Olen ollut takaisin Brasiliassa nyt viisi viikkoa. Tämä aika on tuntunut ikuisuudelta, niin paljon on mahtunut näihin päiviin, että jos joku väittäisi minun olleen täällä jo viisi kuukautta, en epäilisi hetkeäkään.
Se Liliane, josta viimeksi kirjoitin, lähti. Ilmoitti, että haluaa palata jostain yllättäen ilmestyneen äitinsä luo slummiin ja pakata tavaransa ja olla vapaa lääkkeistä. Meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa hänen mennä. Sitä ennen Lili oli lukinnut yhden hoitajan vessaan, uhkaillut isolla puukolla yhtä meidän vapaaehtoista ja vetänyt ison annoksen lääkkeitä päästyään niihin jotenkin käsiksi. Näitä uhkaavia tilanteita oli muutamassa päivässä aivan liikaa eikä kenelläkään enää yksin turvallinen olo hänen kanssaan.
Tilanteet täällä muuttuu niin nopeasti että rehellisesti ei aamulla tiedä, mitä iltaan mennessä tapahtuu tai mistä itsensä löytää.
Tässä välissä olen myös selvitellyt yhden brasilialaisen tyttäreni huumesotkua ja mahdollista yhteyttä yhteen prostituutiorinkiin, vastannut lukuisiin avunpyyntöihin slummeissa - milloin oikeita tarpeita ja milloin tekaistuja, on ne sitten hammaslääkärikäyntejä, puuttuvaa kaasua, vajaata vuokraa tai nälkää.
Olen sanonut heipat parille tiimikaverille, joista toinen palasi kotiinsa päivän varoitusajalla ja toisen kohdalla todettiin, että on parempi ottaa pieni aikalisä.
Monta muutakin asiaa on ehtinyt tapahtua, en pysy mukana näissä kaikissa itsekään.
Tämä ei ole mikään rantaloma, tämä elämä täällä. Tämä on oikeaa työtä ja oikeita ongelmia ja olen välillä aika väsynyt. En näihin ihmisiin tai elämään täällä, vaan siihen, että on elettävä jatkuvassa muutoksessa ja epävarmuudessa - siinä, että ihmisiä tulee ja menee enkä silti halua sulkea itseäni siltä yhteydeltä tai auttamiselta, haluan yhä olla avoin auttamaan tietämättä, kantaako se muutamaa päivää pidemmälle ja silti uskoa, että ne muutamatkin päivät lasketaan, jos enempää ei tule.
Hetkellisesti sitä haaveilee sellaisesta tasaisesta arjesta, ehkä jostain itselle merkityksettömistä työtehtävistä ja keveydestä, mutta sitten käy niin kuin eilen illalla slummissa kun yhden nuoren ystäväni muutaman kuukauden ikäinen vauva nukahti syliin ja huumevieroituksesta palannut äitinsä tuli sen selvänä sylistäni hakemaan kotiin nukkumaan; pieni Miquel kävi halaamassa ja sanoi, että oli ikävä kun ei senhoraa (minua) ole näkynyt hetkeen ja Manuela kuusivee kiipesi halaamaan heti kun sylini oli tyhjä ja kohta siinä oli jono pieniä odottamassa halausta. Siinä hengitin syvään ja mietin, että en minä sitä tasaista arkea kaipaa enkä sen keveyttäkään, vaan tässä omassa haastavassa arjessa näitä keveitä hetkiä, ehkä silloin tällöin sen pienen rantaloman, mutta eniten näitä pieniä ja sitä että he pääsisivät niillä pienillä jaloillaan pidemmälle kuin minä omillani koskaan.
Kyllä, Brasilia, sanon sulle taas kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti