Aikuinen nainen mä oon

Aikuisten oikeesti välillä just näin.

Sitä kun asuu täällä maailman toisella puolen, vieraassa maassa ja elää kahdella vieraalla kielellä kommunikoiden, on muka niin internationaali olosuhteiden perusteella. Tiedättekö, ihmeellistä kyllä, mutta minun arkeni on kutistunut yllättävän pieneksi. Melkeinpä poikkeuksetta kaikki eläminen ja oleminen tapahtuu noin kymmenen kilometrin säteellä kotoa ja maailma on siinä mielessä paljon pienempi kuin kotimaassa koskaan. En myöskään voi lähteä mihin vain milloin vain, koska se ei ole turvallista.

Kun muuttaa toiseen maahan ja aloittaa tietyssä mielessä aikalailla alusta kaiken rakentamisen, niin ihmissuhteiden tasolla kuin arjen pienten juttujenkin, onnistumisen kokemukset yksinkertaistuu. Minä olen kokenut suurimmat voimaantumisen hetket ja fiilikset niinkin naurettavista asioista kuin Recifen keskustaan ajamisesta omalla autolla ja selviämisestä takaisin ilman, että osuin yhteenkään moottoripyöräilijään. Tai siitä kun käy apteekissa ja osaa vieraalla kielellä selvittää, että tuli ostamaan raskaustestiä slummin tytöille ja onnistuu puhumaan vielä alennuksen. Tai kun handlaa viisumikuviot niin, että meidän tiimin ulkomaalaiset tulee aina kysymään neuvoa viisumiensa validoimisessa. 

Voitte siis kuvitella, miten onnistunut olo oli tänään, kun samalla reissulla kävin tankkaamassa (tankkia ei saa itse täyttää, koko homma pitää toimittaa portugaliksi), ostamassa puhelimeen puheaikaa (ja myyjä luuli, että olen portugalista ja kehui mun kielitaitoa) ja kaiken kukkuraksi ajoin cartorioon (vähän kuin paikallinen maistraatti) ja selvisin byrokratiaviidakosta voittajana ja sain vihdoin meidän auton minun nimiini laillisesti. Lähdin sieltä ääneen nauraen, en pelkästään siksi, että nyt omistan järkyttävän peltikasan, vaan siksi, että selvisin koko hässäkästä ihan yksin ja kunnialla.

Sitä on nimittäin yllättävän avuton, kun on vieraan kulttuurin keskellä eikä osaa kieltä tarpeeksi kommunikoidakseen. Silloin kun kaikki on uutta ja opettelee perusjuttuja, on ilmeisen riippuvainen muista. Tänään mietin, että ehkä sen lopulta pitääkin mennä just niin. Että ei voikaan tehdä asioita yksin. Että ei pärjääkään vaikka puhuisi neljää kieltä ja olisi yliopistotutkinto. Että ei osaa, vaikka on aina osannut ja elämänsä tasapainoisesti hallinnut. Että joutuu pyytämään apua ja huomaamaan, että tarvitsee muita ihmisiä ja niiden taitoja ollakseen jaloillaan ja pysyäkseen pystyssä. 

Loppujen lopuksi juuri se avuttomuuden tunne johtaa siihen onnistumisen kokemukseen ja samalla oppii uutta ja melkein huomaamatta löytää itsensä sieltä cartoriosta miettimästä, että on lopulta ihan aikuinen sittenkin, vaikka ei aina siltä tunnu. 

Viralliset leimat ja allekirjoitukset. I'm in the system, o-ou.