Unelmaduuni

Se mun ystäväni Vitoria viittilöi mut luokseen toissailtana kun istuttiin vastakkaisilla puolilla huonetta meidän tiimi-illassa. Se kuiskasi, että oli saanut viestin työpaikasta, jota oli odottanut kauan ja että työt alkaisi maanantaina. Minä hypin epäsuomalaisesti tasajalkaa innosta, halattiin ja itkettiin molemmat onnesta. Siinä se sopersi, että kiitos. 

Ja tiedättekö ei mitkään työelämässäni saamat bonukset eikä ylennykset eikä kiitokset koskaan ole olleet sen vertaiset kuin Vitorian kuiskaama kiitos. Ennen ne satasien bonukset oli se mitä odotti ja ne viispistenollat ja hyvät kirjalliset palautteet, mutta ne kaikki kalpenee tämän rinnalla, hands down. 

Enkä minä edes tehnyt mitään. Tämä duunipaikka on ihan Vitorian omaa ansiota. Minä vain kannustin, sanoin että kyllä se sieltä vielä aukeaa, sä saat sen. 

Katsokaas kaksi kuukautta sitten Vitorialle soitettiin samasta paikasta. Hän oli ollut siellä parhaan ystävänsä kanssa harjoittelussa aiemmin. Paikkoja oli kuitenkin tarjolla vain yksi. Vitorialla on katto pään päällä, ruokaa ja tukea - koska transition house. Ystävällään ei oikein mitään, hän muutti heti meidän lastenkodista päästyään tätinsä luo, joka oli jättänyt tytön oman onnensa nojaan aika pian. 

Ja niin sen ensimmäisen puhelun silloin saadessaan Vitoria päätti antaa sen työpaikan ystävälleen. "Elisa tulee niin iloiseksi kun kuulee", se mulle intoili puhelimessa. Ja tulikin ja tarvitsi sen työn just sillon, että ei joutuisi kadulle asumaan.

Meidän voi olla vaikea käsittää, miten epäitsekäs teko se oli? Nämä tytöt on kasvaneet laitoksessa, aina kilpailleet kaikesta, huomiosta, huoneista, lahjoitustavarasta, tulevaisuudensuunnitelmista, menneisyyden kivuista, ihan kaikesta. 

Se, että laittaa ystävänsä unelmaduunin edelle, on ihan tosi iso juttu. 

Ihmettelin sitä sydäntä silloin ja niin teen nytkin. En ymmärrä, miten voin olla niin siunattu, että saan Vitorian rinnalla oppia - ja nyt juhlia, että se kaikki kannatti.

Sanoin että olen ihan superylpeä ja Vi hymyili.

Paluu arkeen

Se lakko muuten loppui. Meni pari päivää ja kaikki oli niin kuin ennenkin, enkä yhtään tiedä, saavutettiinko sillä mitään sen mullistavampaa. 

Recifen sairaaloissa alettiin taas tehdä leikkauksia. Bensaa tuli asemille yksi toisensa jälkeen, keittiön kaasusta on edelleen pulaa, mutta vähitellen sitäkin alkaa saada. Kaupoissa on hyllyt täynnä tavaraa eikä kukaan osta lihaa siinä pelossa, että se on sitä lakon aikana autoissa sulanutta ja uudelleen pakastettua ja myytyä tavaraa. Minulla on vieläkin sitä ostamaani kanaa ja tuolla hoitokoirallakin ruokaa.

Joku poika kuoli haihyökkäykseen toissapäivänä sillä samalla rannalla, missä se edellinen sai vakavia vammoja ihan äsken ja minä sain sähkölaskun maksettua, eikä tämän talon sähköaitaa ole vieläkään korjattu. 

Arki on palannut siis ihan normaaliksi melkein kuin noin vaan. 

Mun brasilia-väsymys jäi Rioon, jossa kävin viisi päivää vähän hengittämässä, jos nyt slummivierailujen suunnittelua voi sellaiseksi laskea. Ensi kerralla mennään sellaisiin slummeihin, joihin ei voi noin vaan mennä ilman poliisin taustatukea. Oon ehkä vähän lähetystyöntekijäistynyt, mutta musta se on vaan tosi siistiä ja innostavaa. 

For her

Osana minun mentorointia yhden meidän transition housen tytön kanssa on auttaa häntä löytämään työpaikka. Hän on valmistunut koulusta ja yhtenä ehtona meillä oloon on se, että joko opiskelee tai tekee töitä.

Suomessa ollessani toimin viimeiset neljä vuotta työelämävalmentajana, joten kaikenlainen työnhakuun liittyvä opastaminen ja ohjaaminen on minulla enemmän kuin selkärangassa. Mitä nyt kulttuuri ja kieli on eri ja täällä on omat erikoisuutensa mitä tulee työelämään, mutta peruspalikat on lopulta aikalailla samat.

Istuin ystäväni Vitorian kanssa nettihakemusta väsäämässä kun mieleeni tuli elävästi vuosien takainen työ eri puolilla Suomea mitä erilaisempien ihmisten vieressä istuessa ja niitä samanlaisia hakemuksia täytellessä. Kysymykset on samat, ruudulla ja työnhakijan mielessä.

Sitten kuulin ne sanat, joiden lähteen tunnistan, koska Isä aina niin pehmeästi mieleeni laskee, ”I trained you for this, for her”, ne vuodet siellä piskuisilla pienillä paikkakunnilla, Kokemäeltä Hyrynsalmelle, ne oli vasta alkua, ne oli että oppisin sen maailman läpikotaisin, työnhaun ja kuviot, että voisin olla täällä, tätä Vitoriaa varten, orpoa brasilialaista tyttöä, joka asuu hiekkatien varrella, jolla ei ole tukiverkkoa, ei äitiä eikä isää - mutta minä olen.

For her.

Sitä jättää maansa ja kansansa, hyvinvointivaltionsa - asfaltoidut tiet ja toimivan sosiaaliturvajärjestelmän,  kielensä ja kulttuurinsa kantaakseen osaamisensa ja lahjansa ja antaakseen ne käyttöön paikassa, jota vähiten odotti, rakentaakseen perintöä, jota ei vielä edes ymmärrä, legacya, joka voi olla yhden neidon elämä. Ja se riittää.

For her.

Sanon yhä ja aina sanon kyllä näille vitorioille, niille jolla ei juuri mitään ole, mutta jos minulla on jotain antaa, for her, sanon kyllä, loputtomiin.

I am trained for this.