Valtaistuinsalissa

Eilen lähdin pitkästä aikaa katukirkkoon. Puisto oli täynnä ihmisiä, lapsia oli kymmeniä. Ensimmäiset juoksi syliin heti kun nousin autosta. Ei ne minua tunteneet, mutta tietävät että me tullaan torstaisin ja leikitään.

Meitä oli iso tiimi ja silti jokaiselle riitti tekemistä. Pelattiin palloa, hypittiin narua, lakattiin kynsiä, piirrettiin, tarjottiin puhdasta vettä, rukoiltiin, annettiin halauksia ja kaikilla oli kivaa.

Yhdellä oli kitara ja se lauloi meille tuttua laulua, joka menee portugaliksi näin:

”Me leva à sala do trono. Mostra a Tua beleza, quero ver Tua face…”

”Vie minut valtaistuinsaliin, näytä kauneutesi, tahdon nähdä kasvosi…”

Ja siinä punaisella matolla istuessani, timantteja taas yhden pienen kanssa piirtäessäni oivalsin, että tässähän me ollaan.

Valtaistuinsalissaan. Hänen kauneutensa äärellä, kasvojaan katsellen.

Niitä pieniä.

Isompiakin.

Puiston hämärässä, liiman hajussa.

Kotimatkalla autossa oli hiljaista.

Osa meidän tiimistä oli opiskelijoita ja kadulla ekaa kertaa. Moni itki.

Yksi kertoi, että itkee sitä inhimillistä kurjuutta ja elämän rumuutta, mitä siellä näki, mutta samalla sitä toivoa, mitä sinne syttyy noiden iltojen myötä ja että näkee nyt eri tavalla – näkee Jeesuksen silmät niissä silmissä ja vastaa Hänen hymyynsä.

En malta odottaa taas ensi viikkoon.