Jäähyväiset

Miten näistä tällaisista päivistä selviää iltaan asti, kysyi lastenkodin vauvavastaava Simone minulta tänään aamulla enkä tiennyt mitä sanoa, pyöritin vaan hitaasti päätäni ja huokasin syvään.

Tänään on ollut kahdet sydäntäsärkevät jäähyväiset ja pari muuta sellaista hetkeä, että riipii. 

Aamulla menin lastenkodille hoitamaan vauvoja. Hetkeä myöhemmin tuli tieto, että meidän alueen tuomari on päättänyt edellisenä päivänä että kaksi meidän lastenkodin teinityttöä siirretään toiseen paikkaan päätöksellä, joka tulee voimaan välittömästi. Yleensä nämä päätökset on perusteltuja ja hyviä ja liittyy siihen, että tytöt on välttämätöntä siirtää oman turvallisuutensa tai kodin turvallisuuden takia. 

Nyt ei. 

Nyt syy oli raha ja se, että tuomari halusi vapauttaa paikkoja ja kiersi normaalin protokollan noin vaan mielivaltaisesti ja teki itsenäisesti ketään kuulematta päätöksen, joka muutta kahden nuoren elämän pysyvästi. Meidän lastenkodin johtaja kävi itse eilen juttelemassa tuomarille yrittäen vielä muuttaa ratkaisun, siinä onnistumatta. Nämä tytöt ovat osa "meidän perhettä", osa tätä porukkaa ja arkea, eivät mitään numeroita tai ketä tahansa kasvottomia ja nimettömiä ihmisiä massassa, joiden siirto satojen kilometrien päähän on merkityksetöntä.

Nämä meidän tytöt on elämässään kärsineet niin paljon hylkäämistä ja heittelyä, että on kohtuutonta, että järjestelmä sortuu samaan. Nyt tytöt saivat tietää siirrosta kaksi tuntia ennen kuin laukut piti olla pakattuna. Se on teinitytölle hurjan iso juttu ja niin on meille siinä vieressä olevillekin. Toinen tytöistä oli meillä kaksi vuotta. Sinä aikana muuttui, eheytyi ja kasvoi, valloitti kaikkien sydämet aitoudellaan. Nyt edessä on toinen lastenkoti kaukana. Ne on aika rajuja paikkoja eikä aina niin turvallisia, missään mielessä.

Vielä aamupalalla neidot ihmettelivät, että miksi heitä ei päästetty lähtemään kouluun tänään. Sitten tuli murskaava uutinen. Olin alakerrassa lastenhuoneessa kun koko talossa kuului jäätävää kirkumista. Tytöt olivat saaneet tiedon. Ei kriisityötä, ei valmistautumisaikaa, ei varoitusta tai mitään - vaan tieto, että päätös on voimassa heti ja on lähdettävä. Halasin tyttöjä pitkään ja olen tosi kiitollinen että sain olla siellä läsnä - ainoana meidän tiimistä - kun lähdön aika koitti. 13-vuotias tärisi mun käsivarsilla kun kerroin, että täällä ollaan aina sun. Me molemmat tiedetään, että tuskin enää nähdään. 

Se itkun ja epätoivon määrä oli aika lamauttava. Hoitajat itki, lähteävät ja jäävät tytöt itki, psykologi pidätti kyyneleitä ja meidän lastenkodin johtaja puri huulta, että kestää katsoa kun tytöt nousee autoon. Heitä hakemaan tullut hoitaja puhui puhelimeen ennen lähtöä ja ihmetteli siinä kovaan ääneen, miksi kaikki ovat niin itkuisia, että ei ole ennen tällaista siirroissa nähnyt. Mietin, että niinpä, monessa paikassa kukaan ei välitä. Mutta meillä välitetään.

Heijasin yhtä meidän vauvaa sylissä kun auto kaartoi pihasta pois ja hetken oli ihan hiljaista, kukaan ei puhunut moneen minuuttiin. Juttelin meidän johtajan kanssa myöhemmin ja hän sanoi, että nämä tällaiset hetket saa miettimään, onko tässä maassa järkeä tehdä yhtään mitään kun omiaan joutuu lähettämään oloihin, joihin ei luota. Että miten sitä nukkuu yönsä rauhassa. 

Lähdin vielä illalla kauppaan ja minun pienet ystävät slummista oli kerjäämässä tuossa kaupan ulkopuolella. Kaksivuotias Sebastian juoksi syliin ja huusi mun nimeä. Siskonsa pyysi ruokaa, hän on 17-vuotias ja raskaana.

Tänä iltana pitää hengittää vähän syvempään kuin tavallisesti.