Be a child again

Tiistaina käytiin kadulla. Levitettiin iso punainen kangas maahan ja vietettiin aikaa yhdessä ränsistyneessä puistossa, jossa on paljon huumekauppaa, lapsia imppaamassa liimaa, ihmisiä odottamassa ruokajakelua ja tyyppejä, jotka asuu siinä puistossa. Niillä on patjat ja hyvässä tapauksessa joku lakana siinä suojana. Tällä viikolla siellä oli paljon lapsia, poikia jengeittäin imppaamassa liimaa. 

Minä luin lastenkirjaa kahdelle pikkumuksulle siinä punaisella matolla. Kirjat on suurinta huutoa täällä, näille lapsille ei ole luettu koskaan ja kirjat kuvineen on ihmettelyn aiheita viikosta toiseen. Siinä me luettiin Mooseksesta kun paikalle tuli teini-ikäinen poika katsomaan, mitä me tehdään. Siihen hän istui mun viereen ja kysyi, saako hänkin lukea. Ojensin kirjan hänelle ja siinä se arviolta 16-vuotias poika yritti tavata niiden sivujen lyhyitä tekstejä. Hän ojensi kirjan takaisin minulle ja sanoi, että sori, en tiennyt että se on sun kieltä, englantia. Annoin kirjan takaisin ja kerroin kirjan tekstien olevan portugaliksi. Hän alkoi "lukea" kirjaa meille ääneen ja häpeillen esittää niin kuin osaisi lukea. Tarinasta tuli hieno eikä kukaan huomannut - minua lukuun ottamatta - että poika ei osannut lukea sanaakaan. 

Siinä me sitten hengattiin, luettiin kaikki mahdolliset kirjat mitä meidän katulaukusta löytyi, hän kuunteli tarinoita ihmeissään ja keksi omia tarinoita minun ja toisten lasten iloksi. 

Joka viikko löytyy aina niitä pieniä poikia, olkoonkin jo teinejä, joilla ei ole ollut lapsuutta iltasatuineen tai piirrustuksineen, jotka liimapäisään tulee siihen ihan viereen sykkyrälle ja pyytää, että voitko mulle lukea. Voidaanko piirtää yhdessä? Kerro mulle sun kodista ja kotimaasta. Puhutko myös meksikoa ja argentiinaa?

Ne samat pojat on voineet vain hetkeä aikaisemmin ryöstää jonkun siinä kadulla tai tapella verissä päin liimasta tai tehdä mitä vaan, mitä niillä kaduilla tapahtuu. Mutta siihen kun ne tulee, on vain pieniä poikia näkemistä ja kohtaamista vailla ja siksi minä illasta ja viikosta toiseen haluan sinne mennä. 

Se on sama kuin meidän lastenkodin tyttöjen synttäreiden kanssa. Niitä tuntuu olevan melkein joka viikko ja silti aina haluan mennä. Tällä viikolla yhden tytön 12-vuotissynttäreillä oli liikutuksesta itkevä sankari. Hänellä ei koskaan koko elämänsä aikana ole ollut synttäreitä tai edes synttärikakkua (joka täällä on iso lahja sankarille) ja kun siinä laulettiin onnittelulaulua ja hän puhalsi kynttilöitä itkuisin silmin, mietin, että vaikka miten välillä puuduttaisi jatkuvat juhlat ja pitkät illat, on ne aina kaiken sen vaivannäön arvoiset ja enemmänkin.