Rakkaus pakottaa

Olen asunut nyt Brasiliassa reilun vuoden. Ulkomailla elo ei ole samanlaista kuin Suomessa ja olen huomannut hälyttäviä merkkejä siitä, että seura tekee kaltaisekseen. 

Ensinnäkin olen huomannut, että ei tunnu enää vieraalta halata ventovierasta tyyppiä ja kysellä sen kuulumisia niin kuin tunnettaisiin paremminkin. Enää ei hätkähdytä kaupassa syliin juoksevat lähislummin lapset, jotka pitää kiinni niin kauan kunnes on pakko lähteä, minun tai heidän. Tuntuu ihan luonnolliselta heittää poskipusut tai muut lämpimät tervehdykset tuosta noin vaan niiden äideille, eikä niitä ihmetytä ne minussa roikkuvat lapset. 

Suomen kieli tuntuu puhuttuna takeltelulta aluksi. Lähetän muutaman ääniviestin viikoittain ja aina ne alkaa huonolla suomella ja sanojen etsimisellä. Kielioppini on jotain suomen ja englannin väliltä, mikä vähän tällaista muinaista äidinkielen laudaturin kirjoittajaa häiritsee, mutta jos se on tämän kaiken hinta, menköön. 

Välillä ajattelen portugaliksi. Silti en osaisi kääntää portugalia suomeksi, mutta englanniksi se sujuu kyllä ongelmitta. Se johtuu siitä, että opettelen portugalia englanniksi. 

Katson videoita Haitin myrskytuhoista ja samalla mietin, että kunpa pääsisin halaamaan noita lapsia ja jotenkin auttamaan. Niin kuin se halaaminen sitä tilannetta nyt miksikään muuttaisi, mutta jos toisi edes jotain turvaa tai toivoa, sekin olisi jo paljon. En minä ennen ole niin ajatellut, voin kertoa.

Muistan ihan ensimmäisen reissun tänne Recifen kaduille ja sen, miten kannoin taskussa jatkuvasti käsidesipulloa ja jokaisen katuillan jälkeen epätoivoissani desinfioin kaiken, minkä keksin. Silloin mietitytti istua likaiselle patjalle jonkun kodittoman "olkkarissa" tai ottaa syliin joku pissinen vieras lapsi. Nyt pitää ihan pinnistellä, että löydän sen saman Hennan itsestäni. Käsidesiä ei taida löytyä enää ollenkaan ja vaatteet nyt saa aina pestyä, että mihin vaan voi istua, täytyykin. Jos lapsi tarjoaa minulle omasta juomastaan, juon, ellei oikeasti ole jotain todella painavaa syytä kieltäytyä. Jos nyt jonkun pöpön tuolta saa, sen saa. Sen verran monta parasiittia olen kropastani tänäkin syksynä häätänyt, että ei pienet germsit enää tunnu missään. Elämä täällä vaan on ja jos ihan oikeasti haluaa olla jollain tavalla kohtaamassa ihmisiä täällä, on mentävä polvilleen missä vaan ja katsottava silmiin. On otettava se vaipaton pissinen lapsi syliin ja annettava sen pussata poskia ja pitää kädestä. 

Love compels. Rakkaus pakottaa. (2.Kor.5:14) Ja se sama rakkaus muuttaa, ainakin minut. Olen siitä elävä esimerkki.