Eipä.
Vajaa kaksi viikkoa takaisin täällä ja naurattaa miten paljon on ehtinyt tapahtua tässä hullussa arjessa.
Tai naurattaisi, jos en olisi väsynyt päivästä ja valmista unille vaikkei kello ole vielä edes yhdeksää.
Tänään oli taas näitä tällaisia päiviä, kun vauhdissa kuviot muuttui ja päädyin ensiavun ovelle odottamaan.
Aamulla menin hoitamaan vauvoja, niin kuin perustiistaina aina. Sieltä lounaalle, parit palaverin sopimiset ja sieltä kotiin opiskelemaan - aijoo, tästä kerron lisää ihan pian -, sitten yksi innostava coaching-puhelu jota ennen pientä säätöä joka eskaloitui.
Slummissa on yksi tyttö joka on-off meitä haluaa nähdä, yleensä eniten silloin kun tarvitsee vaikka rahaa, ruokaa, hammaslääkäriä tai mitä vaan. Nyt tilanne oli kuitenkin vakavampi ja hän laittoi viestiä yhden meidän tiimiläisen kautta minulle. Pyysi käymään tänään koska on tosi huonona. Ensin olin että en kyllä irtoa mihinkään uuteen slummiin ilman autoa, etenkään kuin se slummi on tämän alueen vaarallisimpia. Toiseksi olin, että en mene yksin ja ainoa vaihtoehto mukaanlähtijäksi on sellainen hento ulkomaalainen tyttö, joka osaa kyllä portugalia, mutta herättää joka paikassa huomiota, koska on ihan tajuttoman kaunis (mikä ongelma, mikä haaste!), ja kolmanneksi epäilin, että päädyn sosiaalityötekijä-terapeutti-rooliin ja ihan just tänään en olisi jaksanut.
Mutta menin ja onneksi menin. Uber ei tietty suostunut ajamaan perille asti, koska slummi ja mitäkaikkea, mutta käveltiin loppumatka ongelmitta. Vastassa oli ahdistunut, monta yötä ja päivää valvonut tyttö jonka puoliso ihan rikki kaikesta huolesta. Tämä tyttö on ollut itsetuhoinen ja myös satuttanut tyttöystäväänsä ja käytännössä itki koko illan läpi sikiöasennossa ahdistuneena.
No parit puhelut ja selvittelyt, missä on lähin psykiatrinen päivystys. Tadaa, sehän on se sama sairaala siellä tunnin matkan päässä, missä olen käynyt jo useita kertoja Liliä katsomassa. Ihan kamala paikka, mutta ainoa vaihtoehto jos päivystykseen haluaa. Muistin ne sen talon kissat, avoimet ovet ja pakkositeet ja mietin, että ei kyllä tänään.
Pienen säädön jälkeen päästiin kuitenkin läheiseen ensiapuun, jossa toivoin tytölle rauhoittavia siihen asti, että huomenna päästään toiseen sairaalaan. Tyttö jo ehdotti, että voisiko tulla mun luo yöksi. Olen auttaja ja teen kaikkeni, mutta mulla on myös todella terveet rajat - ja myös keittiössä terävät veitset - ja olin että ei kyllä tänään.
No se ensiapukin oli että ei tänään, eikä me mitään lääkkeitä saatu, että yön selviäisi rauhassa. Sitten apteekki sentään suostui myymään jotain kevyttä luontaisesti rauhoittavaa (mitä ikinä se onkaan?) ja huomenna sitten aamukasilta menen hakemaan tytön sairaalaan.
Tulin kotiin nälkäisenä, hikisenä ja väsyneenä ja mietin, että enpä vaihtaisi muuhun.
Tulomatkalla painoin mun jalanjäljen märkään jalkakäytävän sementtiin tuossa sivukadulla ihan vaan että voin siitä ohikulkiessa muistaa, että jonkun jäljen olen Candeiasiin joskus jättänyt. Naurattaa vieläkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti