yötä ja päivää valvonut tyttö jonka puoliso ihan rikki kaikesta huolesta. Tämä tyttö on ollut itsetuhoinen ja myös satuttanut tyttöystäväänsä ja  käytännössä itki koko illan läpi sikiöasennossa ahdistuneena. 

No parit puhelut ja selvittelyt, missä on lähin psykiatrinen päivystys. Tadaa, sehän on se sama sairaala siellä tunnin matkan päässä, missä olen käynyt jo useita kertoja Liliä katsomassa. Ihan kamala paikka, mutta ainoa vaihtoehto jos päivystykseen haluaa. Muistin ne sen talon kissat, avoimet ovet ja pakkositeet ja mietin, että ei kyllä tänään. 

Pienen säädön jälkeen päästiin kuitenkin läheiseen ensiapuun, jossa toivoin tytölle rauhoittavia siihen asti, että huomenna päästään toiseen sairaalaan. Tyttö jo ehdotti, että voisiko tulla mun luo yöksi. Olen auttaja ja teen kaikkeni, mutta mulla on myös todella terveet rajat - ja myös keittiössä terävät veitset - ja olin että ei kyllä tänään. 

No se ensiapukin oli että ei tänään, eikä me mitään lääkkeitä saatu, että yön selviäisi rauhassa. Sitten apteekki sentään suostui myymään jotain kevyttä luontaisesti rauhoittavaa (mitä ikinä se onkaan?) ja huomenna sitten aamukasilta menen hakemaan tytön sairaalaan. 

Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä ja mietin, että enpä vaihtaisi muuhun. 

Tulomatkalla painoin mun jalanjäljen märkään jalkakäytävän sementtiin tuossa sivukadulla ihan vaan että voin siitä ohikulkiessa muistaa, että jonkun jäljen olen Candeiasiin joskus jättänyt. Naurattaa vieläkin.

Takaisin kotona

Huhuu, tropiikki täällä tervehtii! Mutta tervehtii lopputalven ihanuudesta, jossa on niin viileää, että voi pitää farkkuja keskellä kirkasta päivää ja hikoilla vaan vähän. Kahden suihkukerran päiviä nämä kahdenviiden asteet. Nautin vielä kun voin!

Saavuin Brasiliaan sujuvan kotimatkan jälkeen torstai-iltana. Kotona minua odotti brasilialainen seurue - lentokentällä muuten onneksi suomalaiset ystävät, jotka ovat täällä käymässä, ei kulttuurishokkia eikä "tervetuloa kotiin!" -kylttejä tai ryhmävalokuvia - jotka kämppikseni oli kutsunut meille minun infernaalisen 24 tunnin matkapäivän päätteeksi illallistamaan. Ne hihkui keittiössä, että tehtiin sulle papuja ja riisiä, vaikka olin just lentokoneessa hetkeä aikaisemmin miettinyt miten tympeää on palata brasilialaisiin ruokiin kahden kuukauden ruokataivaan jälkeen. 

No, siinä matkaväsymyksessäni sain syötyä pavut ja riisit ja hymyillen vielä.

Ekana päivänä pienessä jetlag-huurussa ensitöikseni aamuviideltä järjestelin kaapit kohdilleen ja purin laukut ja päädyin vielä slummiinkin, jossa pienet juoksi syliin onnellisena. Kuva todisteena.

Meidän tiimiläiset tietysti kiljui ja huusi kun päädyin baselle, ne kehui että näytän levänneeltä ja niin eurooppalaiselta taas. En tiedä johtuiko se siitä, että oikeasti olen levännyt kaksi kuukautta vai siitä että epätoivoissani aloitin kaikenmaailman anti-ageing seerumit Suomessa ollessani kun tajusin, että ikä alkaa näkyä naamasta ja ehkä tropiikki myös. 

Nyt teen parasiittihäätökuuria jonka unohdin Suomessa ollessani, joskin koleran ennaltaehkäisin viikkoa ennen lähtöä. Toivon, että näillä dropeilla vältän sen aina niin ihanan paluutaudin, josta kestää kolme viikkoa toipua. Tänä vuonna en aio sellaista ottaa. 

Kaikenkaikkiaan paluu on ollut yllättävän smooth ja helppo. Taidan ottaa tavaksi nämä pitkät breikit, kun selvästi se tekee ulkosuomalaiselle hyvää. 

Nyt lähden tuonne asfaltoiduille teille (edelleen tätä on vaikea uskoa!) katsomaan miltä tropiikin maanantai näyttää.

Tropiikki odottaa taas

Viikon päästä palaan Brasiliaan. Kaksi kuukautta poissa arjesta on pitkä aika, mutta sopiva siihen, että ehtii saada perspektiiviä ja muistaa taas, miksi ja mitä - siellä kaukana ja täällä toisessa kodissa. 

Sain kämppikseltä viestiä, että ovat asfaltoineet meidän kotikadun. Olin että mitä ihmettä siellä oikein tapahtuu? Että onko kaikki hiekkatiet mennyttä ja tuleeko enää ikkunasta ohutta hiekkapölyä ollenkaan sisään ja miten minä sateella osaan kävellä, kun ei tarvitse arvailla, miten syvät vesilammikot on?

Siis paperillahan meidän kadut on olleet asfaltoituja jo pitkään. Ainoa vaan, että se joku jonka piti kaupungilta se homma kotiin hoitaa, piti rahat itsellään ja kirjasi virallisiin dokumentteihin, että päällystetty on koko Candeias, vaikka todellisuudessa samaa hiekkaa siellä on ollut koko ajan eikä tietyökoneita mailla eikä halmeilla. 

Turvakotiin on tullut uusi tyttö meidän lastenkodista aikuistumaan. Siinä oli ollut jotain hässäkkää siinäkin, kun lastensuojelun väki oli lomilla - siis tyylikkäästi kaikki kerralla ja oli vähän pitkittynyt se käsittely. 

Muutenkin tuntuu, että kaikenlaista on siellä lämpimämmässä kodissa tapahtunut ja niin montaa asiaa taas muuttunut, että huh. Se arki on sellaista hektistä ja vaikka Brasilia hidas itsessään, asiat kyllä ehtii muuttua ja tilanteet ja tulla vaikka mitä ylläreitä. Mutta olen tottunut siihen - ja siihenkin, että aina ensi alkuun pitää hetki hengitellä ennen kuin aloittaa yhtään mitään työtä tekemään, että muistaa, mihin jäi. 

Tänä vuonna toivon, että en saa mitään helvetillistä vatsapöpöä palatessani. Kävin uusimassa kolerarokotteen ja toivon, että vähintään se auttaa. Parasiitit pitää häätää myös ensitöikseen. Siis minusta, kodin siivouksesta on brassikämppiset mitä luultavimmin pitäneet huolen. Siinä ei klooria eikä happoja säästellä, joten olen aika luottavainen. Toinen kämppis on nyt lomalla ja ilmoitti, etten saa antaa kenenkään nukkua sen huonessa hänen poissaollessaan, "ettei tule kenekään pöpöjä ja matoja". 

Että torakat ja skorpionit, tropiikin aurinko, asfalttitiet (!) ja slummit - get ready, täältä tullaan taas suomalaisella suoruudella ja sarkasmilla keskuuteenne. Tuon suklaata, jos se ei ketään muuta auta, niin minua ainakin. 

Suomessa

Olen Suomessa käymässä. Heinäkuun on alkanut viileissä merkeissä ja minua on paleltanut. Vaellan sisätiloissakin villasukissa ja fleece päällä. Mutta en valita, tämä ei vastaa kesäsääodotuksiani, mutta on ehdottomasti miellyttävämpää kuin monen kuukauden trooppinen kesä. 

Suomessa ollessa tekee aina huomioita ja väistämättä vertaa elämänmenoa minun normaaliin. Vaikka todellisuus täällä ei oikein sovi verrattavaksi Recifen hiekkateihin niin en voi olla huomaamatta, miten kunnollista kaikki Suomessa on. Proper. Ihmiset on kunnollisia, tiet on kunnollisia, kaupat on kunnollisia. Suomi kansana on kunnollinen ja tunnollinen - jopa siihen pisteeseen asti, että se on saanut minussa sisäisesti aikaan vastareaktion: tekisi mieli koko ajan rikkoa jotain sääntöä ja olla vähän kapinallinen, kun kaikki on niin hyvin ja kauniisti. 

Liikenteessä etenkin tekisi mieli ajaa brasilialaisittain kurvaillen ja törkeästi ohitellen ja omaa etua ajatellen. Melkein kuin todistaakseen - itselle kai eniten - että voi sitä kuulkaa elää eritavallakin ja silti säilyä hengissä. 

Paitsi että juuri kuulin kaksi kuolinuutista slummeista ja näitä on tässä keväänkin aikana liian monta nähty. 

Minun kadulla kuoli kaksi nuorta auto-onnettomuudessa samalla viikolla kun lähdin. Yhden slummitytön todella nuori äiti kuoli johonkin mitä ei saatu sairaalassa parannettua. Ja toinen nuori äiti huumeiden yliannostukseen. Taas. 

Järjestelin niille perheille ruokakasseja vietäväksi ja mietin, että eikö me parempaan pystytä? Että olisi parempi jotenkin ennaltaehkäistä näitä eikä sitten suru-uutisen tullessa kantaa jotain ruokapakettia ja ottaa osaa. Olen tässä alkanut taas haaveilla sellaisesta isosta talosta, jossa olisi isot avoimet ovet näidenkin äitien tulla ja olla osa perhettä ja yhteisöä, kuulua johonkin ja tulla nähdyksi. Yksi tiimikaveri kysyi, että olenko huomannut vuokrattavana olevan ison talon basen lähellä. Hätkähdin, koska en missään nimessä ollut ajatellut että nyt jo jotain sellaista oikeasti tekisin. 

Että terveisiä vaan unelmavalmentajalta, niin ne isot unelmat pelottaa täälläkin. Mutta se talo on siellä odottamassa vuokralaista ja muistuttamassa, että joskus on aika odottaa ja joskus vaan toimia ja lakata odottamasta - toteuttaa sekin, mikä pelottaa, puuttuvista askelmerkeistä viis. Aion kävellä sen talon ohi monta kertaa kun palaan.

Psykiatrisella käymässä

Olen nyt muutaman viikon ajan käynyt moikkaamassa Lilianea psykiatrisessa sairaalassa. Niitä sairaaloita on koko osavaltiossa vain kaksi ja ennen ensimmäistä vierailua piti tehdä vähän henkistä valmistautumista, koska arvasin, että kyseessä ei ole mikään suomalainen sairaala olosuhteineen. 

Eikä ollutkaan. 

Tästä tunnin matkan päässä minua odotti vanha, ränsistynyt sairaala, jossa ihan ensitöikseen minua tervehti läjä kissoja, jotka kulkevat avoimista ikkunoista ja ovista miten lystäävät - niitä on sisällä huoneissa ja ruokapöydillä ja ties missä. Huoneet ovat isoja, nissä on sinisellä nappamuovilla päällystetyt sängyt ja joillain onnekkailla ja ei-itsetuhoisilla lakanat. Se osasto, missä kävin ensin, oli sellainen joihin tulee omainen mukaan. Heille ei ole sänkyjä, vaan iso sali oli täynnä vaikka mitä tuoliviritelmiä, joista oli tehty makuupaikkoja potilaiden sänkyjen viereen perheenjäsenille. Omaiset tuntuivat siellä olevan vähän niin kuin sairaanhoitajan apukäsiä, minä sain yhdeltä naapuripedin potilaan äidiltä yksityiskohtaisen selvityksen Lilianen tilanteesta ja meni hetki hoksata, että jaa, tämä leidi ei olekaan täällä töissä, mutta tyttärensä seuralainen 24/7. 

Toinen osasto, jolla Liliä kävin katsomassa oli sitten omaa luokkaansa sekin. Lilin sisko, minun brasilailainen tyttäreni Vitoria, pyysi minut mukaansa, koska "ei halua astua siihen rakennukseen koskaan yksin". Mietä odotti avoin, iso tila ja huoneet, joissa ei ollut ovia. Vessat olivat myös ovettomia ja samoin suihkut. Yksi potilas oli lepositeissä siinä käytävällä, toinen makasi lattialla, kolmas poltti tupakkaa ja yritti myydä sitä minullekin. Muutama valkotakkinen hoitaja ja psykiatri siellä pyöri, mutta muuten likaiset ja osin homeiset huoneet olivat potilaita täynnä. 

Toisella kertaa siellä oli siivouspäivä ja hajukin onneksemme lievempi. Minun vaalea ihoni ja hiukset olivat tietysti nähtävyys ja yksi jos toinenkin kävi halaamassa, silittelemässä mun ihoa ja levittelemässä tukkaa ihastuksissaan. Yhden naisen sormet olivat oudosti turvoksissa ja katse niin intensiivinen, että teki mieli väistää. Hoksasin, että hän oli ollut sidottuna sänkyynsä aiemmin, siitä turvotus ja muodottomat sormet. Onneksi olen aika tottunut ja sain sieltä monta uutta ystävää ja kymmeniä pyyntöjä ottaa heidät mukaani. Nauratti, että herkempää olisi voinut huimata, mutta Brasilia on koulinut minusta kovaotsaisen mutta herkkäsydämisen lähetystyöntekijän ja selviän oudoista olosuhteista yllättävän vähällä. Yhdellä kertaa mukanani ollut meidän Betania-talon johtaja itki autossa kotimatkalla, että miten tällaisia paikkoja on hänen rakkaassa Brasiliassa. Minä olin meistä se vähemmän yllättyneempi.

Viime viikonloppuna psykiatri kertoi, että tekevät kaiken potilasraportoinnin käsin ja hän pahoitteli, että ei ole yhtään perillä Lilin tilanteesta, koska ei löytänyt oikeaa vihkoa. Lilin matkalaukku oli hänen pöytänsä alla varastossa ja huone pieni ja tunkkainen, katossa pyöri laiskasti tuuletin ja ikkunalaudalla istui tietysti kissa. 

Sisäänkäynti suljetulle osastolle kera kissan, kuinkas muutenkaan

Liliane itse voi hyvin, joskin on vahvasti lääkitty ja puheesta on ajoittain vaikea saada selvää, mutta itsetuhoisuus on jäänyt ja hän saa pitää sängyssään lakanaa. Siellä me sitten lauletaan ja jutellaan ja lakataan kynsiä ja luetaan Raamattua - Lili sanoi, että se on ainoa asia, mikä auttaa kun hän kuulee outoja ääniä. 

Sieltä kun hyppään uberiin ja tulen takaisin kotiin, on aina monta ajatusta. Niin kuin se, että apua. Ja se, että mihin Lili sieltä menee? Koko osavaltiossa ei ole mitään laitosta tai sairaalaa, jossa olisi hänelle paikka. Ehdottivat, että entä jos hän muuttaisi yksin asumaan ja auttaisivat ruokakasilla viikottain. Sanoin, että entä jos tyttö on asunut lastenkodissa koko ikänsä eikä koskaan elänyt omillaan - että nyt tässä mielenterveyden horjuttamassa tilassa ei ehkä ole ihan paras vaihtoehto, jos koskaan. Me yritettiin pitää Liliä silloin kaksi viikkoa ja loppuajasta oli vaarassa hänen oma terveytensä ja meidän muiden turvallisuus, että ei. Pelasin mun sosiaalityöntekijä-kortilla ihan rohkeasti saadakseni heidät oikeasti miettimään parempia vaihtoehtoja, koska kaupunki on hänen hoidostaan vastuussa. 

Tänään Lilin sisko laittoi viestiä, että Lili on siirtymässä äitinsä luokse tähän ihan lähelle asumaan. Edellisen kerran sitä auttutta kesti tunnin, äiti uhkasi tappaa tyttärensä ja Lili joutui taas kadulle, josta sitten meni sinne sairaalaan. Sairaalasta sanoivat nyt, että täysi-ikäistä ei voi väkisin siellä hoidettavana pitää ja että muutenkaan ei ole tilaa. 

Huoh. 

 

 

T o i v o

Tiedättekö kun on pitkään kirjoittamatta ja sitten ei osaa päättää, että mistä aloittaisi?

Siitä epäillystä vesikauhutapauksesta slummissa viime viikolla, kun miehen käsi oli koiranpuremasta muodottomaksi turvonnut ja lääkäri päivystyksessä unohtanut kertoa, että pitäisi ottaa rokotus ensi tilassa?

Vai siitä äidistä, joka kuritti lapsiaan lyömällä minun silmien edessä eikä lopettanut vaikka pyysin monta kertaa?

Vai siitä Lilianesta, jota kävin siskona kanssa katsomassa psykiatrisessa sairaalassa niin alkeellisissa oloissa, etten ikinä ole sellaista sairaalaa tavannut - kissoista, jotka kulki avoimista ikkunoista sisään ja ulos ja psykiatrista, joka kertoi, että nyt ei voida muuta tehdä kuin lääkitä, mitään muuta hoitoa ei ole antaa. Psykiatrisia sairaaloita koko osavaltiossa on vain kaksi ja ne molemmat tietenkin tupaten täynnä. Kaikilla muilla potilailla on joku sukulainen vieressä 24/7 - siellä oli tuoleista tehtyjä sänkyviritelmiä ja yksi sali, jossa potilaille lattialla pelkät patjat. Lilianella ei ole ketään apuna, koska sisarukset käyvät töissä, äitinsä oli hänet sinne alkujaan passittanut meiltä lähdettyään ja sairaala on liian kaukana, että sinne voisin minäkään päivittäin mennä käymään. 

Vai siitä väsymyksestä, joka minut valtaisi, jos jäisin olosuhteita tuijottamaan - enkä yritä pyhistellä, niitä tuijotin pitkän tovin. Väsyisin tähän kuumuuteen, siihen että yhtään viileää päivää ei ole ollut sitten marraskuun. Väsyisin tähän toivottomuuteen, joka inhimillisesti tulee vastaan joka puolelta. Väsyisin siihen, että ihmisiin ei voi luottaa ja siihen, että aina on pulaa resursseista, siihen, että asiat ei ratkea sormia näpäyttämällä ja siihen, että kenenkään tilanne ei pakottamalla muutu. 

Mutta sitten tuli pääsiäinen ja minun piti ihan itseni pysäyttää ja kliseisesti muistuttaa, että on toivo. On toivo ylösnousemuksesta. On toivo muutoksesta. On toivo parantumisesta. On toivo siitä, että ihan kaikki voi muuttua.

Vaikka olosuhteet on nämä, on toivo. 

Ja sitä toivoa minä todistan omin silmin, niin siinä, että jaksan päivästä toiseen tätä työtä tehdä kuin siinä, että näen ihmisten elämien muttuvan, turvonneiden käsien palaavaan ennalleen ja sen äidin kuuntelevan, kun istutaan alas ja jutellaan siitä, että niitä lapsia ei voi lyödä ja siinä, että Liliane katsoo tarkkavaisesti silmiin ja kirkkaina hetkinä muistaa sen, että suomalainen purkka on hyvää ja että Henna puhuu suomea ja että taas ensi viikolla tulen käymään - ja se hymyilyttää. 

Eilen sanoin, että en halua tehdä mitään täällä ilman että mun ylösnoussut Jeesus on siinä mukana. Musta ei ole, meistä ei ole, tästä maasta ei ole. Mutta Hänestä on. Ihan oikeasti näin.

Aika lentää

Olen ollut takaisin Brasiliassa nyt viisi viikkoa. Tämä aika on tuntunut ikuisuudelta, niin paljon on mahtunut näihin päiviin, että jos joku väittäisi minun olleen täällä jo viisi kuukautta, en epäilisi hetkeäkään. 

Se Liliane, josta viimeksi kirjoitin, lähti. Ilmoitti, että haluaa palata jostain yllättäen ilmestyneen äitinsä luo slummiin ja pakata tavaransa ja olla vapaa lääkkeistä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen mennä. Sitä ennen Lili oli lukinnut yhden hoitajan vessaan, uhkaillut isolla puukolla  yhtä meidän vapaaehtoista ja vetänyt ison annoksen lääkkeitä päästyään niihin jotenkin käsiksi. Näitä uhkaavia tilanteita oli muutamassa päivässä aivan liikaa eikä kenelläkään enää yksin turvallinen olo hänen kanssaan. 

Tilanteet täällä muuttuu niin nopeasti että rehellisesti ei aamulla tiedä, mitä iltaan mennessä tapahtuu tai mistä itsensä löytää.

Tässä välissä olen myös selvitellyt yhden brasilialaisen tyttäreni huumesotkua ja mahdollista yhteyttä yhteen prostituutiorinkiin, vastannut lukuisiin avunpyyntöihin slummeissa - milloin oikeita tarpeita ja milloin tekaistuja, on ne sitten hammaslääkärikäyntejä, puuttuvaa kaasua, vajaata vuokraa tai nälkää. 

Olen sanonut heipat parille tiimikaverille, joista toinen palasi kotiinsa päivän varoitusajalla ja toisen kohdalla todettiin, että on parempi ottaa pieni aikalisä. 

Monta muutakin asiaa on ehtinyt tapahtua, en pysy mukana näissä kaikissa itsekään. 

Tämä ei ole mikään rantaloma, tämä elämä täällä. Tämä on oikeaa työtä ja oikeita ongelmia ja olen välillä aika väsynyt. En näihin ihmisiin tai elämään täällä, vaan siihen, että on elettävä jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa - siinä, että ihmisiä tulee ja menee enkä silti halua sulkea itseäni siltä yhteydeltä tai auttamiselta, haluan yhä olla avoin auttamaan tietämättä, kantaako se muutamaa päivää pidemmälle ja silti uskoa, että ne muutamatkin päivät lasketaan, jos enempää ei tule. 

Hetkellisesti sitä haaveilee sellaisesta tasaisesta arjesta, ehkä jostain itselle merkityksettömistä työtehtävistä ja keveydestä, mutta sitten käy niin kuin eilen illalla slummissa kun yhden nuoren ystäväni muutaman kuukauden ikäinen vauva nukahti syliin ja huumevieroituksesta palannut äitinsä tuli sen selvänä sylistäni hakemaan kotiin nukkumaan; pieni Miquel kävi halaamassa ja sanoi, että oli ikävä kun ei senhoraa (minua) ole näkynyt hetkeen ja Manuela kuusivee kiipesi halaamaan heti kun sylini oli tyhjä ja kohta siinä oli jono pieniä odottamassa halausta. Siinä hengitin syvään ja mietin, että en minä sitä tasaista arkea kaipaa enkä sen keveyttäkään, vaan tässä omassa haastavassa arjessa näitä keveitä hetkiä, ehkä silloin tällöin sen pienen rantaloman, mutta eniten näitä pieniä ja sitä että he pääsisivät niillä pienillä jaloillaan pidemmälle kuin minä omillani koskaan. 

Kyllä, Brasilia, sanon sulle taas kyllä. 

Liliane

Istun hiljaisessa huoneessa ja 19-vuotias Liliane nojaa mun jalkoja vasten. Se keinuu siinä hiljaa, yrittää puhua mutta saa vaan soperrettua joitain sanoja, joista minun on vaikea saada selvää. Liliane oli meidän lastenkodissa pitkään, sitten karkasi sieltä ja siirrettiin lopulta toiseen paikkaan. Hänellä on aika isoja mielenterveysongelmia ja nyt kun hän on täyttänyt 18 jo, ei ole oikein tahoa jonne hän menisi tai joka hänet ottaisi. 

Lokakuussa hän ilmestyi meidän baselle asuttuaan kadulla joitain viikkoja. Hän oli ollut pitkällä raskaana ennen kuin menetti vauvan vain päiviä ennen kuin tuli meidän portille koputtamaan. Otimme hänet tietysti vastaan ja Lili oli mukana meidän arjessa monta viikkoa. Me vaihdeltiin vuoroja, kuka piti hänelle seuraa ja valvoi öitä. Lilillä on tapana hermostua, jos ei saa huomiota ja alkaa viiltää ranteita auki tai uhkailla, lukkiutua vessaan terävän esineen kanssa tai muuta itsetuhoista. 

Ennen joulua juhlittiin, kun saimme hänelle järjestettyä paikan huippuluokan laitoksessa. Sen piti olla upea paikka, jossa työskentelee 150 ammattilaista vuoroissa ja on uima-altaasta lähtien kaikki mahdollinen kuntoutukseen.  

Pari päivää sitten laitos ilmoitti, että haluisi 10 000 euroa hoidosta, jonka alun perin lupasi toteuttaa ilmaiseksi ja auttaa osana heidän hyväntekeväisyysprojektia.  

Nyt Lili tuli meille takasin. Kuukauden aikana hänet oli pumpattu niin täyteen lääkkeitä siellä kalliissa hoitopaikassa, että hän ei pysty edes vessassa käymään itsekseen. Hän tuijotti tänäänkin vessapaperirullaa käsissään tyhjin silmin, eikä saanut revittyä siitä palasta. 

Syömään hän ei myöskään kykene itse. Syötin hänelle lounasta kuin pikkulapselle ja sotku oli sen mukainen. Itketti niitä lusikallisia auttaa sen suuhun, tunnen tytön hyvin ja hänen iloisen itsensä - tämä Lili on joku toinen, huumattu sekava tyttö, joka ei käsien tärinältään saa mehulasia huulilleen. 

Lääkitystä voidaan nyt hiljalleen vähentää, mutta meillä ei millään ole resursseja hoitaa häntä vuorokauden ympäri millään. Kellään meidän tiimissä ei ole sitä asiantuntijuutta, jota hän tarvitsisi voidakseen hyvin. Mutta ei ole muutakaan vaihtoehtoa. Sanoin jo eilen, että me voidaan laastaroida tätä vähän aikaa, mutta pidemmän päälle me tarvitaan oikeasti joku hoitopaikka. Sitä ihmettä odotellessa voi mennä vuosi tai toinenkin.

Olen ollut täällä nyt kolme kokonaista päivää ja taas vaan vauhdista Brasilia muistuttaa, että se on aika kaukana Suomesta niin monessa mielessä. 

Suomessa

Ajoin eilen myöhään kotiin pimessä talviyössä, tie näytti kuin se olisi ollut timantteja täynnä ja taivaalta satoi isoja hiutaleita kuin hidastettuna. Oli ihan tajuttoman kaunista ja mietin, että Suomi se vaan aina osuu ja säväyttää. 

Vajaan viikon päästä olen jo tropiikin kesässä ja pakkaspäiviä on melkein jo nyt ikävä. 

Huomaan taas, miten järjettömältä tuntuu Suomen turvallisuus. Kuljin Helsingissä vartin kännykkä rintsikoihin piilotettuna kunnes muistin, että ei se ehkä ole tarpeen vaikka iso kaupunkin onkin. Eilen kävelykadulla joku seurasi minua pitkään tosi lähellä yrittäen ohi, kiristin tahtia ja mietin, miten tyhmää oli lähteä liikkelle ilman avaimia - mitä nyt laitan sormen väliin kuin aseeksi, kun ei ole sitä avainta?

Sitten aina naurattaa, että miten automaattiseksi tuollaiset turvallisuuteen liittyvät jutut muodostuu ja miettii, miten pitkään sitä pitäisi Suomessa oleskella, että tottuisi siihen, että ihmisiin voi luottaa ja pimeällä on ihan ookoo kulkea yksin minne vaan. 

Enkä ehkä ikinä lakkaa hämmästelemästä miten kauniita perheitä täällä on. Isiä, jotka eivät ole mitään lastenvahteja, vaan vanhempia ja tekeävät osansa niin hyvin. Lapsia, joilla on ihan kaikkea. Vanhempia, joilla hyvä toimeentulo ja mahdollisuudet tarjota mitä vaan perheelleen. 

Yhtenä päivänä istuin kahvilassa, jossa perheenisä kysyi vaimoltaan, että hei mitä otat, minä voin hakea. Minä tuijotin sitä epäuskoisena ja mietin, miten olin unohtanut, että tuollaisia ihmisiä on olemassa? Että tietenkin se mies voi hakea sille vaimolleen kahvia ja ottaa vielä vauvan syliin sitä hakiessaan. Hyvä etten alkanut itkeä sitä tilannetta seuratessani. 

Että Brasilia, täältä mä taas saavun ja kannan suomalaisuutta mukanani, joudutte taas kestämään mun suorasanaisuutta ja rehellisyyttä, sitä kun puhun machokulttuuria vastaan ja teitä vähän hirvittää sellainen eurooppalainen nainen, joka kävelee kadulla illallakin kun ei suostu pelkäämään vaan  ajattelee, että kyllä sitä vaan asiat aina jotenkin järjestyy. Hengitetään syvään, minä ja sinä - hyvä jakso taas edessä.