Rakastatko sinäkin onnistumistarinoita?

Rakastan onnistumistarinoita. Tiedättekö niitä sellaisia, kun katsoo jotain talenttiohjelmaa ja sitten sinne lavalle pärähtää joku tyyppi, josta ulkoisesti ajattelee, että no on nyt tuossakin ja sitten ne avaa suunsa ja laulaa tyyliin taivaat auki. Tai ne sellaiset, että joku on jostain köyhyydestä tai kurjuudesta noussut maailmanmaineeseen ja sitä rataa. En minä siitä maineesta niin ole innoissani, enkä ymmärrä sellasta hohkaamista vaikkapa jonkun artistin ympärillä, että "on se niin upea ihminen". Ai miten? Siksi kun osaa soittaa/laulaa/esiintyä/innostaa yleisön? 

Jokaisella on joku talentti ja siinä voi kukin loistaa. Se ei tee kenestäkään upeampaa tai siistimpää noin niinku yleisesti, mun mielestä. On asioita, joita arvostan ja niiden juttujen tekijöitä mun arvomaailmassa enemmän kuin muita, mutta yleisesti lahjakkuus ei minusta ole sellainen palvottava juttu. Mä aina kysyn, että "what does your soul look like?", jos kaikki riisuttaisiin ja jäljelle jäisi ikään kuin luuranko, miltä sielu näyttäisi. Olisiko elämää ja kauneutta vai luita ja pimeyttä? Sitten vasta minä tietäisin, onko kyseessä upea tyyppi vai ei.

Eniveis, takaisin niihin onnistumistarinoihin. Tykkään nimenomaan siitä tarinasta. Siitä, että joku yllättää ja murtaa ennakkoluulot, onnistuukin, vaikka kaikki oletti, että ei osaa. 

Rakastan eniten tositarinoita. Tällä viikolla rakastin tätä tositarinaa kaikista eniten: 

Meillä oli meidän turvakodissa yksi 5-vuotias tyttö, jolla oli jonkinverran käytösongelmia ja laitostausta käytännössä melkein vauvasta asti. Aina kun häntä tervehti, hän käänsi selän ja huusi, että "älä koske, olet ruma". Hän ei pitänyt rajoista eikä liiemmin rakkaudestakaan ja oli ongelmissa muiden tyttöjen kanssa jatkuvasti.

Selvisi myöhemmin, että hän sanoi kaikkia rumiksi, koska häntä oli sanottu rumaksi koko ikänsä. Eikä hän sitä todella ole, vaan yksi suloisimpia tyttöjä isolla to-die-for tukalla ja sievä kuin mikä. 

Yksi varakas nainen otti yhteyttä alueen lastentuomariin ja kertoi, että on haluaisi adoptoida pienen tytön. Tuomari kysyi, että mites olisi yksi 5-vuotias. Lapsi ja tuleva äiti tutustuivat, innostuivat ja prosessi sinetöitiin. 

Tämä meidän 5-vuotias pääsi unelmiensa kotiin, harrastaa nyt voimistelua, josta aina haaveili, nukkuu omassa huoneessa ja on täysin muuttunut tapaus. Halaa, tervehtii, nauraa eikä ainakaan kutsu ketään, ei itseäänkään, rumaksi. 

Mutta tarina jatkuu. Nainen asuu täällä Recifessä ja samalla kadulla on toinen perhe, jossa on adoptiotyttö, vähän vanhempi vaan. Yhtenä päivänä he törmäävät kadulla. Siskokset tunnistavat toisensa ja voi sitä riemun määrää. Pitkän ajan jälkeen he asuvat samalla kadulla, käyvät toistensa luona päivittäin ja ensimmäistä kertaa vuosien jälkeen oikeasti tuntevat toisensa. Meidän lastenpäivän juhlassa kulkivat joka paikkaan käsi kädessä laulaen.

Eikä siinä vielä kaikki. Siinä lähellä on yksi turvakoti. Siellä asuu teini-ikäinen poika. Näiden neitojen veli. He kohtaavat kadulla yhtenä aurinkoisena päivänä. Nyt tämä adoptioäiti sponsoroi tätä poikaa harrastuksiin ja koulutukseen ja lupaa ottaa tämän oman kattonsa alle kun jakso turvakodissa päättyy ihan pian. 

Jos saisin, laittaisin tähän kuvan näistä kolmesta. Olisitte nähneet sen ilon ja ne silmät.