Elämän ja kuoleman välissä

Maanantaina juhlittiin yhtä minun brasilialaisista tyttäristä. Hän täytti 19-vuotta ja sai samana päivänä kuulla elämänsä parhaita uutisia, unelmien uskomattomasta toteutumisesta ja tulevaisuutensa mullistavasta mahdollisuudesta. Sitä iloittiin, oltiin että iik miten siistiä. Illalla yhden meidän tiimiläisen kanssa kirjoiteltiin, miten ihmeellisen siistiä on saada olla osa sen neidon elämää ja kulkea sitä tietä prostituutiosta ja aineista tähän ja tästä eteenpäin ja miten siunattuja ollaan että juuri me saadaan tässä olla. 

Eilen illalla - päivä synttäreiden jälkeen -  istuin ensiavun aulassa tyhjyyteen tuijottaen ja tästä samasta neidosta tietoja odottaen. 

Hetkeä aikaisemmin hän oli vajonnut voimattomana mun käsivarsille, valahtanut tajuttomaksi kerrottuaan ensin että voi todella huonosti. Silmät ei reagoineet valoon, pulssi heitteli. Saatiin kannettua hänet autoon, ajettua lähimpään ensiapuun, jossa lääkärit ei päästäneet kuin yhden meistä neljästä mukana olleesta mukaan "punaiseen huoneeseen", sinne missä mennään jonojen ohi hätätilassa.

Ystävä laittoi sieltä huoneesta viestiä, että eivät löydä pulssia. Pidätin hengitystä siellä oven ulkopuolella, olin että näin tämä tarina ei muuten lopu. Ei tällä tavalla rumasti, ei kaiken sen hyvän jälkeen.

Lopulta pulssi palasi. Lääkäri sanoi, että tämä kaikki johtui siitä, että keho reagoi vaarallisesti huumeisiin. Kävi ilmi, että tämä meidän edellisenä päivänä synttäreitä viettänyt ystävä oli huumattu. Hän oli huomannut jotain olevan pielessä ja tuli meidän baselle, onneksi, koska jos taju olisi lähtenyt kadulla, en edes uskalla ajatella mitä olisi voinut käydä. 

Loputtomalta tuntuneen illan jälkeen palasin kotiin, kaaduin sänkyyn ja mietin, miten monta kertaa sanon tälle kaikelle vielä kyllä. Sille, että tämä on oikeasti elämän ja kuoleman kanssa taiteilua, sille, että tunteet heittää katosta lattiaan ja välillä pitää aidosti pelätä, mitä päivät pitää sisällään. 

Tänään pidin tätä ystävää sylissä, itkin niin etten pitkään aikaan. Se kysyi olinko vihainen siitä että aiheutti meille huolta. Olin että en, kun ihan tajuttoman onnellinen että hän on elossa ja kunnossa. Koko päivän olen ollut vähän hiljainen kaiken tämän jälkeen. Sanaton myös siksi, että näissä hetkissä huomaan, että olen kai sittenkin oppinut täällä rakastamaan. Niin että sattuu. Niin että olisi valmis laittamaan henkensä alttiiksi toisen puolesta, jos tarvitsisi. 

I am forever changed ja jotenkin tuntuu, että näin tämän pitikin mennä. Että en minä täällä näitä ihmisiä varten varsinaisesti ole, tämän kaiken voisi tehdä kuka tahansa muukin. Minä tulin tänne rakastamaan, oivaltamaan mitä se oikeasti on, oppimaan Häneltä, joka rakasti ensin.