Unelmaduuni

Se mun ystäväni Vitoria viittilöi mut luokseen toissailtana kun istuttiin vastakkaisilla puolilla huonetta meidän tiimi-illassa. Se kuiskasi, että oli saanut viestin työpaikasta, jota oli odottanut kauan ja että työt alkaisi maanantaina. Minä hypin epäsuomalaisesti tasajalkaa innosta, halattiin ja itkettiin molemmat onnesta. Siinä se sopersi, että kiitos. 

Ja tiedättekö ei mitkään työelämässäni saamat bonukset eikä ylennykset eikä kiitokset koskaan ole olleet sen vertaiset kuin Vitorian kuiskaama kiitos. Ennen ne satasien bonukset oli se mitä odotti ja ne viispistenollat ja hyvät kirjalliset palautteet, mutta ne kaikki kalpenee tämän rinnalla, hands down. 

Enkä minä edes tehnyt mitään. Tämä duunipaikka on ihan Vitorian omaa ansiota. Minä vain kannustin, sanoin että kyllä se sieltä vielä aukeaa, sä saat sen. 

Katsokaas kaksi kuukautta sitten Vitorialle soitettiin samasta paikasta. Hän oli ollut siellä parhaan ystävänsä kanssa harjoittelussa aiemmin. Paikkoja oli kuitenkin tarjolla vain yksi. Vitorialla on katto pään päällä, ruokaa ja tukea - koska transition house. Ystävällään ei oikein mitään, hän muutti heti meidän lastenkodista päästyään tätinsä luo, joka oli jättänyt tytön oman onnensa nojaan aika pian. 

Ja niin sen ensimmäisen puhelun silloin saadessaan Vitoria päätti antaa sen työpaikan ystävälleen. "Elisa tulee niin iloiseksi kun kuulee", se mulle intoili puhelimessa. Ja tulikin ja tarvitsi sen työn just sillon, että ei joutuisi kadulle asumaan.

Meidän voi olla vaikea käsittää, miten epäitsekäs teko se oli? Nämä tytöt on kasvaneet laitoksessa, aina kilpailleet kaikesta, huomiosta, huoneista, lahjoitustavarasta, tulevaisuudensuunnitelmista, menneisyyden kivuista, ihan kaikesta. 

Se, että laittaa ystävänsä unelmaduunin edelle, on ihan tosi iso juttu. 

Ihmettelin sitä sydäntä silloin ja niin teen nytkin. En ymmärrä, miten voin olla niin siunattu, että saan Vitorian rinnalla oppia - ja nyt juhlia, että se kaikki kannatti.

Sanoin että olen ihan superylpeä ja Vi hymyili.