maanantai 8. heinäkuuta 2019

Suomessa

Olen Suomessa käymässä. Heinäkuun on alkanut viileissä merkeissä ja minua on paleltanut. Vaellan sisätiloissakin villasukissa ja fleece päällä. Mutta en valita, tämä ei vastaa kesäsääodotuksiani, mutta on ehdottomasti miellyttävämpää kuin monen kuukauden trooppinen kesä. 

Suomessa ollessa tekee aina huomioita ja väistämättä vertaa elämänmenoa minun normaaliin. Vaikka todellisuus täällä ei oikein sovi verrattavaksi Recifen hiekkateihin niin en voi olla huomaamatta, miten kunnollista kaikki Suomessa on. Proper. Ihmiset on kunnollisia, tiet on kunnollisia, kaupat on kunnollisia. Suomi kansana on kunnollinen ja tunnollinen - jopa siihen pisteeseen asti, että se on saanut minussa sisäisesti aikaan vastareaktion: tekisi mieli koko ajan rikkoa jotain sääntöä ja olla vähän kapinallinen, kun kaikki on niin hyvin ja kauniisti. 

Liikenteessä etenkin tekisi mieli ajaa brasilialaisittain kurvaillen ja törkeästi ohitellen ja omaa etua ajatellen. Melkein kuin todistaakseen - itselle kai eniten - että voi sitä kuulkaa elää eritavallakin ja silti säilyä hengissä. 

Paitsi että juuri kuulin kaksi kuolinuutista slummeista ja näitä on tässä keväänkin aikana liian monta nähty. 

Minun kadulla kuoli kaksi nuorta auto-onnettomuudessa samalla viikolla kun lähdin. Yhden slummitytön todella nuori äiti kuoli johonkin mitä ei saatu sairaalassa parannettua. Ja toinen nuori äiti huumeiden yliannostukseen. Taas. 

Järjestelin niille perheille ruokakasseja vietäväksi ja mietin, että eikö me parempaan pystytä? Että olisi parempi jotenkin ennaltaehkäistä näitä eikä sitten suru-uutisen tullessa kantaa jotain ruokapakettia ja ottaa osaa. Olen tässä alkanut taas haaveilla sellaisesta isosta talosta, jossa olisi isot avoimet ovet näidenkin äitien tulla ja olla osa perhettä ja yhteisöä, kuulua johonkin ja tulla nähdyksi. Yksi tiimikaveri kysyi, että olenko huomannut vuokrattavana olevan ison talon basen lähellä. Hätkähdin, koska en missään nimessä ollut ajatellut että nyt jo jotain sellaista oikeasti tekisin. 

Että terveisiä vaan unelmavalmentajalta, niin ne isot unelmat pelottaa täälläkin. Mutta se talo on siellä odottamassa vuokralaista ja muistuttamassa, että joskus on aika odottaa ja joskus vaan toimia ja lakata odottamasta - toteuttaa sekin, mikä pelottaa, puuttuvista askelmerkeistä viis. Aion kävellä sen talon ohi monta kertaa kun palaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti