Kynnet kunnossa

Vaikka olen jo sujuvasti solahtanut brasiliaiseen aikakäsitykseen ja maailmaan, jossa ei ole kellonlyömällä ihan just niin väliä, turhaudun edelleen aikatauluista silloin kun kukaan ei tiedä, milloin jotain sovittua pitäisi alkaa, mutta jotain on kuitenkin alkamassa. 

Eilen sellaisen epämääräisen aikataulutuksen ärsytyksessä päätin lähteä tappamaan aikaa ja siinä vaellellessa kävelin sisään pikkuruiseen kynsistudioon. Brasiliassa on niitä joka kulmalla, kynnet on tärkeät ja se kynsien laitto on sellainen sosiaalinen tilanne, mihin otetaan irmat ja pirkot mukaan ja hoidetaan kaikkien kynsinauhat kuntoon samalla kertaa. 

Minua riensi vastaanottamaan keski-ikäinen nainen, joka esittäytyi ja kutsui peremmälle. Sanoi, että joo voidaan toki laittaa sun kädet kuntoon (sisältää siis jotain kynsinauhaviilausta ja lakkauksen, ei mitään geelijuttuja, nämä ei niistä ymmärrä enkä onneksi minäkään), mutta että menee ihan vähän aikaa tässä odotellessa. Meni 45 minuuttia, just for the record. 

Ne oli ehkä parhaat 45 minuuttia pitkään aikaan. 

Tutustuin niihin täteihin, jotka siellä salongissa työskenteli tai oli parhaillaan asiakkaana. Ne pulputti kovaan ääneen kuulumisiaan ja välillä näyttelivät lempikohtauksia jostain telenovelasta, paikallisesta saippuasarjasta. Ensin ne luuli, etten osaa portugalia ja puhuivat minusta ja miettivät, mistä olen kotoisin, kun olen niin blondi. Niiden hämmennykseksi kerroin Suomesta ja sitäkös ne leidit ihastelemaan. Niiden mielestä olen jo puoliksi brasiliaianen nyt ja niin tavattoman kaunis ja vaalea, että voieimitenvoiolla. Lisäksi ne ihmetteli, että eikö Suomessa leikata kynsinauhoja, kun minun oli niin järkyttävän huonossa kunnossa. Sanoin, että varmaan joo, en ole vaan liiemmin missään käsihoidoissa koskaan käynyt, Brasiliassakin vain kahdesti ja ne slummissa, koska haluan tukea paikallista työtä. Niitä nauratti niin, että melkein tukehtuivat purkkaan. Että on tämä ihmeellinen tämä suomalainen.

Sain kynnet hoidettua neljällä eurolla ja kuusi uutta ystävää. Tätit sai otettua selfiet minun kanssa ja lähetettyä ne lapsilleen ihmetykseksi. Minun häälookki - jos sellaista koskaan tulee - on luvattu hoitaa viimeistä toivettani myöten. Olen ihastellut heidän lastenlastensa kuvia, kuullut tarinoita lapsistansa ja saanut kutsun reissata Kanadaan yhtä heistä tapaamaan. Lisäksi minulla on kukkarossa leidien suorat numerot, jotta voin varata ajan seuraavaa kertaa varten. 

Lähtiessä halattiin lämpimästi, heitettiin poskisuudelmat ja toivoteltiin, että vai com Deus ja nähdään taas. 

Eikä haitannut enää yhtään se puolitoistatuntinen aikataulusekoilu. Koska ihmiset on aikaa tärkeämmät ja aina jossain joku kohtaamista vailla.