Raskas päivä

Tänään on ollut jotenkin raskas päivä. Toisaalta ihan samanlainen kuin aina ennenkin, mutta aamun tapahtumat on roikkuneet mukana iltaan asti ja kädettömyys kalvanut vähän väliä. 

Tiedättekö sen tunteen, kun oma elämä tuntuu jotenkin tosi väärältä tai liian etuoikeutetulta ja pitää melkein pyytää anteeksi, että saa sitä elää? 

Meillä on sellainen lähislummi, paikka jossa käydään säännöllisesti tervehtimässä meidän ystäviä. Siellä asuu yksi perhe, joka erityisesti tänään taas pysäytti. 

On äiti, 22-vuotias supernainen, jonka naamassa on pitkä arpi muistona yhdeltä lapsensa isältä siitä, että ei koskaan pidä palata ja pyytää apua. Jaloissa pyörii 2,5-vuotias ja sylissä vuoden ikäinen tyttö. Vatsassa kasvaa kolmas, jonka on määrä syntyä ensi kuussa. Kotina on huonosta tiilestä väsätty kaksi huonetta (äläkä nyt vaan ajattele jotain kotimaista asuntoa, mihin verrata) ja epämääräinen keittiö, jossa ei ole edes allasta. Lattia on hiekkaa, huoneet on pienet, seinistä sataa läpi, joka paikassa on roskaa ja likaa, pihassa kuollut koiranpentu ja makuuhuoneessa telkkaria tuijottaa naisen kumppani, tyttöystävä, joka ei huolehdi perheestä, koska lapset eivät ole hänen, eikä voikaan olla, eikä haluaisikaan, että olisi. Rahaa ei ole vaippoihin, saati juuri ruokaan - eikä ole kaasua, jolla kokata. Vedet ja sähköt tulee jonkun muun johtoja pitkin, eikä niistä "tarvitse" maksaa. 

Tänään talossa oli kaiken tämän lisäksi äidin sisko, jolla mukanaan viiden kuukauden ikäinen vauva ja toisessa kainalossa heidän yhteisen siskonsa kuukauden ikäinen käärö. Olivat löytäneet sen pienen itkemästä siskonsa kotoa, yksin, likaisena, kolmatta päivää samoissa vaipoissa. Korvike, jota vauva sai, aiheutti verisen ulosteen ja ihottuma liasta sai kutisemaan koko ihon kauttaaltaan. 

Siinä heijasin sitä kuukauden ikäistä, kuuntelin arkieloa ja mietin, että oma aamuinen vihersmoothie tuntui vain todella typerältä hifistelyltä ja niin turhalta, vaikka se varmaan hetkellisesti mun hyvinvointiini vaikuttaakin. 

Sieltä lähdettiin ruokakassi jätettyämme ja itkevää äitiä lohdutettuamme kotiin. Kuumuus puristi joka puolelta ja tuntui vaikealta hengittää. Että heippa, ensi kerran tullaan sitten kasvomaalien kanssa ja leikitään muksujen kanssa enemmän. Moikka, pärjäilkää. 

Miten voikin olla niin tyhjät kädet ja pienetkin? Nämä minun omat. 

(Ja kyllä, tehtiin pienimmästä vauvasta ilmoitus sosiaaliviranomaisille. Kyllä, seurataan tilannetta tarkasti. Ja kun joku siitä koirasta kysyy kuitenkin, niin en tiedä, se näytti sairaalta pitkään, ehkä oli kuumuus, jota se ei kestänyt, sitä sattuu täällä, mutta se oli pienin meidän huolista, for real.)