Täällä taas!

Huhuu, onko siellä ketään? No täällä on, vihdoin.

Suomen kesä päättyi ja olen täällä Brasilian lopputalvessa nyt neljättä viikkoa jo vähän kaaoksesta selvinneenä ja arkeen taas hiljalleen palaavana.

Kesä oli hyvä. Oli lämmin, oli pitkiä iltoja, perhettä ja ystäviä, Fazeria, kesäelämää.

Palasin Brasiliaan niin että meidän taidekoulun viimeiset päivät oli käsillä ja pölähdin keskelle luovaa porukkaa kotiin, joskin ilman asuntoa ja ensimmäiset viikot kuljin asunnosta toiseen matkalaukkuineni, milloin talovahdiksi ja milloin toisten vieraanvaraisuuteen luottaen.

Asiat kuitenkin yleensä ratkeaa rytinällä kun ne on ratketakseen ja vajaassa kahdessa viikossa hommat eteni niin, että yhtäkkiä minulla oli asunto, rämä autoni oli myyty ja uusi kausi edessä.

Olin että oho ja vau. Sitten iski joku helvetillinen tropiikin vatsapöpö – niin, taas – ja tätä kirjoittaessa olen edelleen toipilas, tässä mennään toista viikkoa jo. Edellisen viikon tuskailin tuhannen asteen helteessä pahoinvoivana kykenemättä syömään reiluun neljään päivään, olo alkoi olla aika heikko ja sain lopulta pakotettua itseni juomaan ja syömään edes jotain ja hiljalleen kunto tästä kohenee ja voiton puolella ollaan jo. Olen silti ollut ihan poikki ja voimaton, nukkunut paljon ja jättänyt kaikki vastuutehtävät muiden harteille kunnes olen taas täydessä iskussa.

Väitin viime viikolla, että oli ihan hiton kuuma ja yritin kahden tuulettimen voimin saada oloa siedettäväksi. Kävi ilmi myöhemmin, että oikeasti oli ihan normaali viileä elokuun sää, joku reilu parikymmentä astetta, mutta mun kehon lämmönsäätely oli niin pielessä tuosta taudista, että noroina valuva hiki oli sisäistä fiilistä, ei ulkolämpötilasta kertovaa. Hikeä valui litroittain ja mietin silloin, että en ehkä halua enää yhtään kautta tropiikissa ikinä.

Muuttokamojen purkamisen keskeltä olen onneksi kuitenkin ehtinyt turvataloon, Betaniaan ja slummeihin. Lastenkodissa olen pitänyt sylissä uutta keskosvauvaa ja samalla yrittänyt hallita neljän taaperon ja yhden isomman vauvan touhuja. Slummissa lapset juoksi kiljuen vastaan ja turvatalon tytöillä oli minun nimi tatuoituna käsivarteen, mustekynällä onneksi tosin. Olen nauttinut viileämmistä säistä, kironnut itikoita ja ihmetellyt tätä isoa perhettä täällä, josta saan olla osana.

Julistan tässä nyt, että ei enää vatsatauteja ja että hyvää ja kaunista ja paljon ihania ihmisiä tästä eteenpäin. Mä oon valmis!