Kulttuurishokkeja

Meillä on tällä alkamassa kolmen kuukauden mittainen lähetyskoulu, jossa minä olen mukana opettamssa ja tulkkaamassa ja kuskaamassa ja mentoroimassa ja ties mitä. 

Hain yhden opiskelijan lentokentältä ja tajusin, että vaikken itseäni millään identifioi brasilialaiseksi, olen välillä yllättävän brassi sitten kuitenkin, tai vähintään tosi tottunut elämänmenoon täällä koillisessa. 

Tämä tyyppi, jonka noudin, on sellainen nuori jantteri pienestä kaupungista tuolta etelästä. Ensitöikseen se valitteli, miten kamalan kuuma täällä on. Minä pidätin naurua ja olin että kamoon, täällä on oikeasti viileä, tänään on vain +25 astetta mikä on ihan hiton ihana ja samalla meille tosi viileä päivä. Että odota vaan marraskuuta.

Lähdettiin ajamaan meidän baselle. Jätkä kauhisteli liikennettä, sanoi että kaikki muistuttaa häntä Intiasta ja että pelottaa. Minua nauratti taas. Minulle tämä liikenne on normaalia kaaosta, siellä sukkelehditaan se mikä pystytään ja toiset autot nähdään haasteina jotka pitää ohittaa ensi tilassa. Moottoripyörät puikkelehtii missä tahansa välissä ja taitavan kuskin tietää siitä, että se ei koskaan osu niihin. Mulla oli alla hyvä auto ja me päästiin sujuvasti perille.

Ajettiin rantatietä. Tyyppi ääneen ihaili turkoosia merta ja rantaa. Olin että tämä on yksi rumimmista rannoista tässä lähellä ja että veteen ei saa mennä koska hait on oikeita ja tuo ranta muutenkin täynnä huumeneuloja, mutta odota kun pääset jonnekin oikealle biitsille. 

Sitten saavuttiin meidän Candeiasiin, tähän naapurustoon jossa me eletään ja ollaan. Tiet on hiekkaa, kuoppaa, lätäkköä ja eläimiä. Tyyppi otti kuvia kuin kauempaakin tullut turisti ja oli että miten ihmeessä te voitte asua täällä. Minä siihen, että tämä on ihan paras mesta ja pian pääset slummiin, toithan kumpparit? 

Luvassa on siis kulttuurishokkeja myös muille kun niille, jotka saapuu maan rajojen ulkopuolelta. Aika avartavaa oikeastaan.