Meillä on täällä lastenkoti, josta tytöt sitten
täysi-ikäisiksi tultuaan siirtyvät kuka minnekin. Me avattiin ennen joulua
hyvin epävirallinen turvatalo niille neidoille, joilla ei ole muuta paikkaa kun
kadut ja elämässä vielä askelia opeteltavana ennen aikuisuutta eikä juuri
turvaverkkoa ympärillä. Meillä on nyt neitoja kolme ja minä mentoroin heistä
kahta mikä on osoittautunut yhdeksi antoisimmista hommista mitä olen pitään
aikaan tehnyt.
Tällä hetkellä olen talovahtina isossa (!) talossa
itsekseni kera yhden koiran ja tytöt harva se päivä laittavat viestiä
kysyäkseen saavatko tulla syömään tai uimaan altaaseen. Meillä on ihan
tolkuttoman hauskaa ja opin portugalia koko ajan lisää kun tytöt nauraa mun
lauseille ja siten yrittävät selittää, miksi mun ilmaisut on niin
hauskoja.
Ilokseni huomaan muutosta meissä kaikissa näiden
yhteisten hetkien myötä. Tytöt kysyy, miten kanasta saa mehevää uunissa ja minä
kysyn, miksi brassit kehuu kun tuoksut hyvältä - sitten joku kertoo, miten
mummunsa oli huumekauppias ja yritti häntäkin parittaa ja toinen, että näki jo
lapsena miten ihmisiä ammuttiin kadulla.
Sitten syödään ruokaa tai hypitään altaaseen,
tutkitaan täit (minun) päästä ja lopuksi hymyillään yhdessä, että kiitos oli
kivaa.
Siihen menee sunnuntait ja joskus arkipäivätkin, mutta
en täällä laske tehtyjä tunteja tai sijoitettua aikaa. Nämä ihmiset on
tärkeämpiä kuin minun aikataulut tai työtunnit tai vapaapäivät.
Olisipa tällainen talo joskus ja aina avoimet ovet,
turvallinen paikka ihmisten tulla ja istua ison pöydän ääreen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti