Minä istun sohvalla, joulupäivän
iltana, levänneenä ja hyvinsyöneenä. Vieressä mentorikollega pelaa verkossa jotain
ampumapeliä, josta en ymmärrä mitään. Minun huoneessa musiikkia kuuntelee se
meidän mentoroitava, entinen lapsiprostituoitu (tämä on väärä nimitys muuten, kukaan
lapsi ei ole prostituoitu. Ne on aina lapsenraiskauksia, lasten hyväksikäyttöjä,
mitä vaan muuta, mutta ei sitä, että ne lapset kehoaan jotenkin vapaaehtoisesti
toisille antaisivat), joka on koko päivän hihkunut, miten ihanaa hänestä on
olla minun kodissa.
Näitä juhlapyhiään uhraa, katsoo
haikeana kännykän ruudulta videopuhelun välityksellä kun elämänsä tärkeimmät
pienet ihmiset avaa lahjojaan kaukana täältä ja on saatavilla täällä niille,
jotka minua tarvitsee enemmän kuin ne kotona iloitsevat pienet. Ja sitten yksi
tuollainen mentoroitava vaeltaa asunnossani ympäriinsä huokaillen, miten ihanaa
hänellä on ja miten haluaa myös uudenvuoden täällä viettää, olla vielä yhden yön,
syödä minun ruokia ja kulkea päivän yökkärissä, koska voi. Sanoo, että ei ole
tällaista perhejoulua ollut hänellä moneen vuosiin. Että oma vessakin!
Tätä kirjoittaessa pyyhin kyyneleitä
silmäkulmasta, koska minulla on myös ollut tosi hyvä joulu. Ei sellainen suomalainen
jouluisa, mutta sellainen kodikas ja nyt kun kynttilät tässä neljänkymmenen
asteen helteessä kahdesta tuulettimesta huolimatta lasipurkeissa pysyy liekissä
ja olohuoneessa soi musiikki, jaan Yasminen fiilikset. Tämä on minun perheeni
täällä, nämä ihmiset. Näille laitan ruokaa, vatkaan perunamuusia ja teen punaviinistä
vähän fiinimpää kastiketta, avaan oveni juhlapyhinä ja arkenakin, huoneeni ja
sen vessan, pesen lakanat ja sanon, että ei tarvitse pyyhettä suotta ottaa
mukaan. Ja tämän haluan tehdä aina, vaikka se maksaa sen, että en ole kotona tai
aina niin mukavasti lepäämässä jossain lomalla, mutta jos se orvolle avaa ovet
kotiin ja saa sen onnellisena yönsä levollisena nukkumaan (”en ole koskaan
nukkunut näin hyvin, sulla on ihana tyyny” – sen tyynyn sille jo omaksi annoin),
olkoon se niin. Maksakoon se hinnan, mutta tuokoon hedelmää myös.
Eilen, aattoaamuna, Betaniassa
meidän orpojen vauvoja sylissä heijatessa mietin, että en minä itse koskaan
täällä jää maksajaksi, en häviä missään, mitään. Jos jostain luovun, aina saan
jotain tilalle, hyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti