Kellon on puoli kymmenen illalla, lämmintä on vielä melkein kolmekymmentä astetta - se on laskenut päivän reilusta neljästäkymmenestä onneksi tähän että kärsii nukkua.
Kävelin kotiin tuosta lähellä olevasta ravintolasta, jossa käytiin turvatalon tyttöjen kanssa syömässä joulun kunniaksi.
Tytöt kauhisteli, kun kerroin että kävelen viimeiset kadut kotiin itsekseni.
Otin korvikset pois, sormuksen piilotin lompakkoon ja kellonkin laitoin taskuun. Kännykän olin piilottanut jo aiemmin rintsikoihin kainalon alle, se on paras paikka ja puhelin pysyy paikoillaan jos vaikka tarvitsee juosta.
Yhdellä kadulla näin että joku kääntyi kulman takaa ja lähti kulkemaan kohti. Meni muutama askel kun tunnistin tulijan naiseksi. Huokasin helpotuksesta ja tämä toinen nainen samoin. Käveltiin vastakkaisiin suuntiin ja toisemme ohittaessa katsoimme silmiin ja hymyilimme yhteisymmärryksen merkiksi.
Että huh, nainen, ei hätää. Että täällä me kaksi, hiekkaisilla ja pimeillä kaaduilla toisistamme turvaa hakien, kirjaimellisesti koruttomina ja nopeasti askeltaen kotia kohti.
Tähän turvattomuuten tottuu. Sen kanssa oppii elämään ja siitä tulee tavallista. Ei edes muista, että se voisi olla eri tavalla. Että kännykkää voisi katsoa kadulla tai siihen puhua, tai että voisi rauhassa kävellä mihin vaan milloin vaan. Tai että ihmisiin voisi luottaa, olla odottamatta että jokainen vastaantulija olisi nainen, samanlainen.
Tuota luottamusta harjoittelen ensi viikolla jo Suomessa. Joulupäivänä hyppään koneeseen ja iäisyydeltä tuntuvan matkan jälkeen koittaa luminen Suomi. Ah ja voih. Koti ihana, mutta siirtymät ei aina niin helppoja. Onni on pakkanen ja se, että voi nukkua peitolla tai kahdellakin niin halutessaan.
Sitä odotellessa käyn laittamassa ovet triplalukkoon ja varmistan että muurin portti on visusti kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti