Kuusi viikkoa kesään

Odotan kesää. Sitä Suomen valkoisten öiden ja punaisten mansikoiden aikaa. Tuoreutta ja raikkautta, vehreyttä ja maailman puhtainta ilmaa. 

On ollut paljon kaikkea. 

Ollaan sanottu heipat meidän kaikkien silmäterälle, reilulle vuoden ikäiselle Analle, joka adoptoitiin viime viikolla. Olen hoitanut häntä seitsemän päivän ikäisestä, nähnyt ensimmäiset askeleet ja nukuttanut kymmeniä kertoja syliin. Olen uskonut perheeseen ja toivonut sitä, rukoillut tasaista tietä ja hyvää kotia. Siellä hän nyt on ja meillä jo ikävä. 

Olen seurannut vierestä selvitystyötä ja traumaa,  kun yhden ystävän mies sai tietää tulleensa vastasyntyneenä ryöstetyksi sairaalasta ja eläneensä koko elämänsä perheessä, joka hänet sieltä käärönä kotiin kantoi, varastettuna.

Olen mennyt käymään yhden slummiystävän luona, joka oli jättänyt kolmevuotiaan lukkojen sisään siksi aikaa, kun meni itse asioille. Ei ollut kuulema ketään kenelle hoitoon jättää. Samana päivänä oli satanut sisään niin että maalattia oli yhtä mutaa ja vettä nilkkoihin asti. Yöllä tuuletin oli kipinöinyt. Heidän serkkunsa kuoli samanlaiseen tilanteeseen pari vuotta sitten, talo syttyi palamaan eikä hän päässyt pois. Sieltä kettingillä lukitun oven välistä yritin jututtaa tyttöä ja kysyä, onko kaikki hyvin. Jäin odottamaan, että äiti palasi. 

Turvakodin tytöt on kriiseilleet. Ranteita on ollut auki ja kaaosta monena iltana. Kaikki on väsyneitä ja tytöt vaan kipeitä vuosien hyväksikäytöistä, oireet astetta kovemmat. Yhden tytön kipu on sitä, että vaikka perhe on olemassa, kukaan perheessä ei halua häntä takaisin. Olisi edellytykset ja huoltajat, mutta he sanovat ei. Siinä 12-vuotiaalla on pohdittavaa, kun on aikuisellakin ihan näin vaan vierestä seuratessa.

Sitten on oman tiimin väsyneitä ihmisiä, isoja kysymyksiä ja pitkiä päiviä. Välillä ilma tuntuu raskaalta hengittää.

Kuusi viikkoa kesään, sitten ilmakin on hetken kevyempää ja akut saa latautua. 

Sillä välin etsin jotain iloista jokaisesta päivästä. Niitäkin on, onneksi.