Kyllä vaan ihmisen näkemisellä ja kohtaamisella on merkillinen voima.
Tuolla Recifen keskustassa yhdellä aukiolla asuu
penkeillä ihmisiä, ne on siellä ilman kotia, sateessa ja helteessä, penkkiä
omanaan pitäen. Nyt viime viikkoina siellä on ollut yksi upea nainen,
Franciska, joka osaa jopa muutaman sanan englantia. Hän on yli
seitsemänkymmenen ja kaunis kuin mikä. Tukka on brasilialaisittain todella
vaalea, silmät kirkkaan siniset ja iho auringosta niin ruskea, että moni
suomalainen kesäihminen olisi kateellinen.
Franciska peseytyy seisovassa suihkulähteen vedessä ja
janoonsa juo sitä samaa likaista vettä. Vessa on yhden sähköpömpelin takana ja
koti siinä penkillä, vähän pahveja patjana ja likainen lakana peittona, pari
mustunutta tyynyä pään alla.
Me nähdään torstaisin. Hän halaa lämpimästi, kun
kerron, miten kauniilta hän taas näyttää. Tukka on upealla kiharalla ja ne
silmät, niin kirkkaat.
Eilen yksi meidän tiimiläinen putsasi ja lakkasi
Franciskan kynnet kauniin punaisiksi, varpaat myös. Ette arvaa miten voi
muuttaa koko olemuksen se pieni kaunistautumishetki. Eikä vain se lakka, vaan
se hetki siinä kun joku istuu penkin viereen ja ottaa kädet käsiin, kysyy mitä
kuuluu ja miten viikko on mennyt.
Kun lähdettiin, Franciska kertoi että olemme hänen ainoat
ystävät. Että viikot on pitkiä, mutta niitä torstai-iltoja jaksaa aina odottaa,
että silloin se aukio on erilainen ja ihmisetkin iloisempia.
Olisipa joulu samanlainen, ihmiset iloisia ja se aukio
hyvällä tavalla erilainen, suihkulähteessä juokseva vesi ja meidän ystävillä ei
vain kauniit kynnet, mutta hymykin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti