Miksi en kerro enempää?

Kesällä Brasiliasta jutelessamme yksi ystävä kysyi, miksen kerro enempää tarinoita, niitä tosielämän juttuja ihmisistä ja niiden arjesta, siitä mitä näen ja minkä keskellä tuolla mennään. 

Sanoin, että et sinä halua niitä kuulla enkä minä halua niitä sinulle kertoa. 

Viimeksi pari viikkoa sitten meidän lastenkotiin tuli tyttö, jonka tausta on niin jäätävä, että meidän paljon nähnyt psykologi itki järkytyksestä sitä lukiessaan ja mietti epätoivoissaan, miten me voidaan tehdä mitään, kun tämä ihminen on niin rikottu.

En minä niitä sellaisia tarinoita halua kertoa. En halua, että niitä kauhistellaan, koska ne on jonkun elämää täällä. Niitä on helppo kauhistella kauempaa, mutta joku elää sitä todeksi päivästä toiseen. 

Sosiaalityön opinnoissa aikanaan opin termin sosiaaliporno. Se on sitä, kun hurjia tarinoita levitellään pelkästään siitä kertomisen ja kauhistelun ilosta. En halua levittää sosiaalipornoa, vaan toivoa. Siksi en kerro esimerkiksi lapsiprostituutiosta juuri mitään. Et sinä oikeasti halua kuulla niitä elämänkohtaloita. En minäkään haluaisi. Haluan kertoa hyviä juttuja, sitä miten elämät muuttuu ja sydämiä eheytyy, kehoja ja mieliä myös. Onneksi niitäkin tarinoita täällä riittää, tosia.

Elän maassa, jossa lapsiprostituutio on laitonta. Silti elän kaupungissa, jossa on lapsibordelleja. Yksi niistä tuli julkiseen tietoon. Miksei sitä suljettu heti kun tieto tuli? Siksi, että sitä pyöritti yksi kaupungin lapsituomari ja tuomarit ovat vähän niin kuin lain yläpuolella.

Nyt se bordelli on kiinni (kuinka monta auki, en uskalla edes ajatella), tuomari sai ennenaikaisen eläkkeen ja saatiin tuomittua.

Täällä on lastenkoteja, joissa paritetaan lapsia tai myydään ne pois.

Täällä on slummeissa naisia, joista jokainen haastattelemamme aikuinen kertoo, että on tullut raiskatuksi ennen kahtatoista ikävuotta. Me tehdään töitä lasten ja teinien kanssa ja joka kerta kun nään yhdenkin tytön väistävän katsetta minut nähdessään, mietin, mitä se kokee ja elää kun illat pimenee ja me ollaan onnellisesti kodeissamme.

Täällä menettäisi järkensä, jos tuijottaisi vain kurjuutta ja näitä realiteetteja. On katsottava ylemmäs. On katsottava näitä lapsia ja naisia silmiin, nähtävä yksi kerrallaan.

On katsottava ylemmäs. Sinne, missä on vastaukset. Ihan kaikkeen.

Täällä sen vasta tajuaa, mihin kaikkeen. 

Niistä vastauksista minä hauan kertoa. Niin kuin siitä samasta meidän lastenkotiin tulleesta tytöstä rikkinäisine tarinoineen, joka viime maanantaina pyysi rukousta ja sanoi nyt uskovansa siihen, että hänellekin voi tästä eteenpäin tapahtua elämässä hyvää, että on tullut oikeaan paikkaan, jossa häntä rakastetaan aidosti.