Kulttuurishokkeja

Kohta koittaa pieni joululoma Suomessa. Ah, lunta ja jäätä! 

Aina Suomeen tullessa minua on vastassa viileän ilman lisäksi pieni kulttuurishokki. 

Se alkaa sillä, että kävelen kadulla ja mietin, mihin turvalliseen paikkaan voisin mennä tsekkaamaan, onko puhelimeen tullut viestejä. Pälyilen epätoivoisesti ympärilleni ja etsin turvallisen näköistä kauppaa, kunnes muistan, että hitsi, kyllähän Suomessa voi sen puhelimen ihan keskellä katuakin esiin kaivaa. Ja sen voi laittaa laukkuun tai taskuun, eikä tarvii piilotella esimerkiksi rintsikoihin. 

Vessassa olen ihan pihalla. En koskaan muista, että saiko sen paperin heittää sinne pönttöön ja kun niin tekee, iskee hirveä paniikki, että apuaaaa, oliko tämä nyt oikein. Vessassa huomaan myös tutkivani listoja ja nurkkia miettien, pitäisikö (onneksi olemattomat) ötökät myrkyttää. 

Seuraan myös ympäristöäni hyvin tarkkaan. Täällä olen oppinut, että silmät pitää olla selässäkin ja tietoinen siitä, mitä tapahtuu ja ennakoida, mitä voi tehdä, jos jotain tapahtuu. Yleensä kävelen hyvin määrätietoisesti kohteeseen ihan siksi, että näytän itsevarmalta ja huonolta ryöstökohteelta. Kaikki epäilyttävät tyypit ja kadunkulmat tsekkaan mun ryöstötutkalla automaattisesti ja olen valmis vaihtamaan kadun puolta sekunnissa. 

Meillä oli täällä vieraana yksi enkkutyttö, joka kuvasi turistikohteita avoimesti ja kulki vähän huolimattomasti ympäriinsä. Kerran seisottiin Olindassa (maailmanperintökohde) yhdellä aukiolla ja sanoin sille ihan silleen neutraalisti, että okei, tossa meidän takana on kaksi poikaa, ne tietää että meillä on kännykät ja kun me tästä lähdetään, ne lähtee seuraamaan; meidän pitää pysyä tämän tiimin mukana ja lähellä tiimiä johtavaa miestä ja mennä sisälle ekaan kauppaan ja odottaa, että noi pojat kyllästyy odotteluun ja lähtee. Se tyttö oli ihan että mistä sä tiedät ja miten sä näit ton kaiken. Olin että asun täällä. 

Suomessa voi myös jättää avaimet laukkuun tai kotiinkin. Täällä kävelen aina avaimet kädessä. Nimittäin jos joku ryöstää laukun, pääsen silti kotiin. 

Suomessa voi liikkua pimeällä missä vaan, ja on vähän pakkokin. Täällähän ei pitäisi. Liikun silti. Silloin lähden ilman laukkua, hyvät kengät jalassa ja tiedän reitit, mistä kulkea. Paikalliset pitää mua ihan hulluna. 

Kulttuurishokkia tuo myös kieli. Voin puhua mitä vaan missä vaan ja kaikki ymmärtää. Sillä on huonotkin puolensa, nimimerkillä ihmisiä ei voi kommentoida kotimaisella eikä enkuksikaan. Yritän pitää sen mielessä. 

Erityisiä haasteita tulee myös katsekontaktista, täällä kadulla sitä ei voi oikein muodostaa kenenkään kanssa, mutta sitten ihmisten kanssa jutellessa sitäkin intensiivisemmin. Yritän myös muistaa, että kaikenmaailman poskisuudelmat ja tukkasuudelmat ja kiljunnan säestämät halaukset on ihan no-no. Ja että vieraita lapsia ei voi ottaa syliin. Vieraat lapset ei myöskään tule syliin ja huuda tätiä samalla. 

 

Hetken kestää sopeutua ja sitten koittaakin paluu ja homma alkaa alusta.