sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Living the dream

Joulu meni, vuosi vaihtui. Olin Suomessa ja oli ihan parasta. Vessat veti, hanavettä pystyi juomaan, tiskit hoiti kone ja ruoka oli puhdasta ja hyvää. Näin ihmisiä, joita oli ikävä ja lentokentällä lähtiessä tuntui, että oli valmis taas palaamaan tänne Brasilian alkaneeseen kesään, missä pakkanen ei pure poskiin ja kaikki on erilaista. Yleensä paluut on vaikeita, mutta tämä oli toisenlainen.

Törmäsin tähän viikkoon rytinällä, heti ensimmäisenä päivänä istuin jetlagissa palaverissa ja aloitettiin täysillä meidän Fornalha 2017, tammikuun mittainen koulu meidän basella vajaalle sadalle opiskelijalle. 

Oli paras viikko täällä ikinä ja kaikki fiilikset. All the feels, sanois amerikkalainen. 

Oon nauranut melkein pissit housussa kun juostiin mun ohjaamaan opiskelijatiimin kanssa pakoon villiintyneitä lehmiä slummissa. Samassa paikassa istuin mudassa ja kuuntelin äitien tarinoita, huolia lapsistaan, köyhyydestä ja pärjäämisestä ja samalla näin maailman iloisimpia ihmisiä, kuulin paljon naurua ja mietin, että ei se raha sitä onnea tuo, siitä ne naiset todistaa. 

Yhtenä iltana kadulla pikkutytöt laittoi mun tukkaa, siinä on aina pieni täiriski, mutta nehän lähtee häätämällä pois. Se tyttöjen ilo vaaleasta tukasta on sen arvoista. Yhdellä oli jalassa haava. Etsin siihen meidän katulaukusta laastarin ja 8-vuotias kysyi, että mikä se on. Koskaan ei ollut laastaria nähnyt. Samassa minun edessä oli joukko haavoja ja kipuja valittavia pikkunassikoita, jotka kaipasivat sitä huomiota ja hoitoa, mitä eivät mistään saa. Siinä minä liimailin laastareita olemattomiin haavoihin ja ties mihin itikanpuremiin ja puhalsin päälle. Oltiin kaikki tyytyväisiä ja mun Suomesta tuomat auto- ja barbilaastarit meni sen sileän tien. 

Tulkkasin koulun opetuksia yhdelle jenkkinaiselle ja kesken kaiken tajusin, että jaaha, tässä olen ja tulkaan portugalia englantiin ajattelematta yhtään ja että ne vuodet ties missä simultaanisti Suomessa tulkaten on opettaneet tähänkin, että voi vaan laittaa aivot pois päältä ja puhua. Vieläkin ihmettelen, että oikeasti osasin. 

Oon ajanut meidän rämää autoa slummiin ja takaisin ja ollut onnellinen. Opetin samana päivänä sitä opiskelijajoukkoa unelmista ja niiden toteuttamisesta ja mietin siinä samalla, että elän omaa unelmaani joka päivä. 

Miten voikin olla niin hyvä fiilis maailman yksinkertaisimmista asioista, siitä kun itkee meidän lastenkodin tytön rinnalla elämänsä menetyksiä ja saa siinä lohduttaa ja luvata, että enää ei kukaan hylkää tai kuulla kun yksi opiskelijoista tuli kyynelsilmin kertomaan, että oli jo luopunut ajatuksesta maalata ja piirtää, mutta meidän setin jälkeen päätti palata niiden lahjojen pariin ja aloittaa tänään. 

Elämä täällä on kaoottista välillä, hikeä ja kyyneleitä ihan oikeasti ja sitten väliin mahtuu näitä täyden elämän viikkoja ja on vaan onnellinen. Niin hyvä näin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti