Ihmisen elämää

Eilen illalla oltiin taas kadulla. Me hypätään autoon ja suunnistetaan tämän kaupungin tunnetuimmalle katusuoralle, jossa naiset ja miehet, välillä ihan lapsetkin, seisoo omilla tutuilla paikoillaan odottamassa ostajaa. 

Viime viikkoina siellä on ollut surullisen paljon uusia kasvoja, yhä nuorempia, jotka valehtelevat ikänsä, että saisi siellä laillisesti olla. Oli yksi 12-vuotias, joka ensimmäistä iltaa siellä kadunvarressa seisoi, pienissä vaatteissaan pelosta väristen. 

Eilen mietin niitä minun ystäviä siellä, upeita naisia ja miehiä, jotka kuka mistäkin syystä siellä korkokengissään seisoo, pää pystyssä kuin vakuuttaakseen, että minä pystyn tähän, en anna pelolle tai ahdistukselle valtaa.

Sitten lähellä näkee ne huumeista sumeat silmät, kuulee ne tarinat, mitkä siihen on ajaneet ja jakaa ne kyyneleet, mitä vähän peitellen ja meikkiä varjellen kerta toisensa jälkeen valuu.

Eilen mietin, miten vahvoja moni heistä on. Nousta ilta toisensa jälkeen ventovieraan autoon, tehdä rahasta asioita, joita ei tekisi edes rakkaudesta, suostua ja olla kauppatavaraa. Kävellä edestakaisin kadulla kun joku tekee ostopäätöstä, joskus juosta asetta pakoon, joskus tulla ryöstetyksi, olla esine tai väline tai mitä kenellekin.  Miten voisi olla jälkiä jättämättä se? 

"Ei tämä ole ihmisen elämää", sanoi minulle yksi nainen joka on ollut siellä pitkään. Katsoi silmiin ja jatkoi, "jos tietäisit, et kestäisi". 

Ystävänsä näytti meille kuvia kadulla työskenneellestä serkustaan, joka oli kaksi viikkoa kateissa. Löytyi lopulta, paloiteltuna. Ne kuvat oli niin rumia, että oksetti pitkään, tuli uniin. 

Meidän yhden katuystävän aviomies istuu poikansa kanssa autossa kadulla, vastapäätä. On huolehtimassa, että ei satu mitään. Siellä istuu, ilta toisensa jälkeen, kun vaimonsa on töissä, odottamassa ottajaa, tuomassa rahaa kotiin, leipää pöytään. 

"Ei tämä ole ihmisen elämää", eikä pidäkään olla. 

Niihin silmiin me katsotaan, puhutaan hyvää, kerrotaan ihmisarvosta, identiteetistä, mahdollisuudesta muutokseen, nähdään solmut ja oiotaan niitä, valetaan toivoa toisenlaisesta elämästä ja luvataan käsi kädessä sitä matkaa kulkea. 

Että olisi ihmisen elämää, hyvää.

Ammatillinen ahdistus

Minulla oli pienimuotoinen identiteettikriisi, kun palasin tänne kesän jälkeen. Se tuli ja meni aaltoina, mutta pakotti pohtimaan.

Oikestaan se ei ollut identiteettikriisi sittenkään, vaan enemmänkin ammatillinen ahdistus. Valmistuin maisteriksi vuosia sitten ja rakensin silloin jonkinnäköisen identiteetin sosiaalityön asiantuntijuuden ympärille, josta sitten jossain vaiheessa luovuin ja siirryin ihan toisenlaisiin hommiin, jotka osaltaan valmistivat tietä tähän missä nyt olen. Muutaman asiakaspalveluvuoden jälkeen melkein viisi vuotta ennen Brasiliaa koulutin. Puhuin ja valmensin päivät pitkät ja nautin siitä. Parhaimmillaan se oli hyvää flowta, onnistumisia ja ihmisten voimaantumista. Pahimmillaan yhtä reissaamista ja tunnetta tukahtumisesta samojen aiheiden kanssa viikosta toiseen. Se oli hyvää ja tärkeää aikaa ja identifioin ammatillisesti itseni myös kouluttajaksi kiitos niiden vuosien.

Nyt täällä kielihaasteiden ja kulttuurisyiden takia podin kriisiä siitä, että onko minulla mitään annettavaa. Täällä kun ei minun sosiaalityön asiantuntijuus paljoa ole lämmittänyt – on ehkä antanut perspektiiviä ja ymmärrystä, ilman muuta – mutta en varsinaisesti ole hyödyntänyt sitä muiden eduksi millään lailla. Samalla se entinen kouluttaja saattoi helposti olla mykkä tunti toisensa perään yrittäessään saada kiinni portugalinkielisestä puheesta ja jotain otetta edes jostain, kykenemättä silti osallistumaan keskusteluun ilman tulkkia. Välillä on tuntunut, että en saa mitään aikaan, koska kaikkeen siihen ymmärtämiseen ja kommunikointiin menee niin älyttömästi energiaa, että asiat vaan valuu ohi.

Toisaalta olen saanut palata äärimmäiseen yksinkertaisuuteen. Siihen, että minun illan kohokohta on kynsienlakkaamishetki jonkun pienen tytön kanssa öisen Recifen kaduilla. Tai että slummivierailun aikana pyöritän lapsia ympäri kikatukseen asti. ”De novo, de novo!”, ne kiljuu sen jälkeen ja haluaa uudet vauhdit.

Tajusin lopulta katsoa minun ammatillista identiteettiä tai sen sujuvaa puuttumista sittenkin hedelmän näkökulmasta, enkä tyhjien käsien. Jos olen pelkällä läsnäolollani turvallinen aikuinen ja lapsia naurattaa tai jotain yksinhuoltaja äitiä lohduttaa saamansa halaus, ehkä se riittääkin. Ehkä se onkin arvokkainta, mitä voin täällä antaa just nyt, jotain sellaista mitä aikaisemmissa elämänvaiheissa en missään.

Löysin itseni kysymästä, että mitä siitä, jos en kehity ammatillisesti tai hyödynnä entistä osaamista? Mitä siitä, jos ura ei etene tai omakotitalo rakennu?

Upeinta oli siihen vastata - ja ihan sydämestäni: ei sitten yhtään mitään.

Rakkaus pakottaa

Olen asunut nyt Brasiliassa reilun vuoden. Ulkomailla elo ei ole samanlaista kuin Suomessa ja olen huomannut hälyttäviä merkkejä siitä, että seura tekee kaltaisekseen. 

Ensinnäkin olen huomannut, että ei tunnu enää vieraalta halata ventovierasta tyyppiä ja kysellä sen kuulumisia niin kuin tunnettaisiin paremminkin. Enää ei hätkähdytä kaupassa syliin juoksevat lähislummin lapset, jotka pitää kiinni niin kauan kunnes on pakko lähteä, minun tai heidän. Tuntuu ihan luonnolliselta heittää poskipusut tai muut lämpimät tervehdykset tuosta noin vaan niiden äideille, eikä niitä ihmetytä ne minussa roikkuvat lapset. 

Suomen kieli tuntuu puhuttuna takeltelulta aluksi. Lähetän muutaman ääniviestin viikoittain ja aina ne alkaa huonolla suomella ja sanojen etsimisellä. Kielioppini on jotain suomen ja englannin väliltä, mikä vähän tällaista muinaista äidinkielen laudaturin kirjoittajaa häiritsee, mutta jos se on tämän kaiken hinta, menköön. 

Välillä ajattelen portugaliksi. Silti en osaisi kääntää portugalia suomeksi, mutta englanniksi se sujuu kyllä ongelmitta. Se johtuu siitä, että opettelen portugalia englanniksi. 

Katson videoita Haitin myrskytuhoista ja samalla mietin, että kunpa pääsisin halaamaan noita lapsia ja jotenkin auttamaan. Niin kuin se halaaminen sitä tilannetta nyt miksikään muuttaisi, mutta jos toisi edes jotain turvaa tai toivoa, sekin olisi jo paljon. En minä ennen ole niin ajatellut, voin kertoa.

Muistan ihan ensimmäisen reissun tänne Recifen kaduille ja sen, miten kannoin taskussa jatkuvasti käsidesipulloa ja jokaisen katuillan jälkeen epätoivoissani desinfioin kaiken, minkä keksin. Silloin mietitytti istua likaiselle patjalle jonkun kodittoman "olkkarissa" tai ottaa syliin joku pissinen vieras lapsi. Nyt pitää ihan pinnistellä, että löydän sen saman Hennan itsestäni. Käsidesiä ei taida löytyä enää ollenkaan ja vaatteet nyt saa aina pestyä, että mihin vaan voi istua, täytyykin. Jos lapsi tarjoaa minulle omasta juomastaan, juon, ellei oikeasti ole jotain todella painavaa syytä kieltäytyä. Jos nyt jonkun pöpön tuolta saa, sen saa. Sen verran monta parasiittia olen kropastani tänäkin syksynä häätänyt, että ei pienet germsit enää tunnu missään. Elämä täällä vaan on ja jos ihan oikeasti haluaa olla jollain tavalla kohtaamassa ihmisiä täällä, on mentävä polvilleen missä vaan ja katsottava silmiin. On otettava se vaipaton pissinen lapsi syliin ja annettava sen pussata poskia ja pitää kädestä. 

Love compels. Rakkaus pakottaa. (2.Kor.5:14) Ja se sama rakkaus muuttaa, ainakin minut. Olen siitä elävä esimerkki. 

Niin on makea elämä

Täällä on vaalit. Nyt mennään jo toista kierrosta ja äänestetään kaupunginjohtajasta ja maakuntajohtajasta, mikä kuvernööri se sitten onkaan. Paikallisten on pakko äänestää, siitä seuraa ties mitä sanktioita jos niin ei tee. Niinpä ehdokkaat tekee kaikkensa äänet kerätäkseen. 

Flaijereita ja mainoksia on joka paikassa. Minun oveen olivat liimanneet ison plakaatin. Kirjoitin siihen päälle ystävällisesti, että POR FAVOR, não posso votar!! Että en saa äänestää, kiitos vaan.

Maailmanrauhan lisäksi eniten odotan sitä, että nuo #!*#= mainosautot lopettaa ajamisen tuolla kaduilla. Niissä on ihan älyttömät äänentoistoämyrit ja sellaiset lastenlaulumainosmusat, että en enää kestä. Toisessa (enää siis kaksi ehdokasta jäljellä) niistä lauletaan siitä numerosta ja sen perään toistetaan hei-hei-hei-hei ja toisessa on renkutus siitä numeron väännöksestä, numero on doze (12) ja väännös doce (makea). Sen tyypin elämässä kaikki on makeaa, on makea vaimo ja makea koti ja makeat lapset ja varmaan makea elämä.  Että äänestä sinäkin doze. 

Ei mitään logiikkaa.

Tsiis. 

Tätäkin kirjoittaessa molemmat mainosautot on menneet asuntoni ohi kahdesti. Kah-des-ti. 

Hei-hei-hei-hei. 

AAAARGH.

Onneksi en joudu äänestämään täällä. En nimittäin tiedä, miten voisin hyvällä omallatunnolla antaa ääneni niiden kampanjointien perusteella kenellekään ja luottaa, että nyt kun ovat rahansa niin onnettoman huonoihin biisivalintoihin ja mainoksiin upottaneet, ne jotenkin ihmeen kaupalla varmasti käyttävät kaupungin rahat viisasti...

Sopii toivoa, että ne biisien tekijät saavat palkkansa. Luulisi jotain teostoa heruvan, kun laulunsa on soitettu sen kaksi miljoonaa kertaa tässä viime viikkojen aikana. 

Henkilökohtaisesti toivon myös, että niiden ämyriautojen kuljettajat saa tämän jälkeen jotain henkistä tukea, ennenaikaisen eläkkeen ja mielenterveyspalveluita. Ovat muuten ihan varmasti niiden tarpeessa.

Rakastatko sinäkin onnistumistarinoita?

Rakastan onnistumistarinoita. Tiedättekö niitä sellaisia, kun katsoo jotain talenttiohjelmaa ja sitten sinne lavalle pärähtää joku tyyppi, josta ulkoisesti ajattelee, että no on nyt tuossakin ja sitten ne avaa suunsa ja laulaa tyyliin taivaat auki. Tai ne sellaiset, että joku on jostain köyhyydestä tai kurjuudesta noussut maailmanmaineeseen ja sitä rataa. En minä siitä maineesta niin ole innoissani, enkä ymmärrä sellasta hohkaamista vaikkapa jonkun artistin ympärillä, että "on se niin upea ihminen". Ai miten? Siksi kun osaa soittaa/laulaa/esiintyä/innostaa yleisön? 

Jokaisella on joku talentti ja siinä voi kukin loistaa. Se ei tee kenestäkään upeampaa tai siistimpää noin niinku yleisesti, mun mielestä. On asioita, joita arvostan ja niiden juttujen tekijöitä mun arvomaailmassa enemmän kuin muita, mutta yleisesti lahjakkuus ei minusta ole sellainen palvottava juttu. Mä aina kysyn, että "what does your soul look like?", jos kaikki riisuttaisiin ja jäljelle jäisi ikään kuin luuranko, miltä sielu näyttäisi. Olisiko elämää ja kauneutta vai luita ja pimeyttä? Sitten vasta minä tietäisin, onko kyseessä upea tyyppi vai ei.

Eniveis, takaisin niihin onnistumistarinoihin. Tykkään nimenomaan siitä tarinasta. Siitä, että joku yllättää ja murtaa ennakkoluulot, onnistuukin, vaikka kaikki oletti, että ei osaa. 

Rakastan eniten tositarinoita. Tällä viikolla rakastin tätä tositarinaa kaikista eniten: 

Meillä oli meidän turvakodissa yksi 5-vuotias tyttö, jolla oli jonkinverran käytösongelmia ja laitostausta käytännössä melkein vauvasta asti. Aina kun häntä tervehti, hän käänsi selän ja huusi, että "älä koske, olet ruma". Hän ei pitänyt rajoista eikä liiemmin rakkaudestakaan ja oli ongelmissa muiden tyttöjen kanssa jatkuvasti.

Selvisi myöhemmin, että hän sanoi kaikkia rumiksi, koska häntä oli sanottu rumaksi koko ikänsä. Eikä hän sitä todella ole, vaan yksi suloisimpia tyttöjä isolla to-die-for tukalla ja sievä kuin mikä. 

Yksi varakas nainen otti yhteyttä alueen lastentuomariin ja kertoi, että on haluaisi adoptoida pienen tytön. Tuomari kysyi, että mites olisi yksi 5-vuotias. Lapsi ja tuleva äiti tutustuivat, innostuivat ja prosessi sinetöitiin. 

Tämä meidän 5-vuotias pääsi unelmiensa kotiin, harrastaa nyt voimistelua, josta aina haaveili, nukkuu omassa huoneessa ja on täysin muuttunut tapaus. Halaa, tervehtii, nauraa eikä ainakaan kutsu ketään, ei itseäänkään, rumaksi. 

Mutta tarina jatkuu. Nainen asuu täällä Recifessä ja samalla kadulla on toinen perhe, jossa on adoptiotyttö, vähän vanhempi vaan. Yhtenä päivänä he törmäävät kadulla. Siskokset tunnistavat toisensa ja voi sitä riemun määrää. Pitkän ajan jälkeen he asuvat samalla kadulla, käyvät toistensa luona päivittäin ja ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen oikeasti tuntevat toisensa. Meidän lastenpäivän juhlassa kulkivat joka paikkaan käsi kädessä laulaen.

Eikä siinä vielä kaikki. Siinä lähellä on yksi turvakoti. Siellä asuu teini-ikäinen poika. Näiden neitojen veli. He kohtaavat kadulla yhtenä aurinkoisena päivänä. Nyt tämä adoptioäiti sponsoroi tätä poikaa harrastuksiin ja koulutukseen ja lupaa ottaa tämän oman kattonsa alle kun jakso turvakodissa päättyy ihan pian. 

Jos saisin, laittaisin tähän kuvan näistä kolmesta. Olisitte nähneet sen ilon ja ne silmät. 

Ihminen vaan on tällanen

On hassua, miten hysteeriseksi täällä tulee niistä asioista, mitä en kaupasta saa, mutta mitä ehdottomasti tarvitsen arkeen.

Tai siis niiden loppumisesta.

Niin kuin vaikka leivinpaperi. Vaalin sitä kuin kalleinta aarrettani, käytän harkiten ja pullia leipoessa kierrätän muutamaa paperia kerrasta toiseen epätoivoisesti.

Niin kuin minun maailma nyt loppuisi siihen, että leivinpaperi on kaput.

Suomeen tullessa on aina pitkä lista tavaroita ja asioita, mitä pitää hankkia ja tuoda mukana tänne. Eikä se ole mitään ruisleipää, vaan kaikkea muutoin terveellistä ja outoa. Niin kuin vaikka Ceylonin kanelia, että en kuole kumariinimyrkytykseen. Se on nimittäin varmasti se todennäköisin kuolinsyy länsimaiselle mamunaiselle tässä maassa.

Listalla on myös kuivahiiva. Sitä saa täältäkin, mutta eikö teistäkin tunnu, että se sunnuntain kuivahiiva on vaan varmasti maailman laadukkainta? (Sunnuntailla onnistut aina, vaimitensemeni? …Myös ulkomailla?)

Kardemumma komeilee listan kärkipäässä. Sitä ei täältä oikein saa ja nämä rakastaa pullaa. Se on niille ihan kultaa ja saan jatkuvasti toiveita tehdä lisää. Nyt olen järjestämässä oikein pullakoulun meidän baselle, että pääsee halukkaat oppiin. Kaasu-uunihan on ihan ruoska paistamiseen, mutta kyllä niistä kypsiä tulee. Ja vaaleita. Nämä haluaisi lisätä sinne korvapuustin väliin myös suklaata. Yritän aina vähän toppuutella, koska, se on korvapuusti, ei suklaapulla.

Suklaata tuon kyllä sellaisenaan syötäväksi. Se on listalla oolveis foevö. Maitohapot, buranat, vitamiinit, hiuslakka, hammastahna, ripsiväri…nämä kaikki löytyy mun listalta. Saa niitä täältäkin, älkää käsittäkö väärin. Ei tämä mikään erämaa ole, Recifessä on Etelä-Amerikan toiseksi suurin ostoskeskuskin. Mutta täältä ei saa oikeanlaisia, niitä just mun suomalaiseen makuun sopivia. Ja onhan ne nyt laadukkaampiakin Suomessa, pakko olla. 

Naurattaa, että kannan kaikkea tuota matkalaukuissani maailman toiselle laidalle ja hykertelen niitä käyttäessäni, että voi kun ihmiset tietäisi, miten hyvää kamaa meillä Suomessa on.

Kuitenkin on suurin osa niistäkin matskuista tehty jossain maailmalla kaukana Suomesta.

Ihminen on vaan tällanen.

Hulluuksien maa

Kodistani kolmen kilometrin päässä on asuinalue, jossa on viimeisen kahden viikon aikana tapettu 15 ihmistä. Ne on huumejuttuja ja jengijuttuja ja ties mitä juttuja. Meidän tuttavan mies tapettiin kotiovelleen, kun oli hätistelemässä pois huumekauppiaita siltä ovelta. 

Tähän asti on kierretty se alue kaukaa. 

Ainoa vaan, että teen työtä tiimissä, jossa etsitään ne pahimmat paikat ja halutaan just sinne, minne muut ei mene.  Meidän katukirkkopaikatkin on niitä, mitä paikalliset on kertoneet kauheimmiksi alueiksi koko kaupungissa. Siksi me siellä ollaan.

Meidän slummityöstä vastaava tyyppi kävi ajelulla alueella luodinkestävällä autollaan. Sen oppaana oli paikallinen kaveri, joka avasi ikkunan autosta kesken ajelun. Miksi? Että kukaan ei hermostu tummennetuista laseista ja vieraasta autosta, vaan näkee, että kyseessä ei ole poliisit, vaan ihan siviilit eikä ala ampua autoa. 

Nyt tämä slummityöstä vastaava tyyppi ei malta odottaa, että meidät aletaan tuntea siellä ja saadaan kutsuja mennä käymään. 

Minä en oikein tiedä, mitä ajatella. 

Tavallaan tosi siistiä päästä sinne ja tavallaan ihan sairasta. 

Ei me oteta riskejä. Sinne mennään vaan, jos joku sieltä kutsuu ja silloin se on turvallista. Sinne mennään tiimissä ja sovitusti. Sinne mennään kohtaamaan ihmisiä, rukoilemaan ja olemaan tukena ja apuna, lohduttamaan omaisia ja kertomaan, että ette ole näkymättömiä, me välitetään. Niin me aina tehdään. 

Lopulta se on aika dream come true. 

Slummityöstä vastaava Luke lohduttamassa ystäväämme "kotikäynnillä"

 

Vastakohtien maa

Tunnustan, että mun näkemys Brasiliasta on vähän värittynyt. Monellakin tapaa.

Brasiliahan on osaltaan ihan valtavan rikas maa. Sitä kun sandaalit sannassa tallaa menemään jossain turistien suosimassa biitsikohteessa tästäkin vajaan viidenkymmenen kilometrin päässä, on ihan paratiisissa. Kookosvettä saa melkein ilmaiseksi ja drinksut rantabulevardillakin on suomalaisen kukkarolle kuin maitoa joisi.

Samat sandaalit kun lykkää jonkun slummin mutaliejuun, ollaan jo sen rantakuplan tuolla puolen. Etenkin täällä pohjoisen köyhemmissä oloissa.

Koska en asu eurooppalaistyylisessä Etelä-Brasiliassa, mun maailma värittyy näiden olosuhteiden ansiosta aika voimakkaasti ja helposti yleistän omassa päässä tämän köyhän koillisen ainoaksi totuudeksi koko maasta.

Se, mitä minä näen on vain osa, vaikka toisaalta se on näiden ihmisten koko totuus täällä. Minun silmissä koko 200 miljoonan ihmisen Brasilia on hullua liikennettä, tainnuttavaa kuumuutta, sekavaa murretta, läpitunkevaa köyhyyttä ja kaikkeen vaikuttavaa isättömyyttä.

Tiedän ja tunnustan, että ei se niin ole koko maassa. Tämä maa on kutakuinkin Euroopan kokoinen muutenkin, ei jossain Rovaniemellä homma toimi samoin kuin Madridissa, eikä täällä Recifessä niin kuin Riossa.

Silti olen onnellinen, että minun kokemusta Brasiliasta saa värittää nimenomaan tämä omituinen nordeste, koillisen köyhyys ja arkirealismi. Onnellinen siksi, että en minä halunnut mitään rikasta lähiöelämää tai rantalomaa. 

En ole täällä sellaisia asioita varten sitten ollenkaan.