Hulluuksien maa

Kodistani kolmen kilometrin päässä on asuinalue, jossa on viimeisen kahden viikon aikana tapettu 15 ihmistä. Ne on huumejuttuja ja jengijuttuja ja ties mitä juttuja. Meidän tuttavan mies tapettiin kotiovelleen, kun oli hätistelemässä pois huumekauppiaita siltä ovelta. 

Tähän asti on kierretty se alue kaukaa. 

Ainoa vaan, että teen työtä tiimissä, jossa etsitään ne pahimmat paikat ja halutaan just sinne, minne muut ei mene.  Meidän katukirkkopaikatkin on niitä, mitä paikalliset on kertoneet kauheimmiksi alueiksi koko kaupungissa. Siksi me siellä ollaan.

Meidän slummityöstä vastaava tyyppi kävi ajelulla alueella luodinkestävällä autollaan. Sen oppaana oli paikallinen kaveri, joka avasi ikkunan autosta kesken ajelun. Miksi? Että kukaan ei hermostu tummennetuista laseista ja vieraasta autosta, vaan näkee, että kyseessä ei ole poliisit, vaan ihan siviilit eikä ala ampua autoa. 

Nyt tämä slummityöstä vastaava tyyppi ei malta odottaa, että meidät aletaan tuntea siellä ja saadaan kutsuja mennä käymään. 

Minä en oikein tiedä, mitä ajatella. 

Tavallaan tosi siistiä päästä sinne ja tavallaan ihan sairasta. 

Ei me oteta riskejä. Sinne mennään vaan, jos joku sieltä kutsuu ja silloin se on turvallista. Sinne mennään tiimissä ja sovitusti. Sinne mennään kohtaamaan ihmisiä, rukoilemaan ja olemaan tukena ja apuna, lohduttamaan omaisia ja kertomaan, että ette ole näkymättömiä, me välitetään. Niin me aina tehdään. 

Lopulta se on aika dream come true. 

Slummityöstä vastaava Luke lohduttamassa ystäväämme "kotikäynnillä"