Ammatillinen ahdistus

Minulla oli pienimuotoinen identiteettikriisi, kun palasin tänne kesän jälkeen. Se tuli ja meni aaltoina, mutta pakotti pohtimaan.

Oikestaan se ei ollut identiteettikriisi sittenkään, vaan enemmänkin ammatillinen ahdistus. Valmistuin maisteriksi vuosia sitten ja rakensin silloin jonkinnäköisen identiteetin sosiaalityön asiantuntijuuden ympärille, josta sitten jossain vaiheessa luovuin ja siirryin ihan toisenlaisiin hommiin, jotka osaltaan valmistivat tietä tähän missä nyt olen. Muutaman asiakaspalveluvuoden jälkeen melkein viisi vuotta ennen Brasiliaa koulutin. Puhuin ja valmensin päivät pitkät ja nautin siitä. Parhaimmillaan se oli hyvää flowta, onnistumisia ja ihmisten voimaantumista. Pahimmillaan yhtä reissaamista ja tunnetta tukahtumisesta samojen aiheiden kanssa viikosta toiseen. Se oli hyvää ja tärkeää aikaa ja identifioin ammatillisesti itseni myös kouluttajaksi kiitos niiden vuosien.

Nyt täällä kielihaasteiden ja kulttuurisyiden takia podin kriisiä siitä, että onko minulla mitään annettavaa. Täällä kun ei minun sosiaalityön asiantuntijuus paljoa ole lämmittänyt – on ehkä antanut perspektiiviä ja ymmärrystä, ilman muuta – mutta en varsinaisesti ole hyödyntänyt sitä muiden eduksi millään lailla. Samalla se entinen kouluttaja saattoi helposti olla mykkä tunti toisensa perään yrittäessään saada kiinni portugalinkielisestä puheesta ja jotain otetta edes jostain, kykenemättä silti osallistumaan keskusteluun ilman tulkkia. Välillä on tuntunut, että en saa mitään aikaan, koska kaikkeen siihen ymmärtämiseen ja kommunikointiin menee niin älyttömästi energiaa, että asiat vaan valuu ohi.

Toisaalta olen saanut palata äärimmäiseen yksinkertaisuuteen. Siihen, että minun illan kohokohta on kynsienlakkaamishetki jonkun pienen tytön kanssa öisen Recifen kaduilla. Tai että slummivierailun aikana pyöritän lapsia ympäri kikatukseen asti. ”De novo, de novo!”, ne kiljuu sen jälkeen ja haluaa uudet vauhdit.

Tajusin lopulta katsoa minun ammatillista identiteettiä tai sen sujuvaa puuttumista sittenkin hedelmän näkökulmasta, enkä tyhjien käsien. Jos olen pelkällä läsnäolollani turvallinen aikuinen ja lapsia naurattaa tai jotain yksinhuoltaja äitiä lohduttaa saamansa halaus, ehkä se riittääkin. Ehkä se onkin arvokkainta, mitä voin täällä antaa just nyt, jotain sellaista mitä aikaisemmissa elämänvaiheissa en missään.

Löysin itseni kysymästä, että mitä siitä, jos en kehity ammatillisesti tai hyödynnä entistä osaamista? Mitä siitä, jos ura ei etene tai omakotitalo rakennu?

Upeinta oli siihen vastata - ja ihan sydämestäni: ei sitten yhtään mitään.