Kesässä kesästä kesään

Täällä taas!

Estou de volta!

  

Olen palannut kesälomalta Brasiliaan ja nyt kai pitäisi selitellä, miksi kaksi kuukautta vilahti vauhdilla kirjoittamatta mitään. 

Koska täydellinen Suomen kesä. 

Jopa niin hyvä, että piti vähän prosessoida sen äkillistä päättymistä ja tätä maisemanvaihtoa tänne tropiikkiin. 

Täällä ikikesän maassa on kesä - ja elämä - vaan niin erilainen.

Hiki ei lopu ikinä.  Ei i-ki-nä.

  

Aurinko laskee niin että viimeistään kuudelta on pimeää. Kesät, talvet.

Ja ne talvet muuten. Ne on sateisia. On tuhat astetta lämmintä ja sataa kadut tulviksi asti, sitten hetken paistaa niin että se vesi höyrystyy ja sitten on niin kosteaa, että pyyhe ei kuiva kolmeen päivään. Arvaa kuivaako se hiki? 

Kun tulin viikko sitten, löysin vaatekaapistani yhden jos toisenkin homehtuneen vaatekappaleen. Nam.

Illalla ei voi täällä mennä uimaan niin kuin pystyi vaikka Vaajakosken Naissaaressa hellepäivän päätteeksi. On nimittäin ihan hiton vaarallista. Ensinnäkin voi laittaa päänsä pantiksi, että joku ryöstää, voi raiskatakin. Toisekseen tuo ranta on täynnä haita, että viimeistään ne syö, jos sinne asti pääsee. Tosin kuulin, että ne härkähait ei syö ihmisiä, mutta ne ei tiedä ketä ne syö, ellei ne ensin maista. Joku tässä vasta kuoli siihen testipalaan.

Mansikat on mauttomia ja pahoja ja niistä voi saada tosi tehokkaan vatsataudin.

Koivut ei tuoksu koska niitä ei ole. Ilmassa väreilee aina sellainen lämmin roskan haju ja pieni häivähdys hometta. Joskus voi ohimennen tuoksua meri, jos oikein tuulee ja roskat on just viety kadulta tai joku hevonen on ne ilokseen syönyt. Vaipat on muuten niiden heppojen suurinta herkkua, ripulivaipat eritoten. Olen nähnyt omin silmin. Eivätpähän ehdi homehtua.

Tämä kesä oli ensimmäinen, kun rakastin itikoita. Suomen itikat on nimittäin ihan parhaita,  koska ne on isoja, hitaita ja ne pitää ääntä ja on siksi helppo tappaa. Lisäksi yksi itikka pistää vain kerran ja lentää sitten poikasiaan ruokkimaan. Täällä ne ei tee sitä vaan syö niin monta kertaa, että räjähtävät. Suomessa ei myöskään tarvitse miettiä, minkä virustaudin sai niiltä tuliaisina.

Torakoita ei tullut täältä ikävä. Ne typerät osaa lentää ja niitä on sisällä joskus. Viime kevään jatkuva torakkajahti muuten sai selityksen. Ne oli tehneet pesän meidän olkkarin lamppuun. Muutaman kuukauden kestänyt jahti sai arvoisensa päätöksen kun myrkytin ne kaikki kerralla pesineen päivineen. 

Näissä kuvissa ja näissä tunnelmissa siis elämä Recifessä jatkuu. Palaan tarinoin kun tämä arki tästä pyörähtää täyteen vauhtiin, sitten ei taas puutu yhtään mitään. Paitsi se kotimainen kesä.