Ricarro

Aina kun me mennään tuonne keskustaan yhteen puistoon, muistan sen toisen illan minun toisella Recifen reissulla koskaan. Se piirtyi sillon jotenkin syvään eikä jätä rauhaan, vaan palaa joka kerta mieleen kun näen ne puiston keltaiset valot ja haistan tienvarren roskat. 

Istuin suihkulähteen reunalla likaisessa puistossa ja minun syliin joku toi jostain höyhenenkevyen vauvan, viikon ikäisen keskosen, joka hädintuskin hengitti. Siinä se oli, yliluonnollisen kevyt käärö minun sylissä ja vieressä äitinsä sopersi jotain liimasta sekavana ja minä tietämättä mitä tehdä. 

Tuntui, että aika pysähtyi. 

Piti ajatella sitä hetkeä, olla turvallinen syli sen reilun tunnin ajan, minkä heijasin vauvaa sylissä samalla epämääräisesti rukoillen mitä vaan keksin. En voinut ajatella mennyttä enkä tulevaa, en sitä, että joudun sen vauvan jättämään likaiselle patjalle nukkumaan sinne tähtitaivaan alle, keskelle öisen vaarallista Recifeä, joka tunnetaan yhtenä maan vaarallisimmista kaupungeista. En voinut ottaa vauvaa mukaan, se olisi ollut laitonta. Lauloin ja itkin, en tiedä kumpaa enemmän.

Aina palaa sen Ricarron kasvot mieleen ja se epätoivo. Nyt meillä on täällä lastenkoti ja kontaktit sosiaaliviranomaisiin ja tilanne olisi toinen, jos sellainen eteen tulisi. Onneksi olisi. Toivottavasti ei tulisi. 

Sitä vauvaa me nähtiin sen kuuden viikon vierailuni ajan säännöllisesti. Huolehdittiin ja syötetiin. Iloittiin, kun tätinsä kertoi ottaneen vauvan hoiviinsa. Sitten Ricarroa ei enää nähty. Se täti on siellä kaduilla edelleen ja äitinsä myös, liimoineen päivineen. En tiedä, tuliko joku viranomainen väliin, vai tapahtuiko jotain muuta. Haluan uskoa, että siinä kävi hyvin. 

Jos jostain isosta unelmoisin, niin sellaisesta turvallisesta paikasta täällä, mihin voisi nuo huoltajiensa laiminlyömät lapset ottaa ja katukodit kauniimmiksi muuttaa.

Ehkä sillä talolla olisi valkeat seinät ja iso piha. Ehkä uima-allas ja paljon kukkia. Isot valoisat huoneet ja tilaa leikkiä, vapaus siihen. Olisi malli perheestä, turvaa ja hoivaa – edellytykset kaikkeen siihen, mistä uskaltaisivat unelmoida.

Uskallanko minä?