Halauksia ja poskisuudelmia

Seurasin pitkään vierestä vähän kateellisena näiden etelä-amerikkalaisten luontevaa tapaa olla tosi läsnä ja lähellä. Niille se tulee varmaan äidinmaidosta ja näyttää jotenkin vaivattomalta. Meille tuli tiimiin yksi nuori pariskunta Kolumbiasta ja heti ensimmäisestä päivästä alkaen etenkin Maria solahti tänne kuin täydellisesti puuttunut palanen palapelistä. Hän otti sujuvasti kontaktia keneen tahansa lapsista aikuisiin, kohtasi katseella ja piti samalla luontevasti kättä olkapäällä ja hymyili oikeassa kohtaa.

Minulla kesti alkuun vähintään puoli vuotta tottua tähän loputtomaan halailuun ja näihin tervehtimistapoihin tai siihen, että mitä voin tehdä ja missä ihmisen rajat menee. Meillä suomalaisillahan se personal space on aika iso, tai ainakin minulla on. Vasta täällä hoksasin, miten laajan kuplan sitä ympärillen oli rakentanut huomaamatta. Olen opiskellut aika paljon lämpimien ja kylmien maiden kulttuurieroja nyt täällä ollessa ja ymmärrän hyvin, mistä me tullaan ja miksi se fyysinen läheisyys vaan ei toimi kaikille samalla tavalla. Ainakin henkilökohtaisesti olen – tai okei, olin – aika tarkka siitä, että kuka minuun koskee ja miten lähelle saa tulla.

Täällä sellainen koskettamalla näkemisen osoittaminen on aika keskeistä. Että minä näen sinut ja kuulen ja siksi pidän sinua kädestä tai olkapäästä kiinni. Minä en osaa sitä vieläkään ilman, että tietoisesti siihen pyrin, enkä tiedä muuttuuko se koskaan. Vaikutan varmaan paikallisten silmissä hyvin varautuneelta, vaikka olen omasta mielestäni relannut jo tosi paljon ja menen jo ihan oma-aloitteisesti halaamaan tervehdittäessä ties missä ja ties ketä. Tervehdin Jopa vuokranantajaa lämpimällä halauksella ja poskisuudelmalla, koska kulttuuri.

Tämä tervehtimiskulttuuri muuten aiheuttaa aika kiusallisia tilanteita koti-Suomessa. Ei niinkään se halailu, vaan se refleksinä tuleva poskisuutelu ja sen jälkeinen selittely. Siitä olisi yksi jos toinenkin hysteerisen hauska sattumus kerrottavana ihan viime kesältä, mutta osapuolien varjelemiseksi jätän ne nyt tässä julkaisematta. Sanotaanko nyt vaikka näin, että brasilialainen kirkkokansa on huomattavasti rennompaa kuin suomalainen…

Muistan joskus miettineeni, miten meillä Suomessa joku voi olla vailla fyysistä kosketusta vaikka kuinka kauan, jos vaan lähipiirissä ei ole ketään ihmistä, joka tulee tai jonka päästää lähelle. Se voi jopa sairastuttaa, sanovat tutkimukset. Sinne pitäisi tuottaa täältä muutama brassi tai vaihtoehtoisesti tuoda jengi tänne kokemaan, miten ihan huomaamatta voi yksillä synttärikutsuilla halata ja tulla halatuksi useammin kuin Suomessa vuosiin. Been there, done that.