Kuulen Afrikan kutsun

Yksi ystävä täältä kävi opiskelemassa köyhyyden kohtaamista ja lähetystyön käytäntöä Mosambikissa ja kertoi, miten menivät sinne bush-bushiin (siis oikeasti jonnekin puskasta vielä puskempaan) ties minkä heimojen kyliin, niin että ajoivat ensin autolla muutaman tunnin ja lopuksi kävelivät helteessä viisi tuntia perille. Suihkua tai juoksevaa vettä ylipäätään ei ollut kymmeneen päivään, juomavettäkin vain vähän. Oma hikevä olotila hajuineen kuulemma veti torakoita ja muita ötököitä aika tehokkaasti puoleensa, mutta siihen hänen mielestään kyllä tottui nopeasti ja että pimeässä niitä ei edes kunnolla huomannut. Yöt olivat kertomansa mukaan kaikkein eksoottisimpia kun sirkat siritti, hiki valui ja iholla käveli torakkaa toisen perään.

Afrikka opetti paljon, hän vakuutti.

Olin että ei hitto.

Sitten olin että pakko päästä sinne käymään. (Minua paremmin tuntevat, älkää nyt tukehtuko purkkaan. Kyllä, sanoin Afrikka). Haluan sinne jo ihan siitä silkasta kokemuksesta, että tämä maa tuntuisi onnelalta ja sivistyksen kehdolta palatessa. On juoksevat vedet ja kaikki! Slummeissa on sähkötkin. Toki ne varastetaan joltain sähkönsä kiltisti maksavalta asiakkaalta, mutta virtaa tulee kuitenkin.

Ei paljoa tuntuisi missään nämä kaverit olkkarissa sen jälkeen.