perjantai 11. lokakuuta 2019

Sisarukset, silmäterät

Meillä on tuolla Betanian lastenkodissa ihania nuoria naisia ja muutamia vauvoja, tilaa kaikkiaan kahdellekymmenelle. Nyt vuoden meillä on ollut ilonamme ihanat pienet neidit, T, joka täytti juuri kaksi ja pikkusiskonsa J, joka täyttää tässä kuussa vuoden. 

Kun he tulivat meille oikeuden päätöksellä, T:llä oli tukka täynnä täitä, niitä käveli kasvoilla asti ja hän oli niin likainen että suihkussa vesi valui pitkään tummana kun kuurattiin pientä puhtaaksi. J oli vain muutamia viikkoja vanha pieni suloisuus, jolle muistan kuiskineeni, että ottaisin sut kotiin jos voisin. 

Kuulin tänään, että heille on löytynyt loppuelämän koti. 

Kurkkua kuristi, niin kuin aina näissä hetkissä. Niissä onnellisissa, että koti, vihdoin! Ja samalla että apua, nähdäänkö me koskaan? 

Mun tiimikaveri, joka hoitaa ihan toista aluetta meidän ministryssä, kysyi että miten sä selviät näistä. 

Sanoin, että me tiedetään, että nämä lapset on vain lainassa täällä. Niillä on loppuelämän kodit jossain valmisteilla, valittuina jo ja me vain varmistetaan että se aika ennen sitä on mahdollisimman hyvä, kaunis ja täynnä rakkautta niin etteivät he - eikä perheet, äidit ja isät - harmittele niitä väliin jääneitä vuosia, kun vielä odottivat, kummatkin tahoillaan, ehkä toisistaan tietämättä, unelmissa vasta. 

Samaan hengenvetoon lisäsin, että vaikka minä en siellä Betanian lastenhuoneessa ole kuin joskus vähimmillään kolme tuntia viikosta, ne on lopulta ne kaikkein merkittävimmät kolme tuntia mitä minulla on. Joskus ne on leikkiä täynnä, joskus nukutusta tai hammaslääkärikäyntiä (jossa hammaslääkäri muuten sanoi, että näytän ihan T:ltä, että voisi olla minun), syöttämistä, mitä vaan. Mutta ne on sijoitus niiden lasten elämään. Kukin meistä tekee osansa, kuka työvuoronsa ja kuka vapaaehtoistuntinsa, jotta all they would know is love. 

Ja ne hetket jossain lasketaan, ne muistetaan ja niitä varten minä täällä olen. Sitten me kyynelsilmin katsotaan, kun perheet kohtaa toisensa, lapset vanhempansa, ja miten tutustuttuaan se kaksivuotias rientää heitä vastaan kiljuen "äiti tuli!" ja se yksivuotias, joka kaikkia aina vierastaa, hakeutuu isänsä syliin käsiään ojentaen. Siinä me hiljaa nojataan toisiimme ja mietitään, miten maksaa itsensä takaisin se vaivannäkö ja huolehtiminen, ja miten katkeransuloista on ne lapset koteihinsa onnellisena lähettää, vaikka vähän kurkkua kuristaakin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti